Persoona, viestintä ja tavarat - mitä kirjahylly persoonasta?

Rakennan persoonaani ja identiteettiäni monin eri tavoin. Kotini on näkyvin osa tätä työtä. Kotona on tarkoitus viihtyä, mutta sen lisäksi sillä voin viestiä muille, kuinka haluaisin muiden ajattelevan minusta. Vaikka tiedän tämän olevan järjetöntä (en pysty millään vaikuttamaan muiden minusta tekemiin johtopäätöksiin, sikäli kun niitä harvakseltaan tehdään), niin siitä huolimatta panostan omalla tavallani kotini sisustukseen.

Kirjahyllyni on kapea, mutta laaja-alainen sekä näyttävä. En ole lukenut puoliakaan kirjahyllyni teoksista. Miksi pidän niitä esillä?

Kirjahyllyni on viestintää, jolla yritän kommunikoida kyläilijöille useita asioita. Ensinnäkin, tahdon näyttää vierailleni, kuinka olen kiinnostunut monista eri aloista. Triathlon-kirja viestii, kuinka tahdon pitää itsestäni huolta. Kasvisruokakirjani antavat ymmärtää, että olen huolissani lihansyönnistä. Seitsemän veljestä kertoo, että mamuilustani huolimatta olen loppuun asti suomalainen.

Hauskaa on, että minulla ei käy kovinkaan usein vieraita. Yleensä vieraani ovat läheisiä kavereitani. Heidän mielipiteensä minusta ei (toivottavasti) muutu, vaikka kirjahyllyssäni olisi mitä tahansa. Kuvittelen antavani muille jonkinlaisen kuvan itsestäni. Hauskinta on, että vaikka kirjat ovat esillä osaltaan kavereitani varten, on tuo kuva ainoastaan omassa päässäni ja ainoastaan itseäni varten.

Imagohylly.

Tahtoisin olla kuten kirjahyllynikin: kapea, mutta laaja-alainen ja näyttävä

Uskon kirjahyllyni olevan jonkinlainen jatko mielikuvalleni itsestäni. Tai paremminkin sille, miltä tahtoisin näyttää ja mitä tahtoisin olla.

Kirjahyllyni ei tietenkään ole olemassa vain vieraitani varten vaan kirjat ovat esillä itseäni varten. Triathlon-kirja antaa motivaatio treenaamiseen. Kasvisruokakirja muistuttaa terveellisen ruokavalion tärkeydestä. Seitsemän veljestä on... noh, Seitsemän veljestä on hyllyssä ihan imagosyistä, minulla ei tällä hetkellä pienintäkään aikomusta aloittaa sen lukemista.

Pidemmälle vietynä kirjahylly on vain osa sisustustani. Yksinkertainen sisustus yhdistettynä laadukkaisiin stereoihin kuvaa, kuinka poistan rönsyt ympäriltäni ja keskityn olennaiseen eli musiikin kuunteluun. Vähäinen tavaramäärä ei kerro minimalismista vaan mukavuudenhalusta. Yksinkertainen, toimiva ja selkeä sisustus auttaa meikämandoliinoa hallitsemaan ympäristöäni paremmin kuin jos tavaraa olisi paljon ja joka paikassa.

Vähäinen vaikutus todellisuuteen

Todellisuudessa kuvittelen kaikkien ihmisten ajattelevan ja analysoivan minua paljon enemmän kuin he todellisuudessa tekevätkään. Ja se on ihan ok.

Uskon tällaisten mielikuvien luovan henkistä turvaa. Kun kuvittelen kavereideni ajattelevan minun olevan maailman tilasta huolehtiva teräsmies, joka ei kuitenkaan ole unohtanut juuriaan, uskallan mennä erilaisiin tilanteisiin paljon paremmalla itseluottamuksella. Järjetöntä? Aivan varmasti. Toimivaa? Todellakin!

Tästä ei kuitenkaan saa tulla pakkomiellettä. Minun täytyy muistaa, kuinka tuollainen mielikuva on edelleen ainoastaan omassa päässäni. En todellakaan tahdo tietää, mitä kaverini minusta ajattelevat. Pahimmassa tapauksessa he eivät edes ajattele minua niin paljon kuin kuvittelen! Mieluummin kehitän heidän ajatuksensa minusta omassa päässäni.

