21.1.2020

Eläinproteiinin välttely on yksi tapa lähestyä vegaaniutta

Olen vältellyt eläinproteiinin syömistä jo usean vuoden ajan. Siitä huolimatta en koe olevani vegaani. Nykyään koen, että eläinproteiiniton ruokavalio on minulle luonnollisempi tapa täyttää päivittäin kaloritarpeeni kuin vanha leikkeleisiin, maitoon ja jauhelihaan perustunut päivittäinen ateriointi.

Päivittäinen lounasravintolani on paras lounaspaikka, missä olen koskaan syönyt. Erityisesti salaattipöytä, leivät, alkupalat, lämpimät ruoat... tai mitä tässä jauhamaan, KAIKKI tarjottava ruoka on aivan timanttista. Muuten  eläinproteiininvälttelyruokavalioni olisi loppunut lyhyeen. En voisi olla kauempana ravitsemustieteilijästä, mutta uskon saavani täysipainoisen lounaan joka arkipäivä.

Vielä huikeammaksi lounaspaikan (miten tämä nyt muuttui yhtäkkiä mainospuheeksi) tekee se, että ruokaa on mahdollista tilata kotiin, ja vieläpä poskettoman edulliseen hintaan. Oma arvioni on, että kotiin tilattavan 15 Tanskan kruunun (eli noin parin euron) salaattilaatikon arvo Kööpenhaminan katukaupassa lähentelee 60-70 kruunua (noin kymmenen sivistyneen Euroopan yhteisvaluuttayksikköä). Ei kulu viikkoakaan, jolloin en tilaisi salaattia, leipää tai eläinproteiinitonta lämmintä ruokaa (silloin harvoin, kun sitä saatavilla) mukaan kotiin.

Koska puhumme tanskalaisesta kanttiinista, ei lihan merkitystä osana tarjottavaa ruokaa voi väheksyä. Lämpimistä ruoista yleensä toiseen liittyy kokoliha muodossa tai toisessa (tosin joskus tarjolla on "frikadeller" eli lihapullia, mutta koska en ole vielä integroitunut tarpeeksi, niin mulla ei ole mitään hajua, miksi tanskalaisilla on oma termi lihapullille, kun kaikki muilla tuntemillani kielillä lihapulla on lihapulla, köttbulla tai meat ball) ja toinen on kasvisruoka, joka on vuorattu juustolla. Kysyttäessä saatan saada eläinproteiinittoman version. En välttämättä päivittäin, mutta joskus esimerkiksi kasviskeitosta on tehty maidollinen ja maidoton versio tai muuta kasvisruokaa voi saada ilman juustoa.

Virhe

Mikään ei ole helpottanut tanskalaista elämääni niin paljon kuin nykyinen lounasravintolani. Osoittaakseni kiitollisuuteni ja arvostukseni henkilökuntaa kohtaan, vein heille jouluna lahjaksi konvehtirasian ja kortin, jossa kiitin erikseen, kuinka hienoa on, että he ottavat huomioon myös meidät, jotka pyrimme välttämään eläinproteiinia.

Erikseen tilatut kotiin vietävät ruoat löytyvät iltapäivällä ravintolan jääkaapista, josta jokainen voi käydä noutamassa omansa. Joululomilta palattuani tilasin välittömästi aiemmin mainitun 15 kruunun salaattilaatikon. Hämmennykseni oli suuri, kun minulle merkitystä kassista löytyikin salaatin sijaan kasa perunoita ja huikea kimpale nautaa. Noin kymmenen sekunnin mietinnän jälkeen otin ruoan mukaani. Henkilökunta oli häippässyt jo tuntikausia aiemmin, enkä perjantaista johtuen viitsinyt jättää ruokaa huononemaan viikonlopuksi ravintolan jääkaappiin.


"Joo, tuo ei ole salaatti." kommentoitiin ravintolasta, kun näytin heille mitä sain tilaamani salaatin sijaan.

