18.6.2019

Ainoa asia, jota kaipaan teini-iästä

Teini-ikä on hanurista. Yhtenä päivänä legoilla leikkiessä se iskee salaa ja vaivihkaa. Sen lähestymistä ei huomaa, mutta sitten kun se osuu kohdalle, ottaa se paikkansa elämän joka sopukassa. Teini-ikä iskee syvälle, mutta poikittain. Kamalaa. Kaikesta huolimatta keksin yhden ainoan hyvän asian teini-iästä: musiikki.

Monelle meistä teini-ikä on elämän ensimmäinen suuri muutos. Yksittäisistä tapahtumista koulun aloittaminen lienee ainoa aiempi tapahtuma, joka voi parhaimmillaan päästä edes kurkistamaan vaikuttavuusasteikolla teini-iän tornadoon. Koulun aloitus vaikuttaa lähinnä vain muutamaan tuntiin päivässä, kun teini-ikä vaikuttaa aivan kaikkeen.

Iho muuttuu. Kroppa muuttuu. Ajatukset muuttuu (jos ei päivittäin, niin vähintään viikoittain). Ääni muuttuu. Ihmiset ympärillä muuttuu. Vanhemmat tyypit alkavat kysellä kaikkea typerää, kuten esimerkiksi millaisia tulevaisuuden suunnitelmia teinillä on. "Ööh, anteeksi, mutta opin tuossa vähän aikaa sitten masturboimaan ja kaikki keskittymiseni on mennyt siihen, joten palataanko tähän keskusteluun muutaman vuoden päästä?"

Minulla ei ole mitään käsitystä, miksi evoluutio on muovannut teini-iän niin käsittämättömän vaikeaksi. Kai sinä aikana jotain oppii, en tiedä.

Tunteet heiluvat kuin lippu Haminan tangossa. Yhden päivän aikana teini saattaa innostua ja masentua, käyttäytyä ja kiukutella, riehua ja rauhoittua. Itselläni kaikkien tunteiden käsittelyyn oli yksi yksinkertainen lääke - musiikki.


Teini-iässä olin varma musiikista ja epävarma suurin piirtein kaikesta muusta. Nykyään olen epävarma musiikista ja varma suurin piirtein kaikesta muusta.

Helpostusta arkeen

En tiedä, löytääkö ihminen koskaan itseään, mutta sen uskallan sanoa, että itse ainakin olin täysin hukassa teini-iässä. Onneksi löysin musiikin. Musiikki toimi 2000-luvun alussa omalla kohdallani kuin Google Maps nykyään: aina kun oli hukassa, sen pystyi vetämään esiin ja paikallistamaan itsensä suhteessa muuhun ympäristöön.

Erilaiset melodiat, sanat ja tunnelmat loivat askelmerkit vaikeiden asioiden käsittelyyn. Vaikeilla asioilla en tässä yhteydessä tarkoita ilmastonmuutosta, nälänhätää tai huolta Juha Miedon mämminkulutuksesta vaan päivittäisiä asioita teinin mielessä. Musiikki toimi aikansa omanlaisena mindfulnessina. Se ei ollut ratkaisu yhteenkään ongelmaan, mutta vaikeiden asioiden tiedostamiseen ja käsittelyyn se toimi loistavana ovena, avaimena ja kynnysmattona.

Musiikki oli aina valmiina ottamaan vastaan minkä tahansa ilon tai murheen. Aivan sama kuinka lapsellinen tai merkittävä mieltä painava asia olikaan, musiikki helpotti oloa. Ja se on paljon! Itse ainakin olen helpottuneena mukavampi muille ja armollisempi itselleni vaikka en olisikaan pystynyt ratkaisemaan päässäni vellovaa ongelmaa.

Kun mikään ei tunnu enää miltään

Omassa keski-ikäistymisessäni on paljon hyvää. Säännöllinen elämänrytmi, vähäisempi murehtiminen pienehköistä ongelmista ja itseeni tutustuminen ovat helpottaneet arkea huomattavasti.

Toisaalta orastava keski-ikä on aiheuttanut tietynlaisen tasaantumisen, ehkä jopa taantumisen. Erityisesti se tuntuu musiikin kuuntelussa. Kun teininä aloin raivopäissäni kuunnella Iron Maidenin Somewhere In Timea tai Pink Floydin Dark Side Of The Moonia, tiesin varmuudella oloni helpottavan seuraavan kolmen vartin sisällä. Siirtyminen ärjyävästä karhusta pehmoiseksi nalleksi oli huomattava ja merkittävä.