Aina pitää yrittää

Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka hyvin kirjahyllylläni välittämäni viesti menee perille. Tuskin kovin hyvin. Paljon tärkeämpää on se, mitä kuvittelen muiden kuvittelevan minusta. Siitä huolimatta (tai ehkä juuri sen vuoksi) panostan siihen, miltä toivon näyttäväni muiden silmissä. Millä tavoin sinä pyrit tuomaan omaa persoonaasi esiin kavereidesi parissa? Kuinka pitkään olet tehnyt sen tietoisesti?

Uskon, etten ole ainoa, joka yrittää viestiä toivomaansa kuvaa ulkoisilla tekijöille muille ihmisille. Minulle se sattuu olemaan kirjahylly. Sen mitä olen muotiblogeista ymmärtänyt, niin todella moni tuo persoonaansa esiin pukeutumisella. Itse kiinnitän huomiota pukeutumiseeni, mutta en usko millään muotoa olevani niin näyttävä, että kukaan saisi vaatetuksestani yhtään mitään erikoista irti.

Aina pitää yrittää

Loppuun vielä lista suosikkikirjoistani. Lista on tylsä, eikä varmaankaan sovi kaikille. Tai niin ainakin haluan kuvitella. Todellisuudessa listani on niin geneerinen, että se sopii kenellä tahansa.

• Sinuhe egyptiläinen - Mika Waltari

• Tuomari Müller, hieno mies - Eeva Joenpelto

• Tuntematon sotilas - Väinö Linna (vain intissä luettuna)

• Amerikan Psyko - Bret Easton Ellis

• Taru sormusten herrasta - J.R.R. Tolkien

• Miten saat menestystä, ystäviä ja vaikutusvaltaa - Dale Carnegie

• Puhdistus - Sofi Oksanen (kerran olen lukenut, aivan hirveä kirja, toista kertaa en lue)

• Monte-Criston kreivi - Alexandre Dumas vanhempi

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:

Identiteetin määrittäminen ja muiden mielipiteet

Lähes varma tapa oppia melkein mitä vain

Eläinproteiinin välttely on yksi tapa lähestyä vegaaniutta

Self-helpin ikivihreä: "Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa?" - Dale Carnegie

Kirjastosta

Vapaa-ajassa ei tarvitse olla järkeä

Miten leipominen liittyy tärkeyden tunteeseen?

Parhaat harrastukset ovat sellaisia, joista tulee sekä itselle että läheisille hyvä mieli. Itse pidän huomion saamisesta enemmän kuin kehtaan tunnustaa. Niin paljon kuin janoankin huomiota, pyrin hankkimaan sitä sellaisilla keinoilla, joista itsekin nautin. Huomio saa minut tuntemaan itseni tärkeäksi.

Aloin leipoa opiskeluaikana. Ruoanlaitto ei juurikaan kiinnostanut, mutta helppojen, sokeristen ja rumien leivonnaisten teko oli mukavaa. Yksinkertaisuus oli kaikki kaikessa. Piirakat, pullat ja kakut olivat ehdottomia suosikkejani.

Olen kuvataiteellisesti täysin lahjaton, joten minulle ei tullut yllätyksenä, että leivonnaiseni olivat yleensä yhtä hirveitä katsottavia kuin ruma ankanpoikanen. Kavereilleni tuli kuitenkin yllätyksenä, kuinka hyvältä leivonnaiseni maistuivat. Hah! Ruma ankanpoikanen maistuikin joutsenelta!

Leipomisessa on myös se hyvä puoli, että mokat saa anteeksi. Kun itsenäisyyspäiväksi leipomassani suomenlippupiirakassa sekä risti että tausta olivat sinertäviä, ei lopputulosta voinut varsinaisesti kutsua täysin onnistuneeksi. Siitäkin huolimatta piirakka kelpasi vieraille.

Runsaalla mielikuvituksella joku voi uskoa, että tavoitteena oli saada piirakka näyttämään Suomen lipulta.

Leipominen on vain tekosyy

Aluksi innostuin pelkästä leipomisesta. Myöhemmin huomasin, että leipominen oli ainoastaan avain paljon koukuttavampaan huumeeseen: huomioon. Ja mikä parasta, huomiota tuli niiltä ihmisiltä, joista välitän eli kavereiltani.

Kaverini tuntuivat olevan kovasti vaikuttuneita uudesta harrastuksestani. Ihailivatko he aidosti puuhasteluani vai oliko kiinnostus teeskentelyä? En tiedä. Enkä oikeastaan välitäkään. Joka tapauksensa heidän kommenttinsa kaltaiselleni huomiohuoralle olivat kuin huumetta. Huomiota oli saatava lisää!

