Ainoa asia, jota kaipaan teini-iästä

Teini-ikä on hanurista. Yhtenä päivänä legoilla leikkiessä se iskee salaa ja vaivihkaa. Sen lähestymistä ei huomaa, mutta sitten kun se osuu kohdalle, ottaa se paikkansa elämän joka sopukassa. Teini-ikä iskee syvälle, mutta poikittain. Kamalaa. Kaikesta huolimatta keksin yhden ainoan hyvän asian teini-iästä: musiikki.

Monelle meistä teini-ikä on elämän ensimmäinen suuri muutos. Yksittäisistä tapahtumista koulun aloittaminen lienee ainoa aiempi tapahtuma, joka voi parhaimmillaan päästä edes kurkistamaan vaikuttavuusasteikolla teini-iän tornadoon. Koulun aloitus vaikuttaa lähinnä vain muutamaan tuntiin päivässä, kun teini-ikä vaikuttaa aivan kaikkeen.

Iho muuttuu. Kroppa muuttuu. Ajatukset muuttuu (jos ei päivittäin, niin vähintään viikoittain). Ääni muuttuu. Ihmiset ympärillä muuttuu. Vanhemmat tyypit alkavat kysellä kaikkea typerää, kuten esimerkiksi millaisia tulevaisuuden suunnitelmia teinillä on. "Ööh, anteeksi, mutta opin tuossa vähän aikaa sitten masturboimaan ja kaikki keskittymiseni on mennyt siihen, joten palataanko tähän keskusteluun muutaman vuoden päästä?"

Minulla ei ole mitään käsitystä, miksi evoluutio on muovannut teini-iän niin käsittämättömän vaikeaksi. Kai sinä aikana jotain oppii, en tiedä.

Tunteet heiluvat kuin lippu Haminan tangossa. Yhden päivän aikana teini saattaa innostua ja masentua, käyttäytyä ja kiukutella, riehua ja rauhoittua. Itselläni kaikkien tunteiden käsittelyyn oli yksi yksinkertainen lääke - musiikki.

Teini-iässä olin varma musiikista ja epävarma suurin piirtein kaikesta muusta. Nykyään olen epävarma musiikista ja varma suurin piirtein kaikesta muusta.

Helpostusta arkeen

En tiedä, löytääkö ihminen koskaan itseään, mutta sen uskallan sanoa, että itse ainakin olin täysin hukassa teini-iässä. Onneksi löysin musiikin. Musiikki toimi 2000-luvun alussa omalla kohdallani kuin Google Maps nykyään: aina kun oli hukassa, sen pystyi vetämään esiin ja paikallistamaan itsensä suhteessa muuhun ympäristöön.

Erilaiset melodiat, sanat ja tunnelmat loivat askelmerkit vaikeiden asioiden käsittelyyn. Vaikeilla asioilla en tässä yhteydessä tarkoita ilmastonmuutosta, nälänhätää tai huolta Juha Miedon mämminkulutuksesta vaan päivittäisiä asioita teinin mielessä. Musiikki toimi aikansa omanlaisena mindfulnessina. Se ei ollut ratkaisu yhteenkään ongelmaan, mutta vaikeiden asioiden tiedostamiseen ja käsittelyyn se toimi loistavana ovena, avaimena ja kynnysmattona.

Musiikki oli aina valmiina ottamaan vastaan minkä tahansa ilon tai murheen. Aivan sama kuinka lapsellinen tai merkittävä mieltä painava asia olikaan, musiikki helpotti oloa. Ja se on paljon! Itse ainakin olen helpottuneena mukavampi muille ja armollisempi itselleni vaikka en olisikaan pystynyt ratkaisemaan päässäni vellovaa ongelmaa.

Kun mikään ei tunnu enää miltään

Omassa keski-ikäistymisessäni on paljon hyvää. Säännöllinen elämänrytmi, vähäisempi murehtiminen pienehköistä ongelmista ja itseeni tutustuminen ovat helpottaneet arkea huomattavasti.

Toisaalta orastava keski-ikä on aiheuttanut tietynlaisen tasaantumisen, ehkä jopa taantumisen. Erityisesti se tuntuu musiikin kuuntelussa. Kun teininä aloin raivopäissäni kuunnella Iron Maidenin Somewhere In Timea tai Pink Floydin Dark Side Of The Moonia, tiesin varmuudella oloni helpottavan seuraavan kolmen vartin sisällä. Siirtyminen ärjyävästä karhusta pehmoiseksi nalleksi oli huomattava ja merkittävä.

