Persoona, viestintä ja tavarat - mitä kirjahylly persoonasta?

Rakennan persoonaani ja identiteettiäni monin eri tavoin. Kotini on näkyvin osa tätä työtä. Kotona on tarkoitus viihtyä, mutta sen lisäksi sillä voin viestiä muille, kuinka haluaisin muiden ajattelevan minusta. Vaikka tiedän tämän olevan järjetöntä (en pysty millään vaikuttamaan muiden minusta tekemiin johtopäätöksiin, sikäli kun niitä harvakseltaan tehdään), niin siitä huolimatta panostan omalla tavallani kotini sisustukseen.

Kirjahyllyni on kapea, mutta laaja-alainen sekä näyttävä. En ole lukenut puoliakaan kirjahyllyni teoksista. Miksi pidän niitä esillä?

Kirjahyllyni on viestintää, jolla yritän kommunikoida kyläilijöille useita asioita. Ensinnäkin, tahdon näyttää vierailleni, kuinka olen kiinnostunut monista eri aloista. Triathlon-kirja viestii, kuinka tahdon pitää itsestäni huolta. Kasvisruokakirjani antavat ymmärtää, että olen huolissani lihansyönnistä. Seitsemän veljestä kertoo, että mamuilustani huolimatta olen loppuun asti suomalainen.

Hauskaa on, että minulla ei käy kovinkaan usein vieraita. Yleensä vieraani ovat läheisiä kavereitani. Heidän mielipiteensä minusta ei (toivottavasti) muutu, vaikka kirjahyllyssäni olisi mitä tahansa. Kuvittelen antavani muille jonkinlaisen kuvan itsestäni. Hauskinta on, että vaikka kirjat ovat esillä osaltaan kavereitani varten, on tuo kuva ainoastaan omassa päässäni ja ainoastaan itseäni varten.

Imagohylly.

Tahtoisin olla kuten kirjahyllynikin: kapea, mutta laaja-alainen ja näyttävä

Uskon kirjahyllyni olevan jonkinlainen jatko mielikuvalleni itsestäni. Tai paremminkin sille, miltä tahtoisin näyttää ja mitä tahtoisin olla.

Kirjahyllyni ei tietenkään ole olemassa vain vieraitani varten vaan kirjat ovat esillä itseäni varten. Triathlon-kirja antaa motivaatio treenaamiseen. Kasvisruokakirja muistuttaa terveellisen ruokavalion tärkeydestä. Seitsemän veljestä on... noh, Seitsemän veljestä on hyllyssä ihan imagosyistä, minulla ei tällä hetkellä pienintäkään aikomusta aloittaa sen lukemista.

Pidemmälle vietynä kirjahylly on vain osa sisustustani. Yksinkertainen sisustus yhdistettynä laadukkaisiin stereoihin kuvaa, kuinka poistan rönsyt ympäriltäni ja keskityn olennaiseen eli musiikin kuunteluun. Vähäinen tavaramäärä ei kerro minimalismista vaan mukavuudenhalusta. Yksinkertainen, toimiva ja selkeä sisustus auttaa meikämandoliinoa hallitsemaan ympäristöäni paremmin kuin jos tavaraa olisi paljon ja joka paikassa.

Vähäinen vaikutus todellisuuteen

Todellisuudessa kuvittelen kaikkien ihmisten ajattelevan ja analysoivan minua paljon enemmän kuin he todellisuudessa tekevätkään. Ja se on ihan ok.

Uskon tällaisten mielikuvien luovan henkistä turvaa. Kun kuvittelen kavereideni ajattelevan minun olevan maailman tilasta huolehtiva teräsmies, joka ei kuitenkaan ole unohtanut juuriaan, uskallan mennä erilaisiin tilanteisiin paljon paremmalla itseluottamuksella. Järjetöntä? Aivan varmasti. Toimivaa? Todellakin!