En usko kavereideni kauniiden sanojen johtuneen timanttisista leivonnaisistani vaan siitä, että olin jaksanut nähdä vaivaa ja sain ainakin jonkinlaisia tuloksia aikaan. Ja mikä parasta, nautin siitä, mitä tein.

Tärkeyden tunteesta

Kun saan huomiota, tunnen itseni tärkeäksi. Johtopäätökseni on, että omat tekemiseni tai tekemättä jättämiseni eivät ole yhtä tyhjän kanssa. Joku oikeasti välittää siitä, mitä teen.

Yksi esimerkki huomion ja tärkeyden tunteen välisestä yhteydestä oli kaverini muutaman vuoden takainen pyyntö. Huomiogalaksini räjähti, kun hän pyysi minua leipomaan kuuluisaa (?) kuningatarpiirakkaani hänen syntymäpäivilleen. Olin pakahtua tyytyväisyydestä!

Sanomattakin lienee selvää, että tällaiset tilanteet ovat omiaan lisäämään tärkeyden tunnetta. Huomion saaminen voi kuulostaa pinnalliselta (ja sitä se varmasti onkin), mutta tärkeyden tunteen ei tarvitse aina liittyä elämän ja kuoleman kysymyksiin. Pienillä arki- tai juhlapäivän teoilla voi saada paljon aikaan.

Normista poikkeavuus tehoaa

En ole ihan varma, miten sukupuolista käytävään keskusteluun pitäisi suhtautua, mutta sen tiedän, että miehiin ja naisiin liitetään edelleen mitä mielikuvituksettomimpia stereotypioita. Stereotypioita voi käyttää joko hyvään tai pahaan (älykkäimmät toki jättävät niiden käyttämisen muille). Yksi varmimmista keinoista saada huomiota, on rikkoa stereotypia.

Tavismies kokkaamassa ei ole mikään erikoisuus. Ruoanlaittoa ei todellakaan enää pidetä vain naisten juttuna.

Sen sijaan, perinteiseen suomalaiseen stereotypiaan ei kuulu, että mies leipoo. Tavismies leipomassa on sopivan outo olematta kuitenkaan liian epäilyttävä. Sen verran outo, että se ylittää huomioon vaadittavan kynnyksen, mutta ei kuitenkaan niin epäilyttävä, että huomio kääntyisi itseään vastaan. Samaan sarjaan kuulunevat videopelejä pelaavat naiset, Tuskassa bilettävät eläkeläiset ja maakuntiin pysyvästi muuttaneet paljasjalkaiset helsinkiläiset.

Huomion hakeminen on syvällä luonteessa

Huomion saaminen on vain osa tärkeyden tunteen palettia. Jos koko tärkeyden tunteeni olisi sidottu ainoastaan huomion saamiseen, en olisi koskaan tyytyväinen. Mutta en voi kieltää, etteikö huomio olisi olennainen osa tärkeyden tunnettani.

Leipominen on ollut huomionkipeydelleni täydellistä balsamia. Yksinkertaiset, helpot ja nopeat leipomukset ovat tuoneet minulle kilokaupalla tarvitsemaani, himoitsemaani ja (omasta mielestäni) ansaitsemaani huomiota. Parasta tässä on ollut se, että se ei ole ollut keneltäkään pois. Minä tarjoan leivonnaisia huomion vastineeksi.

Millä keinoilla sinä haet huomiota? Mikä on sinun suosikkikeinosi huomion saamiseksi? Monesti kuulee sanottavan, että asioita pitäisi tehdä itselle, ei muille. Ymmärrän perusteesin, mutta itselleni muiden huomio antaa voimakkaan tärkeyden tunteen (onko tämä hyvä vai huono juttu, siitä voidaan olla montaa mieltä...).

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Identiteetin määrittäminen ja muiden mielipiteet
Henkilökuvaa rakentamassa - miten luoda ainutlaatuisuuden illuusio
Positiivista voimaa muiden mielipiteistä

Identiteetin määrittäminen ja muiden mielipiteet

Oman identiteettini määrittämisessä olen tietoisesti täysin ulalla ja hukassa. Nykyään koen, että ulkomaille muuttaminen on määrittänyt identiteettiä todella paljon, ehkä jopa liikaa. Kun mukaan lisää vielä kuvitelmat muiden mielipiteistä, ei järjettömiltä ajatuskuluilta voi välttyä.

