5.3.2019

Elämä ilman alkoholia

Alkoholi on kuulunut elämääni koko aikuisikäni ajan. Minulla ei ole yhtään järkevää syytä puhua alkoholinkäytön puolesta. Teen suuremmalla todennäköisyydellä tyhmyyksiä humalassa kuin selvin päin. Ryyppääminen ei ole edullista eikä terveellistä. Opiskeluaikana mietin suhdettani alkoholiin eikä ajatukseni ole muuttunut tuon ajatusprosessin jälkeen juurikaan.

Vuonna 2006 eräänä syyslauantaina istuin solukämppäni sohvalla ja mietin. "Onkohan minulla alkoholiongelma?" Olin juuri nauttinut aamupalan ja krapulan syvin vaihe lähestyi. Edellinen ilta oli kulunut opiskelijoiden haalaribileissä erittäin railakkaissa merkeissä Rovaniemen Cafe Tivolissa. Kuten niin moni muukin perjantai. Ja lauantai. Ja keskiviikko. Tuolloin tuoppi maksoi euron ja opiskelijaporukkamme motto oli "Mitä enemmän juot, sitä enemmän säästät". Ja minähän säästin.


Haalaribileet.

Mikä ajoi minut tähän tilanteeseen?

Olin aktiivinen kauppatieteiden opiskelijoiden ainejärjestö Futuurin toimija. Nätisti sanottuna. Käytännössä järjestin bileitä, osallistuin bileisiin ja kiersin eri ainejärjestöjen vuosijuhlia sekä Rovaniemellä että ympäri Suomea.

Vuosijuhlat ovat erittäin raskas konsepti, varsinkin jos niihin matkustaa puolen Suomen lävitse. Lähtö oli yleensä lauantaiaamuna junalla kohti juhlapaikkakuntaa. Olin perillä iltapäivällä. Juhliin valmistautuessa meni yleensä pari kaljaa tai muutama lasi skumppaa. Virallisissa tervehdyksissä meni jälleen pari lasia skumppaa.

Illalliseen kuului perusviinit ja -kaadot. Jatkojen juominkeja en viitsi edes listata. Sunnuntaina oli vuorossa sillis (eli bileet), joka alkoi loiventavalla lonkerolla ja jatkui tunnelmasta riippuen joko pienellä tai suurella määrällä keskiketterää. Rullakebab oli ehdoton lounas. Iltapäivällä koitti kotiinlähdön aika.

Opiskelijabileissä pääsi tutustumaan uusiin ihmisiin. Minua (kuten varmasti suurta osaa juhlakansasta) alkoholi auttoi pääsemään eroon turhasta ujoudesta ja sosiaalisoitumaan tuntemattomien tyyppien kanssa. Uusia tyyppejä ja olutta riitti viikosta toiseen. En missannut kovinkaan monia bileitä syksyn 2006 aikana.

Herääminen

Aiemmin mainittuna lauantaiaamuna olin henkisesti väsynyt sekä vuosijuhlamatkailuun että bileryyppäämiseen. Liian monta syysaamua oli kulunut krapulan orjana. Sen sijaan, että olisin pelännyt krapulaliskoja, pelkäsin oikeasti, että alkoholi oli muuttunut mukavasta ajanvietteestä yhdeksi elämäni kulmakivistä.


Jatkoilla oli yleensä hauskaa.

En halunnut antautua alkoholille. En halunnut antaa krapulan määritellä viikonlopputekemisiäni. En halunnut, että minulla olisi ongelma.

Päätin pitää määrittämättömän tauon ryyppäämisestä ja lihansyönnistä (en tiedä mistä lihansyöntitauko oikein tuli, ehkä liiasta darrakebabista, en tiedä). Yleensä krapulassa tehdyt päätökset, kuten "en juo enää ikinä", "maanantaina alan lenkkeillä" tai "typerä käytös loppuu tähän" eivät kestäneet kolmea päivää pitempään, mutta päätös alkoholittomasta tauosta piti.

En juonut pisaraakaan kuukauteen. Suureksi yllätyksekseni ja (huojennuksekseni!) kuukauden täydellinen raittiusjakso ei tuntunut edes vaikealta. Sitä en voi kieltää, etteikö se olisi tuntunut oudolta. Totta kai tuntui. Ensimmäinen viikko varsinkin. Kun kaverini lähtivät keskiviikkona (ja perjantaina ja lauantaina) Cafe Tivoliin, jäin kotiin. Vaikka yhtäkkiset koti-illat tuntuivatkin välillä tylsiltä, oli päälimmäisenä tunteena kuitenkin uteliaisuus. "Pystyisinkö olemaan raittiina?"

Kuukauden tipattoman jälkeen totesin, että minulla EI ole alkoholiongelmaa. Aloin käydä vanhaan tapaan opiskelijabileissä (ja syödä lihaa, eläinproteiinin välttelyni alkoi vasta vuosia myöhemmin), mutta vuosijuhlareissaamista vähensin.

Tekisi mieli sanoa, että raitis jaksoni auttoi minua ymmärtämään jotain syvällistä elämästä, itsestäni tai opiskelijakulttuurista. Näin ei kuitenkaan käynyt. En ole minkään tason filosofi, joten minulle riitti tieto siitä, että alkoholi ei ole minulle ongelma. Pystyn olemaan juomatta, jos niin haluan. Halusinko olla juomatta? En. Halusin bilettää ja niin tein.


Nykyään

Iän, säännöllisen elämäntavan ja parisuhteen mukana on alkoholinkäyttöni vähentynyt (enkä usko olevani ainoa, jolle on käynyt näin). En sylje lasiin, mutta darraisia lauantai- tai sunnuntaipäiviä ei vuoteen mahdu enää kuin kourallinen. Ja hyvä niin. Minulla on parempaakin tekemistä, kuten tämän blogin kirjoittaminen, maratonille treenaaminen tai self-help -oppaiden lukeminen.


Nykyään nautin alkoholia rauhallisemmin kuin aiemmin. Yleensä.

Kukaan ei ole koskaan pakottanut minua juomaan. Joka ainoan kulauksen olen ottanut vapaaehtoisesti ja innoissaan. Pokkani ei riitä perustelemaan ryyppäämistäni kulttuurilla, kavereilla tai alkoholin hinnalla. Nämä kaikki varmasti vaikuttavat, mutta vastuu juomisestani on yksistään minun, ei kenenkään muun. Ja mielestäni saman pitäisi päteä jokaiseen aikuiseen.

Alkoholismiin voi sairastua ja riski pitää ottaa vakavasti. Tarkoituksenani ei ole moralisoida eikä käskeä alkoholisteja ottamaan itseään niskasta kiinni. Ilman vuoden 2006 syksyistä lauantaiaamua olisin itsekin voinut sairastua alkoholismiin. Ja kuka tietää, voinhan sairastua myös jatkossa. Toivottavasti näin ei käy. En usko näin käyvän, ja vielä vähemmän toivon sitä, mutta tiedostan riskin.

Millainen sinun suhteesi alkoholiin on? Kuinka se on muuttunut vuosien varrella (vai onko se muuttunut ollenkaan)? Aihe on toki aika raskas, mutta jaa ihmessä ajatuksesi, jos mielesi niin tekee.

Aiheeseen liittyvät postaukset:
Kolmenkympin kriisi
Matkalla sosiaaliseksi
Harjoittelu puolimaratonille - intervallitreenit ovat vain mauste
8 askelta kohti parempaa elämää

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti