Vahvuuksiin keskittyminen vs. heikkouksien parantaminen: pahempi toistaan?

Omien vahvuuksien ja heikkouksien tunnistaminen on helpommin sanottu kuin tehty. Oman toiminnan analysoinnissa objektiivisuus on lähempänä satunnaista onnistumista (ihmisen pahinta vihollista) kuin Gaussin käyrän keskustaa. Uskon kuitenkin, että jokaisen meistä kannattaa yrittää selvittää omat heikkoudet ja vahvuudet.

Olen soittanut kitaraa 10-vuotiaasta asti. Haluaisin kertoa, kuinka jonain maagisena hetkenä kuullessani jonkin tykkibiisin tai nähdessäni jonkin huikean keikkapätkän päätin, että NYT alan soittaa kitaraa (kuten esimerkiksi Toni Wirtanen.) Mutta kun en pysty. Ja vaikka kotona kuunneltiinkiin paljon musiikkia, eivät vanhempani soittaneet mitään soittimia.

Tajusin jo hyvin aikaisessa vaiheessa, ettei minusta tule maailman parasta kitaristia. Ymmärsin oman rajallisuuteni. Olinko liian lahjaton? En osaa sanoa. Mielestäni soittohommissa lahjakkuus on täysin yliarvostettua. Tie hyväksi soittajaksi kulkee vain ja ainoastaan systemaattisen harjoittelun kautta. Lahjakkuus voi kasvattaa kehittymisen kulmakerrointa, mutta muuten sillä ei tee juuri mitään.

Näin koulussa, bändikatselmuksissa ja nuorisokeikoilla monia minua huomattavasti paljon taitavampia kitaristeja. Jostain syystä se ei häirinnyt minua. En käsitä, millä lihaksilla pystyin aikanaan sellaiseen kypsyyteen (nykyään en pystyisi). Huikean soittotaidon sijaan olin täysin tyytyväinen omaan tekniseen repertuaariini.

Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, ettenkö olisi halunnut erottua porukasta. Päinvastoin! Egoni ei olisi ikinä sallinut minun jäävän seinäruusuksi. Minun piti VOITTAA.

Tilulilua Haparandabladetista.

Kohti tavoitetta

Soittotaidon sijaan päätin keskittyä esiintymiseen. Sen sijaan, että olisin seisonut lavan nurkassa tilutellen jotain täysin mieletöntä sooloa nopeammin kuin kukaan muu, otin lavan haltuun. Hypin, pyörin ja heilutin tukkaa minkä kerkesin. Kun en kerran voinut tarjota yleisölle illan virtuoosimaisinta soittamista, annoin meininkini puhua puolestaan. Ja yleisö tykkäsi.

Yleisön reaktiot olivat kuin huumetta (tai mistä minä tiedän, kun en ole koskaan huumeita kokeillut, mutta näin nyt vain tavataan sanoa, paitsi ehkä kerran, kun umpisuoleni tulehtui ja puhkesi ja sain jotain morfiinijohdannaista, mutta se tapahtui sairaalassa valvotuissa olosuhteissa, joten sitä ei varmaankaan lasketa huumekokeiluksi) ja sitä piti saada lisää. Keskityin vielä vähemmän soittotaitoni kehittämiseen ja huomattavasti enemmän esiintymisen suunnitteluun.

Olen perso muiden miellyttämiselle. Tahdon, että muut tykkäävät minusta. Esiintyminen oli viisasten kivi. Kaava on varmasti kaikille tuttu. Huomasin, että yleisö arvosti lavashowta -> keskityin enemmän esiintymiseen -> yleisö tykkäsi enemmän -> minun piti saada enemmän -> ja niin edelleen. Olisin voinut pyöriä lavalla vaikka haravanvarren kanssa kitaran sijaan, kunhan yleisö olisi nauttinut.

Analyysin aika

Kun tahdon parantaa jotain, oli se sitten esiintyminen, maratonaika tai blogikirjoitustaidot, mietin, kumpi tuo enemmän lisäarvoa: vahvuuksiin panostaminen vai heikkouksien kehittäminen.