Muuttaminen pois Suomesta on ollut minulle itsestäänselvyys opiskeluiden alusta lähtien. Kuten niin monella muullakin opiskelijalla, myös minulla ensikosketus ulkomailla asumiseen tapahtui opiskelijavaihdossa. Opintojen loputtua olin satavarma, että muutan jossain vaiheessa ulkomaille. 

Miksi halusin pois? Koska vihasin Suomea? Ei todellakaan, ei alkuunkaan, vaikka osa kavereistani saattoikin tulkita käytökseni näin. Rakastan kotimaatani. Olinko epätoivoinen, koska pelkäsin "laajan" kielitaitoni rapautuvan Härmässä? No eipä näinkään. Tankeroenglantini on riittävä, ruotsilla selviän hengissä ja ranska ja venäjä näyttää hyvältä tutkintodistuksessani.

Christianborg eli Tanskan parlamentti.

Epätoivon lähde

Muistan jo tuolloin ajatelleeni, että miksi Suomessa asuminen ei riitä minulle. Samalla vaivalla voivottelin, etten osannut määritellä mitään tiettyä maata, kulttuuria tai kielialuetta, johon olisin halunnut. Nuohan olisivat olleet järkeviä ja selkeitä syitä ja joiden eteen olisin voinut tehdä jotain. "Haluan pois" on yhtä kypsästi ajateltu ja toimittu, kuin menisi ravintolaan ja tarjoilijan udellessa, että mitä saisi olla, vastaisin "haluan ruokaa".

Yksi merkittävä tekijä halussani muuttaa ulkomaille johtui siitä, että olin puhunut muutosta kaikille kavereilleni niin pitkään kuin jaksoin muistaa. Yhtäkkiä hoksasin, ettei omilla haluillani enää ollutkaan niin paljoa merkitystä, kuin kuvittelin. Tilanne muuttui niin, että merkitystä oli sillä, että minun piti olla sanojeni mittainen. Ehkä edelleen halusin muuttaa pois Suomesta, mutta sanojeni takana seisominen ajoi minua hyökyaallon lailla tekemään asian eteen jotain. En usko, että kukaan kavereistani odotti minun jäävän Suomeen.

Tavoitteet määrittelevät arvoja ja toisin päin

Sen sijaan, että olisin voinut nauttia ulkomaille siirtymisestä, nautin enemmän siitä, etten ollut tuottanut pettymystä kavereilleni jäämällä Suomeen. Olin helpottunut, että kaiken sen mesoamisen jälkeen vihdoin pääsin lähtemään. Suomeen jääminen olisi tuntunut epäonnistumiselta ja häpeälliseltä. Miten olisin kehdannut olla kavereideni kanssa, jos olisin jäänytkin Suomeen?

Tuo oli ja on edelleen täysin järjetön ajatuskulku. Kavereitani ei olisi voinut vähempääkään kiinnostaa, onnistuuko ulkomaillelähtöni vai ei. Hehän ovat minun kavereitani. Ainoa, mikä heitä minussa kiinnostaa, on se, että olen onnellinen. Arvojen mukainen toiminta johti siihen, että ulkomaille siirtyminen määritti omaa identiteettiäni aivan liikaa.

Identiteetin todelliset ajurit

Välillä vaikuttaa, että identiteettini on kuvitelma siitä, mitä kaverini minusta ajattelevat. Mitä sitten vaikken olisikaan päässyt siirtymään uuteen maahan? Ei yhtään mitään. Ja samalla aivan kaikki.

Identiteetin rakentaminen vain yhden osan mukaan ei ole tervettä. Oli sitten kyse ruokavaliosta, harrastuksesta tai kavereista, mikään näistä ei yksinään saa olla ainoa identiteettiä määrittävä tekijä. Olisinko ollut onnellisempi, jos olisin tunnistanut, että ulkomaille muuttamisen todellisena motiivina oli itse keksimäni ja kuvittelemani syy "olla tuottamasta pettymystä kavereilleni"? Uskon näin, koska olen jälkiviisastelun mestari.

Mutkan kautta annoin asuinpaikkani määrittää liikaa elämääni. Sen sijaan minun olisi pitänyt arvottaa myös muita identiteettini liittyviä asioita. Koska muutun vuosien mukaan, myös tavoitteideni pitäisi muuttua. Saatoin tehdä itselleni karhunpalveluksen hirttäytymällä vuosia aiemmin tekemääni päätökseen.

Jossittelun kautta voittoon?