Nykyään en saa samanlaisia kiksejä musiikista. Ei sillä, en todellakaan kaipaa teini-iän päämäärätöntä mesoamista ja tiedostamatonta pahaa oloa. Mutta musiikin tuomaa helpotuksen tunnetta kaipaan, joskus jopa ikävöin.

Teininä uuden ja erilaisen musiikin kuuntelu oli helppoa. Kuuntelemani levy tai biisi joko iski tai ei iskenyt. Pystyin muodostamaan ehdottoman mielipiteen välittömästi ja pysyvästi.

Enää en siihen pysty. Nykyään uusi musiikki kuulostaa liian usein "ihan ok:lta". Vihaan tuota tunnetta! Se saa minut tuntemaan itseni epävarmaksi. Enkö enää osaa erottaa hyvää musiikkia (Motörhead) huonosta (kaikki U2, lukuun ottamatta Joshua Treetä ja Hold Me, Thrill Me, Kiss Me, Kill Me:tä)? Teini-iässä olin varma musiikista ja epävarma suurin piirtein kaikesta muusta. Nykyään olen epävarma musiikista ja varma suurin piirtein kaikesta muusta.

Nostalgiaa odotellessa

Taantumusahdistukseni helpottaa silloin tällöin, kun pääsen leikkimään nostalgialla. Vanhoihin muistoihin palaaminen turvallisessa ympäristössä ja turvallisessa mielentilassa saavat parhaimmillaan syvät tunteet pintaat. Sen sijaan, että siirtyisin myrskyaaltojen huipulta normaalille merenpinnan tasolle (kuten teininä), sukellan nykyään syvemmälle ihmettelemään merenpohjaa.

Kävin loppuvuodesta 2018 katsomassa Judas Priestiä Kööpenhaminan Roayl Arenalla. Ostin lipun istumapaikalle hallin takakaarteeseen, jossain pystyin nauttimaan rauhassa musiikista ja yhdestä sunnuntaioluesta (teininä olisin ollut heilumassa permannon etuosassa välittämättä alkoholista). Tuttujen biisien soidessa vanhat tunteet iskivät päälle. Muistin, kuinka British Steel albumin kuuntelu oli helpottanut finninaamaisen tosikkoteinin oloa pari vuosikymmentä sitten. Ymmärrys, huojentuneisuus ja rauhallisuus olivat pääasialliset tunteet. Aivan kuten teininäkin.

Miten sinä selvisit teini-iästä? Itse en missään nimessä tahdo palata vanhoihin mielentiloihin, mutta musiikin vapauttavaa, parantavaa ja voimaannuttavaa tunnetta kaipaan. Noh, joka tapauksessa olen enemmän kuin tyytyväinen nykyiseen elämääni.

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Mindfulnessin hyödyt
Rikkaan elämän salaisuus Ramit Sethin mukaan
Kirjastosta

Kirjastosta

Kirjasto on yksi harvoista asioista, joista minulla pelkästään positiivista sanottavaa. Tuskin suhtautuisin yhtä intohimoisesti musiikkiin, kirjoihin tai mediaan ilman kirjastoa. Vaikka Google onkin ylivoimainen tiedonhankintakanava, ei lämmin suhteeni kirjastoon ole muuttunut mihinkään. Digitaalisuudesta huolimatta uskon ja toivon, että kirjastot säilyvät jatkossakin tavalla tai toisella.

Hengasin varhaisteininä Tornion kirjaston musiikkiosastolla. Muistan, kuinka yhtenä lauantaiaamupäivänä pitkä tukkani hankasi Metallica-paitaani, kun vein muutaman Deep Purplen CD:n lainaustiskille.

Tiskillä oli vastassa maailman stereotyyppisimmän kirjastotätin näköinen virkailija. Hän otti kirjastokorttini ja alkoi skannata levyjä lainattavaksi.

"Tuossa olisi uutuuksissa Motörheadin kokoelma. Ajattelin, että se saattaisi kiinnostaa sinua ja veljeäsi", kirjastotäti sanoi.

Tuolloin en vielä tiennyt Motörheadia kuin nimeltä. Moukkamaiseen teinityyliini annoin vallan lapsellisille ennakkoluuloille enkä tietenkään uskonut, että joku kirjastotäti voisi tietää hyvästä musiikista yhtään mitään. "Eikun mie otan vain nämä tällä kertaa", vastasin. Virhe. Paha virhe.

Kirjastokortit toimivat sekä Suomessa että Tanskassa.