Vegaanius vs. eläinproteiinin välttely

Kun aloin vältellä eläinproteiinia, päätin, etten tee siitä ongelmaa muille enkä itselleni. Eläinproteiinin lisäksi pyrin välttelemään vegaanin leimaa. Koen, että tunnustautumalla vegaaniksi minun kuuluisi kieltäytyä kaikissa tilanteissa kaikesta eläinperäisestä. Löyhähköistä rajoista ("ei ongelmaa muille eikä itselleni") johtuen en koe, että täytän vegaanin määritelmän. Tämä näkemys koskee vain itseäni. En todellakaan kyttää yhdenkään vegaaniksi tunnustautuvan aterioita, vaatteita tai päivittäistavaroita.

Kyläillessä saatan syödä maitoon ja voihin leivotun pullan, koska en kehtaa olla syömättä. En ole kertaakaan jäänyt kaveriporukan ravintolaillalliselta pois sen vuoksi, ettei vegaaniruokaa ollut tarjolla. Valitsen lähimpänä kasvisruokaa olevan vaihtoehdon (mitä ikinä se kulloinkin tarkoittaa). Minun tapauksessani olisi tekopyhää jättää näissä tilaisuuksissa eläinproteiini syömättä, kun käytännössä elin noin kolmekymmentä vuotta meetvurstilla, pekonilla ja lohella.

Jostain syystä odotan, että niissä harvoissa tilanteissa, joissa nautin eläinproteiinia, kokisin jonkinlaisen syyllisyyden tunteen, pahan olon tai helpotuksen. Syyllisyyden johtuen eläimeen kohdistuneesta omasta mielestäni epäeettisestä toiminnasta (tappaminen), pahan olon johtuen muuten eläinproteiinittomasta ruokavalioistani tai helpotuksen johtuen eläinproteiinin mahdollisesta tuomasta hyvästä mausta.

Tunteet sivuun

Ehkä olen tunnekylmä ihminen, mutta en koe mitään edellä mainituista tunteista. Syyllisyys loistaa poissaolollaan, eläinproteiini ei laita vatsaani sekaisin enkä herkisty harvoin kokemastani eläinproteiinin mausta (liha, maito, juusto, voi, suklaa, jne).

Kuulostaako väsyneeltä? Niin minustakin. Jos kerran eläinproteiinin vetäminen ei saa minussa aikaan mitään negatiivista fiilistä, niin miksen sitten palaa kebabin, poron ja sinihomejuuston pariin? En osaa sanoa. Ehkä palaankin joskus vanhaan ruokavaliooni.

Ehkä eläinproteiinin välttely onkin vain vaihe elämässäni. Tai, porttiteoriaa mukaillen, ehkä tämä on vain ensi askel kohti ehdottomampaa asennetta. Ehkä vuoden päästä löydän itseni saarnaamasta kavereilleni, kuinka lihansyönti on epäeettistä, voimistaa ilmastonmuutosta ja aiheuttaa terveysongelmien kautta mittavan lisälaskun pohjoismaalaiselle hyvinvointivaltiolle.

En osaa sanoa. Joka tapauksessa nyt mennään näillä "ei ongelmaa muille eikä itselleni"-säännöillä.

Periaatteeni pitää (ehkä?)

Avasin lounasravintolastani salaatin sijaan saamani liha-peruna annoksen seuraavana päivänä. Voitelin Suomesta tuomani jälkiuunileivän palaset (vegaanisella) voilla ja asettelin lihakimpaleesta leikkaamani siivut leivät päälle. Haukkasin. Mitä tapahtui? Ei mitään. Liha ei ällöttänyt eikä maistunut taivaalliselta.

Joskus minulta kysytään, tuntuuko eläinproteiinin välttely haastavalta ja himoitsenko joskus lihaa, juustoa tai kerman ja munan vuoraamaa jälkiruokakakkua. Olen miettinyt kysymystä usein ja olen tullut siihen tulokseen, että eläinproteiinin syöminen tuntuu haastavammalta kuin sen välttely. Miksi sitten söin lounasravintolasta vahingossa saamani lihakimpaleen? Siksi, että eläinproteiinin syömistä haastavammalta minusta tuntuu heittää syömäkelpoista ruokaa roskiin, oli se sitten tehty eläimestä tai kasvista.