Sitä ennen minun on tietysti pitänyt tehdä jonkinlainen kartoitus nykytilasta. Eikö kuulostakin helpolta ja yksinkertaiselta? Sitä se onkin. Paperilla. Oikeassa elämässä sekä analyysi omista vahvuuksistani ja heikkouksistani voi mennä pahasti vihkoon. Saatikka sitten, että tietäisin, mitä pitää tehdä kehittyäkseni.

Uskon tulevani paremmaksi säästäjäksi ja sijoittajaksi lukemalla erilaisia talouteen liittyviä kirjoja.

Pimeän puolen pelko

En kuitenkaan voi pelätä riskejä. Pelkäämisen sijaan yritän välttää ehdottomuuksia. Ehdottomuuksien välttäminen on minulle todella vaikeaa, sillä olen pohjimmiltani periaatteen mies.

Meille periaatteen miehille, naisille ja muunsukupuolisille joustot ovat ihan kivoja mukavina päivinä, mutta tiukan paikan tullen asiat ovat mustavalkoisia, joko-tai tai tupla-tai-kuitti. Tiedostan oman ajatteluni vinouman ja teen kovasti töitä päästäkseni eroon siitä, mutta helppoa se ei ole.

Niin joo, piti puhua pelosta. En pelkää tehdä analyysiä asioiden nykytilasta. Pyrin kuitenkin samalla tiedostamaan, että analyysini voi olla täysin väärä. Huomaan sen yleensä siinä vaiheessa, kun alan tehdä analyysini perusteella muutoksia. Sen sijaan, että jäisin märehtimään tekemääni virhettä, pyrin jättämään virheet taakse, oppimaan niistä, tekemään uuden analyysin ja yrittämään uudestaan.

En ole vielä kovinkaan hyvä jättämään virheitä taakseni. Jään liian usein märehtimään mokiani ja säälimään itseäni. Se on järjetöntä. Märehtiminen ja itsesääli ei auta pätkääkään. Eivätkä ne kiinnosta ketään muutakaan. Niistä ei ole mitään hyötyä. Ja silti lankean niihin useammin kuin kehtaan myöntää.

Kumpaan sinä keskityt useammin, omiin vahvuuksiisi vai heikkouksiin? Oletko tiedostanut jonkin kaavan ajattelutavassasi? Itselläni oma näkökulma vahvuuksiini ja heikkouksiini riippuu päivästä. Toivottavasti iän ja kokemuksen tuoma varmuus auttaa minua selkeämpään ajatteluun.

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Mitä tapahtuu, kun unelma toteutuu?
Ainoa asia, jota kaipaan teini-iästä
Yksinkertainen mittari takaa tehokkaan tuloksen
Vertailua muihin ja itseeni
Positiivista voimaa muiden mielipiteistä
Mikä on olennaista maratonilla?
Pelko - elämän suurin ajuri
Mindfulnessin hyödyt
Antaa menneiden olla

Älä annan vanhojen haaveiden kaapata nykyisiä unelmiasi

Liian monet lukemistani blogeista neuvoo etsimään elämään mielekkyyttä niistä asioista, joista haaveilimme lapsina ja nuorina. Mielestäni tämä on huono neuvo. Teininä tykkäsin soittaa kitaraa (ja juoda jonkin verran kaljaa), opiskelijana politikoida (ja juoda paljon kaljaa) ja työuran alussa asua Suomessa (ja juoda kaljaa). Mikään ei estä minua tekemästä mitään noita nykyään. Silti mielenkiintoni on nykyään jossain muualla. Ja se on ok.

Aivojemme kehitys jatkuu vielä murrosiän jälkeen. Tutkimusten mukaan aivot kypsyvät siihen saakka, kunnes olemme noin 25-vuotiaita. Persoonallisuutemme, kiinnostuksen kohteemme ja jopa seksuaalisuutemme siis muuttuu vielä teini-iän jälkeen. On täysin luonnollista, että pidämme eri asioista kolmikymppisinä, kuin mistä pidimme parikymppisinä ja arvostamme eri asioita, kuin mitä arvostimme 15-vuotiaina.

Ensimmäinen tulevaisuuttamme määrittävä oma valintamme tehdään yläkoulun jälkeen. Ajatus persoonallisuuden kehittymisestä aina 25-vuotiaaksi saakka saattaa luoda paineita opiskelualaa valitessa. Tottahan se on, koulu- ja opiskeluvalintamme määrittävät polkujamme pitkälle tulevaisuuteen. Stoalaisena pyrin kuitenkin reagoimaan tilanteeseen rauhallisesti.