Fiksumpien neuvoja kannattaa kuunnella

Käytöstavat ovat katoava kansanperinne. Varsinkin teini-iässä, jolloin kaikki asiat ovat uusia, hämmentäviä tai pelottavia. Pahimmillaan kaikkia näitä yhtäaikaa. En tiedä, kiitinkö neuvosta lainata Motörheadia. Haluaisin ajatella, että kiitin, koska neuvo oli hyvä.

Löysin Motörheadin myöhemmin. Olen aikuisena nähnyt bändin livenä, kuunnellut kaikki levyt ja katsonut Lemmyn dokumentin useita kertoja. Teiniylpeyden takia menetin Motörheadin vuosiksi elämästäni. En koskaan saa noita vuosia takaisin. Miksi en kuuntele itseäni fiksumpien neuvoja? En taida olla kovin älykäs.

Motörhead lopetti keikkailun vuonna 2015, mutta ehdin nähdä bändin livenä Oulussa 2007. Scorpionsin plektran sain Mickey Deeltä (Motörheadin pitkäaikaisin ja viimeisin rumpali)  Copenhellissä 2016.

Kaikki alkaa lapsuudesta

Kun olimme lapsia, isä vei meidät lauantaisin kirjastoon äidin jäädessä kotiin siivoamaan. Me lapset sekoilimme kirjaston normaalilla puolella isän jäädessä lehtisaliin, jossa ei saanut puhua. No okei, emme me mitään sekoilleet, olemme kaikki olleet aina aika kilttejä. Joka tapauksessa isäkin sai olla hetken rauhassa.

Porttiteoria toimii, myös lukemisessa. Minulla kaikki alkoi sarjakuvista. Maailman vahvimman nallen kautta siirryin vähitellen Mustanaamioon. Ei mennyt montaakaan vuotta, kun tajusin, että kirjastossahan voisi käydä myös jossain muualla kuin sarjakuvaosastolla. Käänsin päätä ja näin metrin päässä fantasiakirjahyllyn (hyvin aseteltu Tornion kirjasto, hyvin aseteltu). Näkemiin vuosiksi kaikki muut kirjat. Lukioikäisenä uskalsin vihdoin käydä aikuistenosastolle. Löysin dekkarit, tietokirjat (uskontoon liittyvät) ja klassikot.

Avoimuuden, suvaitsevaisuuden ja tasa-arvoisuuden kehto

Kirjastoissa on se hyvä puoli, että jokainen voi lainata mitä haluaa. Saatoin valita luettavaksi tai kuunneltavaksi huikeita klassikoita tai jotain käsittämätöntä tuubaa. Minulle ei koskaan naurettu, mitä tahansa kannoinkaan lainaustiskille. Eikä minua tosin kyllä koskaan kiitelty ja taputeltu selkään, kun lainasin jonkin huikean klassikon (jota en kuitenkaan jaksanut lukea loppuun, kuten esimerkiksi Dostojevskin "Rikos ja rangaistus").

Kirjaston pitää olla avoin kaikenlaiselle aineistolle. Järkytyin syvästi ja itkin verta, kun luin turkulaisen kirjastonhoitajan kirjantuhoamissekoilusta. Ei näin. Käsittämätön episodi. Minua on AINA palveltu asiallisesti kirjastossa riippumatta lainaamistani kirjoista, levyistä tai lehdistä.

Nykyään lainaan kirjat netistä. Käytän pääasiassa Ellibsiä e-kirjojen lainaamiseen.

Kirjaston muuttuva rooli

Hämmennyin totaalisesti, kun kävin ensimmäisen kerran Tanskassa lähikirjastossani. Näin kuinka lapset leikkivät (lue: huusivat ja juoksivat), aikuiset pelasivat lautapelejä tai juttelivat ja videopelit olivat uutuuskirjojen vieressä. Takakireä hiljaisuus ja selvät osastorajat loistivat poissaolollaan.

En tiedä, voiko jotain asiaa samanaikaisesti sekä ihailla kadehtien että vastustaa vailla järkevää perustetta. Jos voi, niin silloin tein näin ensimmäisellä kirjastokäynnillä Tanskassa.

Seuraan mielenkiinnolla, miten digiaika muuttaa kirjastoa. En tiedä, tarvitaanko vanhanmallista kirjastoa enää muutaman kymmenen vuoden päästä.

Mitä luulet? Pitäisikö kirjastojen keskittyä ainoastaan nykyisiin kokoelmiin ja e-aineistoihin vai siirtyä entistä laajempaa tarjontaan kuten työkalujen lainaamiseen, askartelutilojen tarjoamiseen tai laaja-alaisten tapahtumien järjestämiseen? Ehkä pitäisi. En tiedä. Jännä nähdä.