En voi käsittää niitä ihmisiä, jotka jättävät buffetissa ottamansa ruokansa syömättä ja heittävät sen menemään. Varsinkin silloin, kun kyse on aikuisista ihmisistä. Ymmärrän, että joskus silmät syövät enemmän kuin mitä napa pystyy vetämään tai että joskus ruoka voi maistua niin pahalta, ettei sitä kykene syömään. Mutta raivollani ei ole rajoja, kun näen samojen aikuisten ihmisten heittävän lähes päivittäin osan lounasbuffetista lautaselleen keräämästä ruoasta roskiin.

Miten sinun ruokavaliosi on muuttunut vuosien saatossa? Oletko ajatellut muuttavasi ruokavaliotasi? Itse yritän olla hirttäytymättä mihinkään tiettyyn ruokavalioon. Sen vuoksi pidän oveni auki myös eläinproteiinille vaikken tähän skenaarioon tällä hetkellä uskokaan. Mutta se, että uskon tällä hetkellä johonkin, ei tarkoita, että uskoisin samaan asiaan viiden, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä. Mikään ei kuitenkaan ennusta tulevaa niin hyvin kuin nykyinen käytös, joten uskon vältteleväni eläinproteiinia jatkossakin.

14.1.2020

Järjen käyttö harrastuksissa - juokseminen ja sijoittaminen

Pyrin perustelemaan kaiken tekemiseni ja tekemättä jättämiseni järkevyydellä. Kun näissä tapauksissa selitän itse itselleni kulloistakin päätöstäni siitä, miten olen toiminut ja miksi se on ollut järkevää, tiedän valehtelevani vain ja ainoastaan itselleni.

Vaikka kuvittelen juoksuharrastukseni olevan järkevää, juoksen maratonini vain ja ainoastaan tunteella. Tämä ei kuitenkaan estä minua selittämästä itselleni, kuinka "järkevää" maratonien juokseminen on. Sijoittamisessa pyrin toimimaan päinvastoin. Seuraan suunnitelmaani lähes millintarkasti ja poikkean hyvin harvoin sivuraiteille.

Olen juossut seitsemän maratonia. Klassinen porttiteoria toimi kohdallani juuri niin kuin pitikin. Aloitin kevyen lenkkeilyn opintojen loppupuolella, josta siirryin varovasti kokeilemaan puolimaratonia ja lopulta ajauduin koviin aineisiin luomalla treeniohjelman ensimmäiselle maratonille.

Vanhana astmaatikkona kestävyysurheilun hapenottokyky veti puoleensa. Muistan edelleen, kuinka lapsena jääpallossa keuhkoni huusivat hoosiannaa, kun pelin loppupuolella otin viimeisen epätoivoisen spurtin, jotta olisin voinut tehdä ratkaisevan sankarimaalin (puolustuksen avuksi spurttaaminen oli tuolloin ja on edelleen fysiologinen mahdottomuus sekä kaikkien luonnonlakien vastaista). Juoksemista aloitellessani mietin pitkään, riittävätkö keuhkoni maratonille.

Muutaman maratonin MITTAVALLA kokemuksen tuomalla varmuudella voin sanoa, että pään merkitys on lähes yhtä suuri kuin jalkojen tai keuhkojen, kun juostaan ylipitkiä matkoja. Maratonin viimeisen kymmenen kilometrin mittainen tunnemyrsky on jotain sanoin kuvaamatonta. Lisäksi se tulee joka kerta yllätyksenä.

Juoksen maratoneja sen vuoksi, että maalilinjan ylitettyäni voin todeta selvinneeni matkasta. Samalla lupaan, etten juokse enää yhtään maratonia. Viikon palauttelujen jälkeen puolestaan totean, etten todellakaan ole vielä selvinnyt matkasta. Sanomattakin lienee selvää, että alan tuolloin suunnitella myös seuraavaa maratoniani. Rakastan, kuinka tunteeni heiluvat suuntaan jos toiseen ja voin tehdä tunteideni perusteella ratkaisuja.