En voinut 16- tai 19-vuotiaana tietää, mitkä asiat minua kiinnostaisivat 25-vuotiaana tai vanhempana. Minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia päätellä tulevia mielihalujani teininä. Aivojeni kehitys ei ollut hallinnassani. Sen vuoksi ainoa mahdollisuuteni oli tehdä päätöksiä sen perusteella, mitä tuolloin koin ja ajattelin.

16-vuotias Jasso tuskin kuvitteli, että 34-vuotias Jasso näyttää tältä.

Kohti lapsuuden haaveita

Törmään välillä self-help-/onnellisuusoppaita lukiessani ohjeeseen, jonka mukaan lapsuuden haaveiden tavoittelu kannattaa. En ole täysin varma tämän lähtökohdan alkuperästä, mutta luulen sillä tarkoitettavan, että lapsena kaikki ajatukset ovat olleet "puhtaampia" ja lähempänä todellisia mielihaluja sekä unelmia.

Hyvä, jos nuoruuden haaveiden toteutuminen tekee jonkun onnelliseksi. Toisaalta se on surullista. Eikö aikuinen ihminen itse osaa päätellä, mikä hänelle on hyväksi ja mikä ei? Miksi elämänkokemus nähdään joskus onnellisuutta rajoittavana tekijänä eikä sen mahdollistajana?

Olisiko kuitenkin niin, että uteliaisuus, joka meillä kaikilla on ollut lapsena, on jonkinlainen viisasten kivi, joka tekee meidät onnellisiksi. Miksei aikuisena voisi olla utelias?

Joskus haaveet kulkevat jaksoissa

Ajattelen, että olin toinen henkilö ennen kuin täytin 25-vuotta. Tai ainakin persoonani oli toisenlainen. Koska elämää voi ymmärtää vain peräpeiliin katsomalla, tiedän, että nykyään välitän eri asioista kuin teininä. Ja se on ok. En ole mitään velkaa 15- tai 20-vuotiaalle Jassolle. Tuonaikainen henkilö teki kaiken parhaansa mukaan. Tiedän sen, koska olin siellä!

Teininä luin paljon, pääasiassa fantasiaa. Opiskelijana luin vain tenttikirjoja. Työuran ensimmäisen viiden vuoden aikana luin vain muutaman romaanin. 32-vuotiaana ostin e-lukulaitteen ja aloin taas lukea. 

Lukeminen on vain yksi esimerkki, kuinka mielenkiinnon kohteet nousevat ja haihtuvat ajan kuluessa. Sama pätee esimerkiksi rakkauteen. Hormoninousuhumalassa ajatellaan, että ollaan aina ja ikuisesti yhdessä. Ajan myötä jotain tapahtuu. Tai ei tapahdu. Puolet suhteista kuihtuu, kuten voimme avioerotilastoista lukea (jotkut palaavat yhteen). Puolet pareista jatkavat yhdessä hautaan saakka. Molemmat ennusteet ovat ok.

Tärkeintä on tiedostaa tämä hetki. Haluanko soittaa kitaraa? Tahdonko lukea? Se mitä ajattelin tai tunsin viisi tai kymmenen vuotta sitten on mennyttä. Se on osa tarinaa. Vain tämä hetki merkitsee. Mitä haluan nyt.

Haluissa ja hetkessä elämisessä pitää tajuta, että haaveet ja teot ovat kaksi eri asiaa. En saa unohtaa, että tämä hetki määrittelee myös tulevaisuutta.

Tämä pätee erityisesti ihmissuhteisiin. Vaikka en olekaan vastuussa toisten ihmisten reaktiosta, en voi käyttäytyä miten sattuu. Viime viikon kaverille ilkeilyä ei voi kuitata sanomalla ”Se on mennyttä, osa tarinaa”. Kannan vastuun omista teoistani, mutta haaveilleni en ole tilivelvollinen.