Nykyään en saa samanlaisia kiksejä musiikista. Ei sillä, en todellakaan kaipaa teini-iän päämäärätöntä mesoamista ja tiedostamatonta pahaa oloa. Mutta musiikin tuomaa helpotuksen tunnetta kaipaan, joskus jopa ikävöin.

Teininä uuden ja erilaisen musiikin kuuntelu oli helppoa. Kuuntelemani levy tai biisi joko iski tai ei iskenyt. Pystyin muodostamaan ehdottoman mielipiteen välittömästi ja pysyvästi.

Enää en siihen pysty. Nykyään uusi musiikki kuulostaa liian usein "ihan ok:lta". Vihaan tuota tunnetta! Se saa minut tuntemaan itseni epävarmaksi. Enkö enää osaa erottaa hyvää musiikkia (Motörhead) huonosta (kaikki U2, lukuun ottamatta Joshua Treetä ja Hold Me, Thrill Me, Kiss Me, Kill Me:tä)? Teini-iässä olin varma musiikista ja epävarma suurin piirtein kaikesta muusta. Nykyään olen epävarma musiikista ja varma suurin piirtein kaikesta muusta.

Nostalgiaa odotellessa

Taantumusahdistukseni helpottaa silloin tällöin, kun pääsen leikkimään nostalgialla. Vanhoihin muistoihin palaaminen turvallisessa ympäristössä ja turvallisessa mielentilassa saavat parhaimmillaan syvät tunteet pintaat. Sen sijaan, että siirtyisin myrskyaaltojen huipulta normaalille merenpinnan tasolle (kuten teininä), sukellan nykyään syvemmälle ihmettelemään merenpohjaa.

Kävin loppuvuodesta 2018 katsomassa Judas Priestiä Kööpenhaminan Roayl Arenalla. Ostin lipun istumapaikalle hallin takakaarteeseen, jossain pystyin nauttimaan rauhassa musiikista ja yhdestä sunnuntaioluesta (teininä olisin ollut heilumassa permannon etuosassa välittämättä alkoholista). Tuttujen biisien soidessa vanhat tunteet iskivät päälle. Muistin, kuinka British Steel albumin kuuntelu oli helpottanut finninaamaisen tosikkoteinin oloa pari vuosikymmentä sitten. Ymmärrys, huojentuneisuus ja rauhallisuus olivat pääasialliset tunteet. Aivan kuten teininäkin.

Miten sinä selvisit teini-iästä? Itse en missään nimessä tahdo palata vanhoihin mielentiloihin, mutta musiikin vapauttavaa, parantavaa ja voimaannuttavaa tunnetta kaipaan. Noh, joka tapauksessa olen enemmän kuin tyytyväinen nykyiseen elämääni.

11.6.2019

Ihan hirveä kiire

Kiire voi olla hyvästä, mutta tärkeintä on oppia tunnistamaan, onko kiireeseen todellista tarvetta vai kiiruhdammeko vain tavan vuoksi. Turha kiire saa tekemään asioita, joita muuten emme tekisi.

Olimme sopineet kaverini kanssa menevämme ulos uimaan kesäisenä sunnuntaiaamuna puoli yhdeksältä. Pakkasin märkäpuvun, uimalakin ja -lasit hyvissä ajoin aamulla. Kotoani kestää pyöräillä noin vajaa puolisen tuntia rannalle. Ajattelin ajaa hieman pidempää maisemareittiä, koska aurinko paistoi ja kaupunki oli heräilemässä. Minulla ei ollut mihinkään kiire.
Edessäni oli risteys ja näin liikennevalot. Vihreä muuttui keltaiseksi ja keltainen punaiseksi. Kiihdytin. Näkökulmasta riippuen ajoin risteyksen läpi "vanhoilla vihreillä" tai oranssilla. Ehdin ylittää risteyksen enkä kuollut autokolarissa. Onneksi oli hiljainen sunnuntaiaamu.
Pulssini tasoituttua spurtin jälkeen mietin, minkä ihmeen takia kiihdytin. Minulla ei todellakaan ollut mihinkään kiire. Jos olisin pysähtynyt, matka-aika olisi pidentynyt ehkä noin minuutilla. Ylimääräinen minuutti rauhallisen kiireettömänä sunnuntaiaamuna ei olisi vaikuttanut päivääni millään tavalla. Sen sijaan päätin altistaa itseni liikenneonnettomuudelle ilman mitään syytä. Minkä ihmeen takia toimin näin?