Sijoittamisessa toimin kuitenkin täysin päinvastoin.

Maalilinja = "ei-enää-ikinä"

Miksi sitten sijoittamiseni toimii toisin?

Uskon, että omalla kohdallani varmin tie sijoittamisella vaurastumiseen on yksinkertaisuus, tylsyys ja edullisuus. Mitä vähemmän tunteita liittyy sijoittamiseeni, sitä parempana tuottona uskon sen näkyvän salkussani. Siksi sijoitan vain eri indekseihin. En luota itseeni, että voisin osake-, rahasto- tai asuntopoiminnalla päästä parempiin tuottoihin, kuin mihin pääsen nykyisellä indeksiperusteisella sijoitussuunnitelmallani.

Suurimpana syynä tähän on, että voittajaosakkeiden tai -asuntojen valitseminen miljoonista eri vaihtoehdoista vaatii aikaa ja vaivaa. Tiedän, että monet jaksavat käyttää energiaa yksittäisten sijoituskohteiden valitsemiseen. Uskon, että monet onnistuvatkin hakkaamaan indeksin tuoton (tai ainakin sen indeksin, johon he tuottoja vertaavat).

Täysin järjenvastaisesti vietän tuntitolkulla aikaa omien sijoitusteni analysointiin. Mitä hyötyä indeksisijoittajalle on analysoida suunnitelman mukaisesti toteutettua salkkua? Ei mitään. Indeksisijoittamisen pointtina on juuri se, että minkäänlaiseen analyysiin ei ole tarvetta.

Tai ainakaan analyysistä ei ole mitään olennaista hyötyä, koska laajasti eri indekseihin sijoittavan ei minkään järjen mukaan pitäisi kyetä ylituottoihin. Siitä huolimatta vietän excelin äärellä enemmän aikaa kuin kehtaan myöntää analysoiden, miten saisin sijoituksistani maksimin irti. Hupinsa kullakin, ja tämä on minun täysin järjetön hupini.

Tavoitteet määrittävät harrastamisen

Hyvään harrastukseen täytyy kuulua muutakin kuin tuottoa. Valehtelisin, jos väittäisin, että olen juossut maratonini, koska tahdon elää terveellisesti (en usko, että maratonien juoksu tekee hyvää terveydelle, mutta ei tuskin se yhtä paljoa haittaa kuin alkoholi, ylensyönti tai True Detectiven ekan kauden katsominen yhdeltä makuulta). Maaliviivan ylitettyäni tajuan, kuinka viimeisellä kymmenellä kilometrillä tunteet merkitsivät paljon enemmän kuin "päivän kunto". Maalissa voin taputella itseäni selkään, koska EN jättänyt leikkiä kesken 35 kilometrin kohdalla vaikka se olisi ollut järkevää.

Indeksisijoittajana en usko jääväni paitsi markkinoiden keskituotoista (eihän siinä olisi mitään järkeä, että uskoisin yhtä ja tekisin toista). Mutta tiedän jääväni paitsi jännityksestä, oikeassaolemisen riemusta ja väärien valintojen jälkiviisastelusta. Vaikka pyrinkin pitämään sijoittamiseni mahdollisimman järkevänä (mitä ikinä se tarkoittaakin), niin mielestäni tunteiden osuutta ei voi aliarvioida.

Tunteiden mukaan ottaminen tuo yhden muuttujan mukaan yhtälöön. Se, onko se hyvä vai huono juttu, jää muiden arvioitavaksi. Ilmeisesti akateemisen tutkimuksen perusteella tuottopuoli jää huonommaksi, kun tunteet ovat mukana.


Vuonna 2019 meikämandoliinon olisi kannattanut harrastaa Köpiksen pörssin indeksiin sijoittamista. Salkku otti hyvin nekkuun paikallisen pörssin indeksin.