Jossittelu on kuitenkin turhaa. Voin vaikuttaa vain nykyhetkeen ja tulevaan. Mihin vanhentuneeseen tavoitteeseen olen tällä hetkellä hirttäytyeenä? Jaa-a. Senkun tietäisi. Kerron viiden vuoden päästä, kun kirjoitan jälleen vastaanlaisen jossittelukirjoituksen.

Oletko itse huomannut tehneesi jotain vain sen vuoksi, että satuit joskus niin päättämään? Nautitko siitä? Itselleni tuottaa suurta päänvaivaa tiedostaa, mistä erilaiset tavoitteeni ja haluni johtuvat. Niin järjetöntä kuin se onkin, kuvittelen olevani velkaa kymmenen vuotta vanhalle Jassolle. Vuosia vanhat unelmat, toiveet ja tavoitteet ohjaavat käytöstäni vaikka en ole aivan varma, onko se hyväksi minulle. Tavoitteita pitää olla, se on selvää. Mutta jos hirttäydyn niihin takiaisen tavoin kiinni vuosikausiksi niin, että hakkaan päätä seinään ilman mitään lisäarvoa, ei siinä ole enää mitään hyvää minulle eikä lähipiirilleni. Minun pitää asettaa tavoitteita, mutta samalla niistä pitää osata päästää irti. Kuinka? En tiedä, kerro sinä minulle.

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Henkilökuvaa rakentamassa - miten luoda ainutlaatuisuuden illuusio
Pelko - elämän suurin ajuri
Kielen opiskelusta
Kuinka paljon on riittävästi?
Positiivista voimaa muiden mielipiteistä
Tunnistatko mielesi rajoitteet? Arvovalinnat muuttuvat ajoittain
Eläinproteiinin välttely on yksi tapa lähestyä vegaaniutta
Oikea suhtautuminen suunnitteluun helpottaa elämää
Ei kontrollia, ei stressiä
Miten tavoite eroaa unelmasta?
Olen vapaa-ajalla mieluummin utelias kuin tavoitteellinen

3 neuvoa, joita ei kannata antaa nuorelle

Neuvomisen sijaan nuoria pitäisi kuunnella. Heiltä pitää kysyä ajatuksia ja mielipiteitä. Nuorten ajatusmaailmaan pitää suhtautua mielenkiinnolla ja arvostaen. Se ei tarkoita etteikö nuori voisi olla väärässä tai että tämän ajatuksia ei voisi haastaa. Tämä pitää pystyä tekemään ilman holhoavaa asennetta. Helpommin sanottu kuin tehty.

Keväisin näkee lehdissä ja netissä ohjeita juuri koulunsa päättäville nuorille. En tiedä, ovatko listat ohjeista tarkoitettu nuorille itselleen vai meille aikuisille, jotta voisimme mittavalla elämänkokemuksellamme neuvoa nuoria elämässä eteenpäin. Elämänkokemusten jakamisessa ei sinänsä ole mitään pahaa. Niiden antajat tarkoittavat lähinnä vain hyvää.

Monet hyvää tarkoittavista neuvoista ovat kuitenkin karhunpalveluksia nuorille. Nuoret eivät ole tyhmiä, mutta harkintakyky voi olla vielä kehittymätön. Kun neuvo tulee vanhemmalta ja "viisaammalta", on siihen tarttuminen suhteettoman houkuttelevaa.

Tämä voi aiheuttaa sanoinkuvaamatonta kaaosta. Voi olla, että nuori on suunnitellut ja järkeillyt omat ajatuksensa jo valmiiksi, mutta yhtäkkiä kuvaan astuukin vanhempi sukulais- tai perhetuttuhenkilö laukomaan oneliner-viisauksia vailla minkäänlaista todellisuuspohjaa. Valitettavasti.

Jos ja kun et kuitenkaan malta pitää kieltäsi kurissa ja päädyt neuvomaan nuorisoa, vältä ainakin seuraavia "ohjeita".

1. Tee sitä, mikä kiinnostaa

Tämä ohje toimii ehkä noin prosentille populaatiosta. Sen lisäksi tarvitaan vielä rutkasti onnea. Media ruokkii tällaista kuvaa. Bill Gates oli kiinnostunut tietokoneista ja loi niiden ympärille lähes maailmanlaajuisen ohjelmistomonopolin.