Menneisyyden pitkä varjo

Nuoruuden haaveet voivat jäädä kummittelemaan mieleen. Pahimmillaan niistä voi tehdä itselleen mörön, joka haastaa ja vaanii joka käänteessä. Tai sitten voi astua niin sanottujen uponneiden kustannusten harhaan (soitan kitaraa vaikka se ei kiinnostaisi yhtään, mutta jos lopetan, heitän hukkaan kaikki ne tunnit, jotka käytin kitaran ja itseni näpläämiseen teininä).

Vaikka soittelenkin e-r-i-t-t-ä-i-n harvoin, kitarat kulkevat aina mukana.

Jos nuoruuden unelmat ja haaveet nousevat esiin varjona, pitää niihin reagoida kuin varjoon reagoidaan: ne heijastavat vain kuvastusta, ei todellisuutta. Varjon sijaan katse pitää kääntää valoisaan suuntaan ja kulkea kohti niitä asioita, jotka ovat sillä hetkellä kirkkaana mielessä.

Ei ole häpeä, jos teini-iän kitaransoitto vaihtuukin maratontreeneihin. Tai yöpöydän ylevät fantasiaromaanit muuttuvatkin e-lukulaitteen juustoisiksi self-help-oppaiksi.

Koetko, että olet jotain velkaa nuoremmalle itsellesi? Kaduttaako sinua, ettet ole seurannut nuoruutesi intohimoja? Itse ajattelen, etten ole menettänyt mitään vaikka jotkin nuoruuden unelmani ovatkin jääneet taakse. Toisaalta, eihän sitä tiedä vaikka ne alkaisivatkin kiinnostaa myöhemmin. En kuitenkaan mieti sitä. Nyt keskityn siihen, mikä tuntuu tällä hetkellä kiinnostavalta ja tulevaisuuden suhteen järkevältä.

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:

Mitä tapahtuu, kun unelma toteutuu?

Elämä ilman alkoholia

Ainoa asia, jota kaipaan teini-iästä

Kolmenkympin kriisi

5 hyödyllistä tapaa, jotka ennustavat tulevaa

Kirjastosta

Mikä meitä estää elämästä hetkessä?

Matkalla sosiaaliseksi

Miten tavoite eroaa unelmasta?

Mikä on olennaista maratonilla?

3 neuvoa, joita ei kannata antaa nuorelle

Antaa menneiden olla

Miten tavoite eroaa unelmasta?

Tavoitteet on hyvä erottaa unelmista. Tavoitteisiin kuuluu suunnitelma ja prosessi. Prosessista ei aina tarvitse nauttia, mutta se vaatii keskittymistä ja kestämistä. Tavoite ilman prosessia on pelkkä unelma.

Sain ensimmäisen lumilautani 11-vuotiaana. Siitä eteenpäin keskityin talvisin vain ja ainoastaan lautailuun. Rakensimme kylän poikien kanssa hyppyreitä läheisen hiihtolenkin pisimpään mäkeen. Innokkuutemme huomattiin ja kylätoimikunta rakennutti jopa uran half-pipea varten.

Ensimmäistä ja toistaiseksi viimeistä kertaa Alpeilla. Edellisestä laskusta oli kulunut kymmenisen vuotta.

Talven arki-iltani kuluivat pääasiassa lautaa, lumikolaa ja lapiota raahaten. Isäni ei voinut ymmärtää, kuinka saatoin kolata kasapäin lunta hiihtolenkin varressa, mutta kotipihan autotallin edustan putsaaminen ei voinut vähempääkään kiinnostaa (sori iskä). Viikonloppuisin matkustin reilut sata kilometriä lähimpään hiihtokeskukseen laskemaan. Yleensä kavereiden kanssa, mutta tarpeen tullen jopa yksin.

Sanomattakin lienee selvää, että unelmoin lumilautailijan urasta. Tahdoin päästä Slammerin kanteen, olympialaisiin ja kansainvälisiin snoukkakuvauksiin. Jossain vaiheessa aloin kuitenkin epäröidä.

Kokemuksen karttuessa lautailijakaverini siirtyivät isompiin hyppyreihin minun jäädessä nysväämään pienimpiin kasoihin. Muut tekivät voltteja, kun minä en osannut pyöriä edes 360 astetta ilmassa. Toiset pystyivät laskemaan suht uskottavasti half-pipessa, itse sain parhaimmillaan vauhdit kahteen hyppyyn. Jossain vaiheessa huomasin jääväni viikonloppuisin mieluummin näpläämään kitaraa ja itseäni kuin palelemaan rinteeseen (kitaransoitto saattoi olla onnenpotku, koska unelmani rock-tähteydestä toteutui pari vuotta myöhemmin).