Lenkkeily on sekoilua, sijoittaminen tunnollista sääntöjen noudattamista

Tiedän tasan tarkkaan, miten maratonille olisi järkevintä treenata ja siitä huolimatta treenini ovat yleensä jotain aivan muuta, kuin järkevästi voisi odottaa. Sijoittamisessa toimin täsmällisten ohjeiden mukaisesti, mutta siitä huolimatta haaveilen ylituotosta. Järkevyyden ja tunteiden välinen kamppailu pysyy näin hyvin (?) tasapainossa.

Molemmissa on onneksi selvät raamit. Pystyn juoksemaan maksimissaan vain niin paljon kuin kroppani antaa myötä (tekisi mieli sanoa, että niin paljon kuin minulla on aikaa, mutta kuntoni loppuu paaaaaaaljon ennen vapaa-aikaani). Sijoittaa pystyn vain sen verran mitä kuukausipalkasta jää sivuun (pihinä tyyppinä myyn sijoituksiani t-o-d-e-l-l-a harvoin, koska silloin joutuisin maksamaan palvelumaksuja, jotka saattavat olla muutamia euroja, jotka voisin käyttää johonkin muuhun, kuten esimerkiksi uusiin juoksukenkiin). Juoksutreeneissä sekoilen ja haaveilen järkevyydestä, sijoittamisessa toimin järkevästi ja haaveilen sekoilusta.

Miten sinä valehtelet itsellesi harrastuksiasi valitessa? Vai tiedostatko ja tunnustatko omat motiivisi harrastuksiasi valitessasi? Itse väitän juoksevani maratoneja terveys edellä vaikka oikeasti juoksen niitä kokeakseni saavutuksen tunteen. Saatan tehdä tuntitolkulla erilaisia sijoitussuunnitelmia, mutta siitä huolimatta pitäydyn aina samassa tylsässä indeksipohjaisessa suunnitelmassani.

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Mikä on olennaista maratonilla?
Säännöt säästämiseen
Oikea suhtautuminen suunnitteluun helpottaa elämää
Miten en sijoita - kolme kohdetta sijoitustyylini ulkopuolella
Vapaa-ajassa ei tarvitse olla järkeä
Miksi sijoitin Tornion Panimoon?
Elämä ilman alkoholia
Lihavasta laihaksi
Harjoittelu puolimaratonille - intervallitreenit ovat vain mauste

Muut säästämiseen ja sijoittamiseen liittyvät postaukset:
Ei kontrollia, ei stressiä
Mitä yhteistä on sijoittamisella ja ruokavaliolla
Säästämistä ei kannata ajatella maratonina vaan maratonille treenaamisena
Mitä teen, jos salkun arvo laskee 40 %?
Epäröitkö säästämisen aloittamista? Kolme vastausta aloituskynnyksen madaltamiseksi
Mistä tunnistaa omat rajansa? - Case sijoittaminen
Kestäisikö pääni taloudellista riippumattomuuta?
Miten pinnallisuudesta voi hyötyä taloudellisesti - esimerkki aloittelijoille
Kuinka paljon on riittävästi?
Miten tavoite eroaa unelmasta?
Mikset maksa itsellesi palkkaa?
Rikkaan elämän salaisuus Ramit Sethin mukaan
4 asiaa, jotka yhdistävät liikuntaa ja säästämistä

Muut juoksemiseen liittyvät postaukset:
Kolme kiistatonta faktaa joissa olen ollut täysin väärässä
4 ikonista juoksureittiä Kööpenhaminassa
Positiivista voimaa muiden mielipiteistä

7.1.2020

Pieni paikkakunta vs. iso kaupunki - voiko niukkuus olla hyve?

Olen muuttunut niukkuuden valittajasta mahdollisuuksien rakastajaksi. Teini-ikä pienellä paikkakunnalla katkeroitti valittamaan, kuinka isoissa kaupungeissa oli paljon enemmän mahdollisuuksia. Sen sijaan, että olisin jäänyt rypemään itsesäälissä, pyrin löytämään uusia näkökulmia. Niukkuuden keskellä uteliaisuus raivasi tilaa luovuudelle, josta olen hyötynyt myöhemmin elämässäni.