Media tosin unohtaa kertoa, että Gatesin isä oli menestynyt lakimies, joka opasit poikaansa bisneksen pyörittämisessä. Lisäksi Gates onnistui hankkimaan Microsoftin alussa vierelleen vahvan partnerin, Paul Allenin, ja taitavan (ja räiskyvän) johtajan, Steve Ballmerin.

Entä jos nuori on kiinnostunut television katselusta, sängyssä makoilusta ja kaljanjuonnista? Tai jos nuori onkin kiinnostunut yhteiskunnan tuilla elämisestä? Näitäkin tyyppejä on ja heitä ei missään nimessä pidä rohkaista jatkamaan valitsemallaan uralla vaikka ne kuinka kiinnostaisivatkin. Jos ei sitten satu tulemaan riittävän varakkaasta perheestä, jolloin perhe pystyy kustantamaan harrastukset mahonkiarkkuun saakka.

Kiinnostus johonkin tiettyyn aiheeseen on hyvä alku. Mutta vain alku. Se ei vielä itsessään riitä mihinkään. Valitettavasti.

Itse olen kiinnostunut oluenmaistelusta. En kuitenkaan kykenisi juomaan mäyräkoiraa päivittäin ilman, että se heikentäisi normaalia elämää.

2. Opiskeluiden kanssa ei kannata kiirehtiä

"Opiskelu oli elämäni parasta aikaa!"

Tämän lauseen kuulee usein. Ehkä näin onkin. Miksi sitten ihmiset eivät irtisanoudu töistä, eroa puolisosta, jätä lapsia muiden kasvatettavaksi, ala nostaa opintotukea ja lopeta asuntolainan maksamista? Olisiko aika kullannut muistot?

Näin jälkikäteen ajateltuna ja jossitteluna (josta ei todellakaan ole enää mitään varsinaista hyötyä), minun olisi ehdottomasti pitänyt suorittaa opiskelut loppuun niin pian kuin mahdollista. Nautin vakituisesta työstä ja vakituloista huomattavasti enemmän kuin opintotuella ja kesätyörahoilla kitkuttamisesta. En kuitenkaan murehdi tekemiä valintojani enkä pidä niitä väärinä. Keskituloinen, keskiluokkainen ja kaikin puolin keskinkertainen elämä sopii minulle paljon paremmin.

Opiskeluajasta kannattaa ehdottomasti nauttia niin paljon kuin mahdollista. Kuten lukioajasta, intistä, kesätöistä, pikkujouluista, puolisosta, eläkeiästä ja Huuhkajien pääsystä arvokisoihin (okei, Huuhkajien arvokisapaikka on noiden kaikkien yläpuolella, poistan sen, kun päivitän tekstiä seuraavan kerran).

Pointti on siinä, että ELÄMÄSTÄ kannattaa nauttia, oli sitten missä tilanteessa vain. Joillekin opiskeluaika sopii paremmin kuin toisille. Sitä ei vain voi tietää ennen kuin on kokenut muutakin kuin opiskelun.

Opiskeluaika oli hauskaa, varsinkin vappuisin.

3. Älä välitä muiden mielipiteistä

Muiden mielipiteistä välittäminen voi joidenkin mielestä aiheuttaa sen, että alamme elää toisten unelmia. Heitä, jotka eivät välitä muiden mielipiteistä, pidetään rohkeina ja itsenäisinä. Tämä on roskaa.

Juju on siinä, että muiden mielipiteitä kannattaa kuunnella mahdollisimman laajasti. Totuutena niitä ei missään nimessä kannata ottaa. Mutta omaa käyttäytymistä voi ohjata muiden mielipiteiden perusteella. Joko mielipiteen mukaiseen suuntaan tai täysin vastaiseen.

Tähän ikään mennessä on tullut tavattua ties minkälaista tallaajaa. Mulkkuja on riittänyt. Erityisesti heidän mielipiteistä välittäminen on ollut MM-2019 kultaakin kalliimpaa. Heidän vastenmieliset mielipiteensä ovat tehneet meikämandoliinoon niin syvän ja merkittävän vaikutuksen, etten todellakaan tahdo olla missään tekemisissä mulkkujen kanssa. Olen oppinut varomaan toksisia ihmissuhteita.

Muiden mielipiteitä pitää kuunnella ja niistä kannattaa välittää. Parhaimmillaan niistä voi oppia. Toisen suusta kuultu mielipide pitää ottaa avoimesti vastaan, miettiä sen motiivit ja tehdä sen jälkeen tietoinen päätös jatkosta.