Märkäpuku kelluttaa mukavasti. Se päällä uidessa luulen olevani hyväkin uimari. 


Kiire on oletusarvo

Aiemmin ajattelin, että menestys ja tehokkuus vaatii kiirettä. Sen vuoksi uskon kiireen olevan oletusarvo tekemisissäni. Kiireettömyys sen sijaan on erillinen valinta, joka pitää tehdä tietoisesti.

Kavereiden kanssa jutellessa, mediaa seuratessa ja omaa elämää miettiessä kiire nousee aina esiin. Kiire on läsnä kaikenikäisillä ja sukupuolisilla sekä jokaisessa yhteiskuntaluokassa. Pienten lasten vanhemmilla on kiire ja siitä valitetaan. Uraohjuksilla on kiire ja siitä valitetaan. Jopa lomalaisilla on kiire ja siitäkin pitää valittaa.
En väitä, etteivätkö vanhemmat, työssäkäyvät ja lomalaiset olisi oikeasti kiireisiä. Aivan varmasti ovat. Mutta onko tarpeellista olla kiireinen koko ajan? En usko.
Uskon, että monelle meistä kiire saa aikaan tärkeydentunteen. Nuorena pankkilaisena sain kollegalta vinkin, miten vastata, kun pomo kysyy "Onko sinulla kiire?". Oli todellinen tilanne mikä tahansa, oikea vastaus kuului "Ai jai, tässä on kyllä kaikenlaista hommaa päällä, mutta kai minulla on sinulle aikaa." Ei riitä, että kiireellä saa aikaan sisäisen tärkeydentunteen vaan se pitää näyttää myös muille. Mitä turhuutta!
En tahdo missään nimessä kuulostaa markan mindfulness-gurulta ja hurskastella sanoen "kiire on itse keksittyä, sinun täytyy löytää oma sisäinen rauhasi". Näiden sanojen kuuleminen ärsyttää enemmän kuin vakoon vetävät alushousut. Kiire on todellista ja oikeissa paikoissa sen pitääkin stressata.
Kiire saa keskittymään tiukasti tavoitteeseen, kun tiukka aikaraja uhkaa tulla vastaan työprojektissa, lapsen hakemisessa päiväkodista tai Alkon sulkeutuessa ennen juhannusta. Siinä vaiheessa mennään eikä meinata. Omalla kohdallani liikennevaloihin pysähtyminen ei tarkoita rauhallista hetkeä tutkailla omaa mieltä vaan pikemmin kiihdyttää stressihumalan promillelukema aivan uusiin sfääreihin.
Triathlonkisoissa pyöräilyreitit ovat YLEENSÄ suljettu muulta liikenteeltä, joten silloin ei tarvitse välittää liikennevaloista.
Miten päästä eroon turhasta kiireestä?
Uskon kiireelle ja siitä stressaamiselle olevan paikkansa ja aikansa. Minua kuitenkin huolestuttaa, jos en pysty erottamaan oikeaa kiirettä refleksinomaisesta tiedostamattomasta muka-kiireellisestä toiminnasta. En tahdo olla vanhojen oletusten vietävänä. Haluan, että pystyn tiedostamaan, milloin minun pitää kiirehtiä ja milloin minun ei todellakaan tarvitse kiirehtiä.
Aamuisella matkallani uimaan keskityin enemmänkin nauttimaan auringonpaisteesta ja jännittämään saanko märkäpuvun päälle (niille jotka eivät tiedä, märkäpuvun pukeminen on ihan hirveää). Koska pääni kapasiteetti on to-del-la rajallinen, suuri osa toiminnastani pyörii täysin autopilotilla. Tästä johtuen kiihdytin liikennevaloissa sen sijaan, että olisin ajatellut järkevän kirkkaasti ettei risteyksen läpi kiirehtiminen tuo minkäänlaista lisäarvoa elämääni. Samoin jätin analysoimatta mahdolliset riskit, kuten esimerkiksi kuoleman, halvaantumisen tai rattiraivon laukaisemisen jollekin elämäänsä kyllästyneelle wannabekevinmagnussenille.
Tiedostaminen auttaa
Kiireen tiedostaminen on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Se vaatii niin ympäristön kuin omien tunteiden havainnointia. Ensisijainen tavoitteeni on tiedostaa refleksinomainen kiire. Tahdon pystyä selittämään itselleni, miksi kiirehdin. Kiirehdinkö syystä vai voisinko ottaa rauhallisemmin? Selityksen jälkeen pystyn tekemään valinnan, kannattaako minun todella kiirehtiä.
Tämä ei tule olemaan helppoa. Voi kunpa pystyisin analysoimaan kiireen tuntua useammin! Se on kova tavoite. Olen kuitenkin päättänyt yrittää. Noh, jos ainakin viikonloppuisin pystyisin tiedostamaan sekä omat kiireeni että kiirettömyyteni.
Miten kiire näkyy sinun arjessasi? Painatko koko ajan tukka putkella sen kummempia miettimättä? Vai osaatko tarpeen tullen pysähtyä liikennevaloihin nauttimaan kiireettömästä hetkestä? Olisi mukava kuulla, tunnistatko kiireen merkityksen arjessasi. Lisäksi kuulisin mielelläni, miten hallitset kiirettäsi.
Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Mindfulnessin hyödyt
Yksinkertainen tapa testata meditointia
3 yksinkertaista meditaatioharjoitusta
Mikä meitä estää elämästä hetkessä?
Elämä ilman alkoholia

