Kirjastosta

Kirjasto on yksi harvoista asioista, joista minulla pelkästään positiivista sanottavaa. Tuskin suhtautuisin yhtä intohimoisesti musiikkiin, kirjoihin tai mediaan ilman kirjastoa. Vaikka Google onkin ylivoimainen tiedonhankintakanava, ei lämmin suhteeni kirjastoon ole muuttunut mihinkään. Digitaalisuudesta huolimatta uskon ja toivon, että kirjastot säilyvät jatkossakin tavalla tai toisella.

Hengasin varhaisteininä Tornion kirjaston musiikkiosastolla. Muistan, kuinka yhtenä lauantaiaamupäivänä pitkä tukkani hankasi Metallica-paitaani, kun vein muutaman Deep Purplen CD:n lainaustiskille.

Tiskillä oli vastassa maailman stereotyyppisimmän kirjastotätin näköinen virkailija. Hän otti kirjastokorttini ja alkoi skannata levyjä lainattavaksi.

"Tuossa olisi uutuuksissa Motörheadin kokoelma. Ajattelin, että se saattaisi kiinnostaa sinua ja veljeäsi", kirjastotäti sanoi.

Tuolloin en vielä tiennyt Motörheadia kuin nimeltä. Moukkamaiseen teinityyliini annoin vallan lapsellisille ennakkoluuloille enkä tietenkään uskonut, että joku kirjastotäti voisi tietää hyvästä musiikista yhtään mitään. "Eikun mie otan vain nämä tällä kertaa", vastasin. Virhe. Paha virhe.

Kirjastokortit toimivat sekä Suomessa että Tanskassa.

Fiksumpien neuvoja kannattaa kuunnella

Käytöstavat ovat katoava kansanperinne. Varsinkin teini-iässä, jolloin kaikki asiat ovat uusia, hämmentäviä tai pelottavia. Pahimmillaan kaikkia näitä yhtäaikaa. En tiedä, kiitinkö neuvosta lainata Motörheadia. Haluaisin ajatella, että kiitin, koska neuvo oli hyvä.

Löysin Motörheadin myöhemmin. Olen aikuisena nähnyt bändin livenä, kuunnellut kaikki levyt ja katsonut Lemmyn dokumentin useita kertoja. Teiniylpeyden takia menetin Motörheadin vuosiksi elämästäni. En koskaan saa noita vuosia takaisin. Miksi en kuuntele itseäni fiksumpien neuvoja? En taida olla kovin älykäs.

Motörhead lopetti keikkailun vuonna 2015, mutta ehdin nähdä bändin livenä Oulussa 2007. Scorpionsin plektran sain Mickey Deeltä (Motörheadin pitkäaikaisin ja viimeisin rumpali)  Copenhellissä 2016.

Kaikki alkaa lapsuudesta

Kun olimme lapsia, isä vei meidät lauantaisin kirjastoon äidin jäädessä kotiin siivoamaan. Me lapset sekoilimme kirjaston normaalilla puolella isän jäädessä lehtisaliin, jossa ei saanut puhua. No okei, emme me mitään sekoilleet, olemme kaikki olleet aina aika kilttejä. Joka tapauksessa isäkin sai olla hetken rauhassa.

Porttiteoria toimii, myös lukemisessa. Minulla kaikki alkoi sarjakuvista. Maailman vahvimman nallen kautta siirryin vähitellen Mustanaamioon. Ei mennyt montaakaan vuotta, kun tajusin, että kirjastossahan voisi käydä myös jossain muualla kuin sarjakuvaosastolla. Käänsin päätä ja näin metrin päässä fantasiakirjahyllyn (hyvin aseteltu Tornion kirjasto, hyvin aseteltu). Näkemiin vuosiksi kaikki muut kirjat. Lukioikäisenä uskalsin vihdoin käydä aikuistenosastolle. Löysin dekkarit, tietokirjat (uskontoon liittyvät) ja klassikot.

Avoimuuden, suvaitsevaisuuden ja tasa-arvoisuuden kehto

Kirjastoissa on se hyvä puoli, että jokainen voi lainata mitä haluaa. Saatoin valita luettavaksi tai kuunneltavaksi huikeita klassikoita tai jotain käsittämätöntä tuubaa. Minulle ei koskaan naurettu, mitä tahansa kannoinkaan lainaustiskille. Eikä minua tosin kyllä koskaan kiitelty ja taputeltu selkään, kun lainasin jonkin huikean klassikon (jota en kuitenkaan jaksanut lukea loppuun, kuten esimerkiksi Dostojevskin "Rikos ja rangaistus").

Kirjaston pitää olla avoin kaikenlaiselle aineistolle. Järkytyin syvästi ja itkin verta, kun luin turkulaisen kirjastonhoitajan kirjantuhoamissekoilusta. Ei näin. Käsittämätön episodi. Minua on AINA palveltu asiallisesti kirjastossa riippumatta lainaamistani kirjoista, levyistä tai lehdistä.

Nykyään lainaan kirjat netistä. Käytän pääasiassa Ellibsiä e-kirjojen lainaamiseen.

Kirjaston muuttuva rooli

Hämmennyin totaalisesti, kun kävin ensimmäisen kerran Tanskassa lähikirjastossani. Näin kuinka lapset leikkivät (lue: huusivat ja juoksivat), aikuiset pelasivat lautapelejä tai juttelivat ja videopelit olivat uutuuskirjojen vieressä. Takakireä hiljaisuus ja selvät osastorajat loistivat poissaolollaan.

En tiedä, voiko jotain asiaa samanaikaisesti sekä ihailla kadehtien että vastustaa vailla järkevää perustetta. Jos voi, niin silloin tein näin ensimmäisellä kirjastokäynnillä Tanskassa.

Seuraan mielenkiinnolla, miten digiaika muuttaa kirjastoa. En tiedä, tarvitaanko vanhanmallista kirjastoa enää muutaman kymmenen vuoden päästä.

Mitä luulet? Pitäisikö kirjastojen keskittyä ainoastaan nykyisiin kokoelmiin ja e-aineistoihin vai siirtyä entistä laajempaa tarjontaan kuten työkalujen lainaamiseen, askartelutilojen tarjoamiseen tai laaja-alaisten tapahtumien järjestämiseen? Ehkä pitäisi. En tiedä. Jännä nähdä.