Kuuntele mieluummin

Neuvoja ja neuvojia riittää. Jotkut neuvot voivat olla hyviäkin.  Neuvojen kuuntelu on tylsää ja teini-iässä neuvojen kuuntelu vielä normaalia tylsempää. Ajattelen kuitenkin, että parhaat neuvot olen saanut silloin, kun minua ei ole neuvottu. Tai oikeastaan niin, että minua on neuvottu ilman, että olen tajunnut sitä. Samoin kuin parhaat johtajat eivät johda vaan johdattelevat.

Nuorille annettavien neuvojen sijaan annan neuvon niille, jotka aikovat neuvoa nuoria: älä neuvo vaan kuuntele. Ja kysele. Nuorilla riittää ajateltavaa aivan omasta takaa. Siihen soppaan on ihan turha lisätä itsesestäänselviä kliseitä, joihin itse on vasta vanhemmalla iällä kiintynyt.

Sen sijaan kuuntelemalla nuoren huolia, toiveita ja suunnitelmia annat hänelle jotain paljon arvokkaampaa: huomiota. Sillä sitähän me kaikki yritämme saada neuvomalla toisia, eikö vain?

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Elämä ilman alkoholia
Antaa menneiden olla
Miten tavoite eroaa unelmasta?
Positiivista voimaa muiden mielipiteistä

Positiivista voimaa muiden mielipiteistä

"Muiden mielipiteistä ei kannata välittää" lienee yksi yleisimmistä ja kliseisimmistä neuvoista. Ymmärrän, että jotkut toisten laukomat mielipiteet voivat olla niin päättömiä, että ne on parempi jättää omaan arvoonsa. Mutta tuo neuvo ei ole yleispätevä. Muiden mielipiteistä voi saada myös positiivista voimaa, kun ne osaa käsitellä oikein.

Meille sunnuntaisuhareille on täysin normaalia kokea epätoivon hetkiä maratonilla. Joskus epätoivo lannistaa, joskus sen saa aisoihin. Epätoivon suhteen vuoden 2018 Helsinki City Maraton ei poikennut normaalista.

Yhdessä vaiheessa huomasin, että takana oli kaksi ja puoli tuntia matkaa ja reilu tunti vielä edessä. Janotti ja väsytti. Yleisöä ei juurikaan näkynyt. Teki mieli jättää koko homma kesken. Päätin kuitenkin yrittää roikkua jänisten perässä.

“Oksettaako minua?”. En muista koskaan oksentaneeni missään juoksukisassa. Edellisen kerran olen meinannut oksentaa ilman alkoholin tai vatsataudin osuutta asiaan, kun osallistuimme ensi kertaa bändini kanssa Tornion kevyen musiikin katselmukseen. Tuosta ei ole kuin vajaat kaksikymmentä vuotta aikaa. Tuolloin en voinut jättää bändikavereitani pulaan. Nyt olin kuitenkin yksin matkalla. Mikä neuvoksi?

Päätin, että jos oksennan, en juokse maaliin. Mikään urheilusuoritus näin alhaisella tasolla ei ole sen arvoinen. Tiesin kannustusjoukkojeni olevan metropysäkin lähellä. He olivat tulleet varta vasten katsomaan juoksuani. En voinut tuottaa heille pettymystä. Päätin, että juoksen ainakin heidän kohdalleen, oksensin tai en. Metrolla pääsisi helposti maalialueella hakemaan kamat säilytyksestä.

En oksentanut. Seurasin jäniksiä loppuun asti. Menin illalla ystäväni syntymäpäiväjuhlille. Hyvin kävi.

Vaikka lämmin keli veikin voimia vuoden 2018 Helsinki City Maratonilla, riittivät energiatasoni poseeraamiseen.

Ylimääräistä voimavaraa

Tämä ei ollut ensimmäinen maratonini. Jouduin kuitenkin miettimään, tulisiko tämä olemaan ensimmäinen keskeytykseni. Minulla oli maratoonarimaine suojeltavana.

En romahtanut kisan aikana, koska ajattelin kavereitani. Tai oikeastaan ajattelin, mitä he minusta ajattelevat, jos keskeytän. Pelko minuun liittyvistä negatiivisista ajatuksista auttoi minua tsemppaamaan pahimman epätoivon yli. Pelkäsin nolaavani itseni heidän silmissään. Olinhan puhunut (lähes yksinomaan) juoksusta viimeisen puolen vuoden ajan.