4.6.2019

Kuinka paljon on riittävästi?

Yleensä meitä syytetään siitä, että meille ei riitä mikään. Olen eri mieltä, ainakin silloin, kun puhutaan rahasta. Väitän, että meillä jokaisella on mielessä jokin rahaan liittyvä luku, jonka ajattelemme riittävän. Mitä tapahtuukaan sen jälkeen, kun tuon rahamäärän saavuttaa onkin eri juttu.

Juicen mukaan elämä on kuolemista, mutta mielestäni elämä on riittävyyden tavoittelua. Riittävyys ei ole absoluuttinen termi. Yleensä se tarkoittaa sinulle yhtä ja minulle toista. Ja siitä huolimatta se on suurimmalla osalla meistä kirkkaana mielessä. Kunnes saavutamme sen. Aikamoinen paradoksi.

Vicki Robinin kirjassa"Your Money Or Your Life" käydään läpi henkilökohtaista taloutta (kuluttamista, säästämistä ja arvoja). Jokaisen kappaleen lopussa on osio "Money Talk Questions", jossa on lista kysymyksiä, joiden tarkoituksena on helpottaa keskustelua rahasta kavereiden kanssa.
"Ennemmin mies näyttää munansa kuin rahansa" - vanha jokivartelainen sananlasku. (Tämä EI ole kehoitus lähettää dickpicejä)

Keskustelu avasi silmäni

Lojuimme kaverini kanssa eräänä darraisena iltapäivänä sohvallani. Katsottuamme rockumentary Spinal Tapin ja syötyämme rasvaisen, mutta ravintoköyhän lounaan, otin  "Your Money Or Your Life" -kirjan esiin ja aloin kysellä kaveriltani rahasta. Alku sujui mallikkaasti, kunnes pääsimme neljänteen kysymykseen.

- Ool rait, ool rait, seuraava kysymys: kuinka paljon on riittävästi? kysyin kaveriltani.
- Noh, enemmän kuin nyt, se on selvää. Jos tienaisin tonnin tai pari kuussa enemmän, niin se riittäisi vähän mukavampaan elämään ja jotain jäisi säästöönkin, hän vastasi.
- Ööh, ok, sanoin hämilläni.
- Mitä? Eikö tässä ollutkaan kyse rahasta? kaverini kysyi.
- Oli joo, vastasin.
- No mikä tässä meni väärin? hän kysyi
- Ei kun sitä mietin vaan, etten ajatellut kuukausiansioita, sanoin.
- Mitä ajattelit? kaverini kysyi
- Itse ajattelin ennemminkin omaisuutta kuin palkkaa, vastasin.

Hämmästykseni johtui siitä, ettei minulle tullut mieleenkään, että "kuinka paljon on riittävästi" voisi mitenkään liittyä kuukausitienesteihin. Pienessä päässäni minulle oli täysin selkeää, että "riittävä määrä" liittyy omaisuuteen ja siitä saatavaan passiiviseen tuottoon. Putkiaivoajatteluni vedätti minua (jälleen) kohti Yhden Totuuden Maailmaa. Tajusin, että tietty määrä kuukausiansioita on ihan yhtä oikea vastaus kuin jokin tietty määrä omaisuuttakin.


Darrapäivän kysymykset löytyivät Vicki Robinin kirjasta "Your Money Or Your Life".