Nykyään kitarat ovat enemmänkin koristeena kuin välineinä kohti unelmaa.

En tiedä, olisiko minusta koskaan ollut ammattilautailijaksi. Tuskin. Olen suhteellisen arka. En ole koskaan innostunut huvipuistoissa viikinkilaivaa kummallisemmista laitteista. Olin suurimman osan lapsuuttani ylipainoinen enkä koskaan ole ollut ketterä.

Nämä syyt tuskin olivat ratkaisevimmat, etten päätynyt Vancouverin olympialaisiin. Joka tapauksessa lautailuharrastukseni loppui kuin Tero Järvenpään ura Pekingin olympialaisiin eikä unelmani pääsystä Slammerin kanteen koskaan toteutunut.

Tavoite ja siihen pääseminen

Ensimmäisessä vakituisessa työpaikassani oli tapana juosta porukalla Helsinki City Run eli puolimaraton. Ilmoittauduin mukaan. Kerroin asiasta myös ystävälleni, joka oli harrastanut urheilua koko ikänsä.

"Kuulostaa hyvältä" hän sanoi. "Tuon jälkeenhän voisit loppukesästä tulla mukaan Helsinki City Maratonille" hän jatkoi. "No joo, saa nähdä, pitää katsoa, vedän eka tuon puolikkaan" sanoin ääneen tarkoittaen kuitenkin, etten ollut kiinnostunut.

Kaverini ymmärsi kommunikaationi samalla tavalla kuin Frendien Ross Rachelin idean tauosta. Kaverini oli laittanut samana iltana sähköpostia: "Helsinki City Maraton järjestetään elokuussa. Tästä linkistä löydät hinnan ja tarkemmat tiedot. Kuittaa, kun olet ilmoittautunut." En ole mikään fiksu jätkä. Maksoin ilmoittautumismaksun.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että ehkä idea maratonin juoksemisesta oli kytenyt mielessäni jo jonkin aikaa. Innostuin viimeisenä opiskeluvuotena kestävyysurheilusta. Tahdoin hoikistua ja juoksu tuntui sekä edullisimmalta että yksinkertaisimmalta tavalta aloittaa matka kohti normaalipainoa.

Olin opiskelujeni puolivälissä juossut puolimaratonin. Tosin, kokemus oli sen verran pysäyttävä, etten tuon kisan jälkeen urheillut vuoteen vaan keskityin lähinnä oluen juontiin ja oululaisten mällipitsojen (tunnetaan myös nimellä majoneesikänkky) syömiseen. ”Voisiko nyt käydä samoin?” ajattelin.

Halu hoikistumisesta ja kaverini harjoittama lievä, henkisen väkivallan puolelle kääntyvä painostus johtivat siihen, että maratonista tuli tavoite. Laadin treeniohjelman, katsoin tarkemmin mitä söin ja enkä juurikaan juonut kaljaa kesällä. Aloin selvittää, miten kisaan piti valmistautua. Ostin uudet kengät. Otin maratonin jälkeisen viikon vapaaksi töistä. SITOUDUIN tavoitteeseen.

Juoksin maratonin.

Juoksin ensimmäisen maratonini Helsingissä 2011. Tämä kuva on Vantaan maratonilta 2016. Olin tuolloin fyysisesti elämäni kunnossa.

Eroavaisuudet

En ollut missään vaiheessa valmis sitoutumaan lumilautailuammattilaisuuden vaatimaan prosessiin. En ollut valmis edes yrittämään. Lannistuin, kun muut kehittyivät nopeammin. Jos olisin oikeasti ollut valmis sitoutumaan ammattilaisuuteen, en olisi välittänyt muista vaan puskenut tahdolla eteenpäin.

Olisin tutkinut tarkemmin, mitä voisin tehdä paremmin. Olisin treenannut enemmän. Olisin yrittänyt saada neuvoja kokeneemmilta. Sen sijaan totesin, että unelma lautailijan ammatista saa jäädä. Tuskin olen ainoa teini-ikäinen, jolle on käynyt oman harrastuksensa kanssa samoin.