Inttiä edeltävänä kesänä olin kesätöissä Tornion kulttuuritoimistolla. Kesän päätapahtuma oli Kalottjazz & Blues -festivaali. Työnkuvanani oli toimia festariapulaisena missä ikinä oli tarvetta ylimääräiselle käsiparille. Intohimoisena muusikkona olin unelmatyössä.

Pääsin hengaamaan roudareiden kanssa ja näkemään, kuinka festari rakennetaan. Työsuhde-etuihin kuului vapaa pääsy kaikille keikoille. Odotin erityisesti Jukka Tolosen keikkaa, enkä pettynyt (olisin mennyt keikalle vaikka omilla rahoillani, muun muassa sen takia, että Jukka Tolonen on lisäkseni harvoja kitaristeja, joka oikeakätisenä polkee wah-wah -pedaalia vasemmalla jalalla).

Lauantain pääesiintyjänä oli Don Johnson Big Band. Vaikka olenkin suuri Don Johnson -fani (ilmiömäistä näyttelyä aina Miami Vicestä Django Unchainediin), bändistä en ollut koskaan välittänyt. Ei sillä, että olisin bändiin sen tarkemmin perehtynyt. Olin päättänyt olla pitämättä bändistä muutaman radiohitin perusteella, joka on toiseksi paras syy olla pitämättä mistään bändistä ("kuuntelematta paskaa" on kaikkein paras syy). Don Johnson Big Band oli iso nimi ja festareiden pääesiintyjä. Ajattelin, että pakkohan se nyt on mennä katsomaan, kun kerran tänne ovat saapuneet.

Yksi parhaista kavereistani oli bändin suuri fani ja oli luonnollisesti menossa keikalle. Kerroin liittyväni seuraan. "Joo, ajattelin mennä, vaikka en siitä tykkääkään. En aio pitää hauskaa" vastasin 19-vuotiaan avaran järkkyttämättömällä elämänkokemuksella. En käsitä, millä lihaksilla kaverini sieti sekoiluani, mutta hän vain nyökkäsi hyväksyvästi.

Keikan alkaessa olin keskellä yleisöä. Muutaman biisin ja vastentahtoisen väsyneiden aplodien jälkeen huomasin pääni alkaneen heilua musiikin tahdissa. Heiluminen siirtyi kroppani läpi oikeaan jalkaani, joka alkoi tampata tahtia.

Kiistattoman porttiteorian mukaisesti tilanne eskaloitui ja lopulta olin eturivissä bilettämässä muiden fanien kanssa. Kaverini yritti huolehtia minusta muistuttamalla, kuinka tarkoituksenani nimenomaan oli olla pitämättä hauskaa. Koitin toimia ennalta sovitun suunnitelman mukaisesti, mutta epäonnistuin pahasti.

Keikka oli timanttinen.

Eri mahdollisuudet eri kaupungeissa

Älä pelkää, en ala viisastella, kuinka pienellä paikkakunnalla kasvaminen on paaaaaljon parempaa, kuin jossain isossa kaupungissa (kuten Pariisissa, Roomassa tai Berliinissä). Verenpaineeni ja sykkeeni räjähtävät galakseihin, kun kuulen nillitystä siitä, ettei kaupungissa kannata kasvattaa lapsia (suurin osa maailman lapsista kasvatetaan kaupungeissa ja heistä tulee ihan normaaleja ihmisiä).

Jos jätetään isot kaupungit sivuun ja verrataan kahta pienempää kaupunkia, kuten esimerkiksi Torniota ja Helsinkiä, on Helsingissä kasvamisessa monia hyviä puolia Tornioon verrattuna. Vaihtoehtojen monipuolisuus on ehdottomasti hyvä puoli. Pienemmällä paikkakunnalla voi helposti jäädä yksin, jos ei ole kiinnostunut samoista asioista, kuin suuri osa muista. En sano, että "outoilu" olisi Helsingissäkään helppoa, mutta väitän, että suuremmalla todennäköisyydellä sieltä löytää samanhenkistä porukkaa kuin Torniosta.