Vaihteleva riittävyys

Ajatus siitä, mikä riittää ja minkä kokee riittäväksi vaihtelee hirveästi. Ei ainoastaan eri ihmisten välillä vaan myös saman ihmisen eri elämänvaiheissa. Eikä se aina liity rahaan. Ala-asteella minulle riitti, että sain pelata tarpeeksi Playstationilla. Yläasteella riitti se, että pääsiin lumilautailemaan talvisin joka viikonloppu. Lukiossa minulle ei riittänyt mikään. Opiskeluaikana riitti, että sain olutta.

Mielestäni on lapsellista sanoa, etteikö raha olisi tärkeää. Aivan varmasti on! Koko yhteiskunta pyörii rahan ympärillä. Esimerkiksi tasa-arvoisesta avioliittolaista voidaan käydä vaikka kuinka monta keskustelua siitä, onko oikein vai väärin, että samaa sukupuolta olevat saavat mennä keskenään naimisiin. Tärkeä keskustelu sinänsä (rakkaus on ihanaa), mutta avioliiton juuret ovat jossain aivan muualla kuin rakkaudessa. Kuka perii kenetkin ja mikä on perintöveroprosentti, millaisia verohyötyjä puolisot saavat ja miten lapset pitää elättää ovat historiallisesti olleet avioliiton kovaa ydintä. Rakkaus voi lakata, mutta instituutiot pitävät huolen avioliiton taloudellisista hyödyistä.

Noh, ehkä tämä määrä inhorealismia RIITTÄÄ tähän postaukseen, palataanpa takaisin aiheeseen (sori, lähti vähän keulimaan).


Spinal Tapin Nigel Tufnelille ei riittänyt kymppi vaan vahvistimen volyymi piti saada yhteentoista. Meikämandoliinolle kymppi riittää mainiosti.

Riittävä tavallisuus

On ollut jännä huomata, kuinka erilaiset ja yksinkertaiset asiat tuntuvat riittävän monelle. Joillekin riittää, että saa olla rauhassa eikä kukaan häiritse jonninjoutavilla jorinoilla. Toisille riittää parisuhde. Jollekin riittää, että pääsee matkustelemaan uusiin paikkoihin muutaman kerran vuodessa (tai kuten Tinderissä sanottaisiin: "Matkustelu on intohimoni!"). Hyvin monelle tuntuu riittävän vajaan kolmen tonnin bruttopalkka, rivarinpätkä, farkkuvolvo, puolitoista lasta ja koira sekä unelma eläkkeestä.

Kavereiden kanssa jutellessa huomaan usein, kuinka suomalainen perikateus nostaa päätään hiljaisessa (?) mielessäni. Miksi keskivertoperhe-elämä ei tunnu riittävän? Miksi elämä Torniossa tai Kalliossa ei riittänyt minulle vaan minun piti lähteä meren taakse uuteen maahan "löytämään itseäni". Elämä olisi niin paljon helpompaa, jos itse keksimäni "tavallisuus" riittäisi.
"Meidän on uudesta luotava maa, raukat ne menkööt merten taa." - Nälkämaan laulu, Suomen (ehkä jopa koko maailman) jyhmein maakuntalaulu

Tavallisuushan on ehkä ylimielisin termi koskaan. Eihän kukaan ajattele olevansa tavallinen. Jokainen meistä ajattelee olevansa sekä erilainen että erikoinen. Näin varmasti onkin, kun katsotaan maailmaa omasta navasta päin. Lähintä mustaa aukkoa tuskin kiinnostaa, mitä me ajatellaan riittäväksi, minkä värisiä ollaan, mihin uskotaan tai kenen kanssa jaetaan makuuhuone: kaikki ollaan samalla tavalla tavallisia. Toisaalta, mustalle aukolle ei riitä mikään.

Mikä sinulle riittää?

Mikä on sinulle riittävästi? Oletko jo saavuttanut sen vai vieläkö tavoittelet sitä? Joskus mietin, että riittääkö meille mikään. Mieli on villi vekotin, koska se keksii aina uusia tavoitteita ja unelmia. Riittämättömyyden tunne on aina läsnä.

Vai onko riittävyys sama kuin tyytyminen? Tyytyminen on mielestäni surullinen termi. Se kuulostaa siltä, että jotain oli realistisesti saavutettavissa, mutta siihen ei kuitenkaan päästy. Riittävyys sen sijaan on neutraali tai ehkä jopa positiivinen termi. "Tämä riittää minulle" on kaunis lause. Vai mitä ajattelet?