"Kuinka he voivat luottaa enää mihinkään, mitä sanon, jos nyt luovutan? Olen vain niin hyvä kuin viimeinen kisani, joten kukapa sitä luovuttajan kanssa tahtoo hengata. Uskovatkohan he enää yhtään juttuani aiemmilta maratoneilta, jos keskeytän? Tässä on oma maine kiinni. Luovutan vain, jos terveys oikeasti pettää."

Tuo on luonnollista ajatuksenkulkua nestehukkapäissään sekoilevalta wannabepaavonurmelta, mutta täysin järjetöntä pohdintaa aikuiselta ihmiseltä.

Oli ajatusprosessi järjetön tai ei, sain siitä lisää energiaa. Mind over matter. Ajattelemalla muiden mielipiteitä, selvisin maaliin asti, mielestäni ihan kunnialla.

Ulkopuoliset standardit

Muiden ihmisten yleisesti hyväksymät standardit ohjaavat elämääni enemmän kuin kehtaan myöntää. Käsi pystyyn se, joka ei halua olla keskimääräistä parempi kuski? Muiden arvostelut ja ajatukset ovat tärkeitä. Tai ehkä tarkemmin sanottuna, se mitä KUVITTELEN muiden ajattelevan minusta, on tärkeää. Mistä minä voisin tietää, mitä he oikeasti minusta ajattelevat!

Joskus minusta tuntuu, että maraton on nostettu jonkinlaisella jalustalla. Herodotoksen tarina Feidippeksen noin neljänkymmenen kilometrin kuolettavasta matkasta Maratonista Ateenaan on luonut myyttisen maineen täysin epäterveelle ja järjettömälle massatapahtumalle.

Media ei niinkään keskity vanhaan tarinaan, mutta kertoo millintarkat ohjeet, kuinka maratonille pitää valmistautua, miten kisassa tulee toimia ja kuinka juhlittuja sankareita maratoonarit ovat. Finlandiahiihto, laskuvarjohyppy tai ensiapukurssin suorittaminen ei saa aikaan samaa reaktiota aikaan lähipiirissä.

Lähes kaikki pystyvät käsittämään maratonin jollain tasolla. Mukava pyörälenkki kesäviikonloppuna voi helpostikin olla noin neljäkymmentä kilometriä. Maratonajoista on tehty helposti ymmärrettävät mittatikut. ”Pääsetkö alle neljän tunnin? Joko maailmanennätys on saatu juostua alle kahden tunnin?”

Pettymyksen tuottaminen muille

Muiden ajatuksia ajattelemalla voin saada aikaan myös negatiivisen kierteen mielessäni. Uskallan kuitenkin väittää, että miettimällä ”mitähän nuo minusta ajattelee” voin parhaimmillaan luoda itselleni uskomattoman paljon positiivista energiaa. Läheisemme ovat tärkeitä juuri sen takia. Emme tahdo tuottaa heille pettymystä. Tahdon, että heidän mielikuvansa minusta on positiivinen.

Hienoilla miehillä riittää mielipiteitä.

Minuun vaikuttaa ehkä eniten se, että pelkään kavereideni peilaavan viimeisintä suoritustani aiempiin tarinoihini sekä muihin maratonareihin. Jälkimmäinen on sekä pelottavampi että järjettömämpi ajatus.

Olen tuottanut pettymyksiä lähimmäisilleni aiemmin ja tulen varmuudella tuottamaan niitä myös jatkossa. Osa näistä on tiedostamattomia, osa tiedostettuja. Mitä paremmin pystyn hallitsemaan ja tiedostamaan omien tekemisteni seuraukset itseeni ja lähipiiriini, sitä helpompi minun on olla. Voin olla tyytyväinen itseeni.

”Minua ei voisi vähempääkään kiinnostaa, mitä muut minusta ajattelevat.” ”Muiden mielipiteistä ei kannata välittää.” Nämä ovat hienoja motivaatiolauseita, jotka toimivat joissain tilanteissa. Harmittavasti näitä kuitenkin kuulee absoluuttisina totuuksina, mitä ne eivät todellakaan ole.

Mistä sinä keräät voimia, kun tavoite alkaa tuntua liian vaikealta? Olisi mukava kuulla erilaisista keinoista, joilla on mahdollista päästä eri esteiden yli tai saavuttaa jotain, mikä tuntuu erityisen haastavalta.

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Mitä tapahtuu, kun unelma toteutuu?

Mikä on olennaista maratonilla?
Pelko - elämän suurin ajuri
Harjoittelu puolimaratonille - intervallitreenit ovat vain mauste