En valita, etteikö Torniossa olisi ollut tarpeeksi mahdollisuuksia harrastaa eri juttuja, mutta väitän, että Helsingissä on paljon enemmän mahdollisuuksia. Tämä on varmasti hyvä niille, jotka tykkäävät kokeilla erilaisia asioita.


Onneksi nykyään myös pienissä kaupungeissa (alle miljoona asukasta) pystyy harrastamaan vuosi vuodelta lähes yhtä hyvin kuin suurkaupungeissa.

Olennaiseen keskittyminen

Mikään ei ruoki uteliaisuutta, luovuutta ja kiinnostusta niin hyvin kuin niukkuus. Runsauden keskellä tätä vaikea tajuta.

Teininä uuden musiikin hankkiminen (CD-levyt) oli työn ja tuskan takan, kun vertaan nykyaikaan (Spotify). Jos jotain levyä ei löytynyt Tornion musiikkiliikkeistä tai kirjastosta, piti suunnata kohti Oulun levykauppoja. Tämä onnistui vain viikonloppuisin. Digitaalisen musiikin aikakaudella tilanne on eri, kiitos internetin.

Uskon, että vaikeudet uuden musiikin hankkimiseksi opetti meikämandoliinolle kärsivällisyyttä. Toisaalta, en osaa sanoa, kuinka paljon Spotify on karsinut pois nuoruudessa kerätystä kärsivällisyydestä. Joka tapauksessa muistan edelleen, kuinka kamalaa ja palkitsevaa odotus voi olla.

Samoin niukkuus opetti keskittymään. Kaikkeen ei ollut mahdollisuutta eikä aikaa vaan omat mielenkiinnon kohteet piti valita suhteellisen vähäisen tiedon ja kokeilun perusteella. En edelleenkään väitä, että meidän tulisi karsia ympäriltämme kaikki ylimääräiset vaihtoehdot. Liberaalina ajattelen, että vaihtoehtojen runsaus on hyväksi.

Kaikille tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, joten niukkuudesta on löydettävä hyvät puolet ja niitä on osattava käyttää hyödyksi. Sen sijaan, että olisin jäänyt surkuttelemaan, kuinka newyorkilaisilla tai tokiolaisilla on paljon enemmän mahdollisuuksia, piti minun ottaa irti kaikki mahdollinen siitä, mikä oli saatavilla.

Pakko mennä, kun jotain tapahtuu

Se, että Torniossa oli rajallisesti mahdollisuuksia kokeilla erilaisia harrastuksia, saattoi olla minulle hyväksi (teini-ikäinen Jasso vetelisi keski-ikäistä Jassoa huolella ympäri korvia tällaisista ajatuksista). Harrastusten ja tapahtumien niukkuus pakotti olemaan paikalla aina, kun jotain tapahtui.

Don Johnson Big Band ei ollut ainoa bändi, josta en lähtökohtaisesti pitänyt, mutta jota kävin teinivuosinani katsomassa. Näin huikeat keikat muun muassa The Crashilta, Kemopetrolilta ja Maija Vilkkumaalta. Jossittelu on aina hienoa ja e-r-i-t-t-ä-i-n hedelmällistä, mutta JOS olisin asunut teininä Helsingissä, en varmaankaan olisi käynyt katsomassa eri bändejä samalla spektrillä. Olisin keskittynyt vain ja ainoastaan muutaman bändin ja tiettyjen genrejen seuraamiseen.

Koetko sinä, että niukkuudessa olisi mitään hyvää? Tai onko mielestäsi valinnanvarassa jotain huonoa? Mielestäni runsaus ja mahdollisuus tehdä valintoja on vain ja ainoastaan hyväksi. Stoalaisena pyrin tiedostamaan tilanteet, joissa valintojen määrä on rajallinen. Minkä tahansa valinnan teenkin, pyrin olemaan siihen tyytyväinen. Helppoa se ei ole varsinkaan silloin, jos jollain toisella on ollut paremmat mahdollisuudet valita.

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Mitä tapahtuu, kun unelma toteutuu?
Ainoa asia, jota kaipaan teini-iästä
Ei kontrollia, ei stressiä