Maratonin juoksemiseen kuitenkin sitouduin. Valmistauduin tavoitteeseen niin hyvin kuin pystyin. Juoksin vaikka ei kiinnostanut. En juonut kaljaa, vaikka olisi kiinnostanut. Tein kompromisseja. Tein uhrauksia. En ehkä kovin suuria uhrauksia, mutta uhrauksia kuitenkin.

Ymmärrän, että maratonin juokseminen ja lumilautailuammattilaisuus eivät ole verrannollisia keskenään. Mutta se ei olekaan jutun pointti. Tarkoitus on pystyä tiedostamaan, mitkä ajatuksistani ovat unelmia ja mitkä relevantteja tavoitteita.

"Uskalla unelmoida" ja "Unelmista totta" ovat lentäviä lauseita, joita on helppo heitellä ja joita hoetaan aivan liian vastuuttomasti. Unelmointi itsessään ei riitä. Unelmat vaativat tekoja toteutuakseen, eikä sekään aina riitä. Unelmiin ei voi hirttäytyä, jos ei ole valmis tekemään töitä niiden eteen.

Pahimmillaan unelmointi ajaa ahdistukseen. Yleinen viesti tuntuu olevan, että elämässä ei saa mitään aikaiseksi, jos ei unelmoi. Unelmoinnilla on kuitenkin sama tarkoitus kuin Salattujen elämien katsomisella - päästä hetkeksi pois arjesta. Aikuisen ihmisen täytyy kuitenkin käsittää realiteetit. Omat unelmat sijaitsevat samassa osoitteessa kuin Pihlajakatukin eli mielikuvituksessa.

Joskus unelmat muuttuvat tavoitteeksi. Väitän, että jokaisella yleisurheilun olympiavoittajalla unelmat ovat olleet samalla myös tavoitteita. Näin pitääkin olla, kun puhutaan absoluuttisesta huipusta. Minä en ole absoluuttisella huipulla millään elämän osa-alueella. Se ei kuitenkaan estä minua unelmoimasta. Unelmat saavat jäädä unelmiksi.

Unelmat pitää erottaa tavoitteista

Unelmoitko maailmanrauhasta? Hieno homma, niin minäkin. Tavoitteletko maailmanrauhaa? Onko sinulla suunnitelma, miten pystyt saamaan aikaan rauhan maapallon joka kolkassa? Niinpä. Ei sillä, ei minullakaan ole mitään toteutettavissa olevaa suunnitelmaa. Aika harvalla on.

No okei, maailmanrauha oli ehkä vähän epäreilu esimerkki. Entä jos mietitään parisuhdetta. Ei riitä, että sinkkuna unelmoi partnerista sohvalla maaten. Unelman toteutuminen voi vaatia esimerkiksi aloitteen tekoa baarissa, aloitteeseen vastaamista tekstarilla tai Tinderin räpläämistä kerta toisensa jälkeen. Eikä nämäkään välttämättä riitä partnerin saamiseksi.

Sama pätee kaikkiin muihinkin elämänaloihin. Ei riitä, että unelmoi palkankorotuksesta, rantavartalosta tai uuden kielen oppimisesta. Jotain on tehtävä, jos oikeasti haluaa unelman toteutuvan. Parhaimmillaan se onnistuu silloin, kun pystyy kehittämään unelman tavoitteeksi luomalla jonkinlaisen suunnitelman tai prosessin toivotun lopputuloksen saavuttamiseksi.

Erotatko sinä unelmasi tavoitteistasi? Mitä sinä olet tehnyt unelmasi eteen? Joko olet saavuttanut unelmasi? Olisi mukava kuulla kokemuksistasi ja unelmien saavuttamisesta. Samoin olisi kiva kuulla realistisia kuvauksia tapauksista, joissa voimat ovat loppuneet kesken unelmaa jahdatessa.

Aiheeseen liittyvät postaukset:
Mitä tapahtuu, kun unelma toteutuu?
Lihavasta laihaksi
Kielen opiskelusta
Vertailua muihin ja itseeni
Harjoittelu puolimaratonille - intervallitreenit ovat vain mauste