Tästä ei kuitenkaan saa tulla pakkomiellettä. Minun täytyy muistaa, kuinka tuollainen mielikuva on edelleen ainoastaan omassa päässäni. En todellakaan tahdo tietää, mitä kaverini minusta ajattelevat. Pahimmassa tapauksessa he eivät edes ajattele minua niin paljon kuin kuvittelen! Mieluummin kehitän heidän ajatuksensa minusta omassa päässäni.

Aina pitää yrittää

Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka hyvin kirjahyllylläni välittämäni viesti menee perille. Tuskin kovin hyvin. Paljon tärkeämpää on se, mitä kuvittelen muiden kuvittelevan minusta. Siitä huolimatta (tai ehkä juuri sen vuoksi) panostan siihen, miltä toivon näyttäväni muiden silmissä. Millä tavoin sinä pyrit tuomaan omaa persoonaasi esiin kavereidesi parissa? Kuinka pitkään olet tehnyt sen tietoisesti?

Uskon, etten ole ainoa, joka yrittää viestiä toivomaansa kuvaa ulkoisilla tekijöille muille ihmisille. Minulle se sattuu olemaan kirjahylly. Sen mitä olen muotiblogeista ymmärtänyt, niin todella moni tuo persoonaansa esiin pukeutumisella. Itse kiinnitän huomiota pukeutumiseeni, mutta en usko millään muotoa olevani niin näyttävä, että kukaan saisi vaatetuksestani yhtään mitään erikoista irti.

Aina pitää yrittää

Loppuun vielä lista suosikkikirjoistani. Lista on tylsä, eikä varmaankaan sovi kaikille. Tai niin ainakin haluan kuvitella. Todellisuudessa listani on niin geneerinen, että se sopii kenellä tahansa.

• Sinuhe egyptiläinen - Mika Waltari

• Tuomari Müller, hieno mies - Eeva Joenpelto

• Tuntematon sotilas - Väinö Linna (vain intissä luettuna)

• Amerikan Psyko - Bret Easton Ellis

• Taru sormusten herrasta - J.R.R. Tolkien

• Miten saat menestystä, ystäviä ja vaikutusvaltaa - Dale Carnegie

• Puhdistus - Sofi Oksanen (kerran olen lukenut, aivan hirveä kirja, toista kertaa en lue)

• Monte-Criston kreivi - Alexandre Dumas vanhempi

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:

Identiteetin määrittäminen ja muiden mielipiteet

Lähes varma tapa oppia melkein mitä vain

Eläinproteiinin välttely on yksi tapa lähestyä vegaaniutta

Self-helpin ikivihreä: "Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa?" - Dale Carnegie

Kirjastosta

Vapaa-ajassa ei tarvitse olla järkeä

Miten kysyä kysymyksiä? 3 tapaa parantaa onnistumista keskusteluissa

Hyvät kysymykset auttavat sosiaalisuuden kehittymisessä. Oikein kysytyt kysymykset saavat keskustelukumppanin puheen soljumaan ja silmät loistamaan. Siksi on tärkeää tietää, millä tyylillä kysymyksistä ja keskustelusta saa eniten irti.

Self-helpin isoisä Dale Carnegie kirjoittaa kirjassaan "Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa", kuinka ihmiset voi saada tykkäämään itsestään kysymällä heiltä heihin itseensä liittyviä kysymyksiä. Kyllä, olen samaa mieltä kanssasi, tämä voi pahimmillaan liipata manipuloinnin rajoja, mutta otetaan nyt tähän tekstiin vähän viattomampi kulma.

Ihmisten miellyttämisen avain on olla kiinnostunut. Helpoin tapa osoittaa kiinnostusta on kysyä kysymyksiä. Mikään ei ole niin mielenkiintoista kuin se mitä tapahtuu oman napani ympärillä. Mikään ei ole niin arvokasta kuin omat kokemukseni. Mikään ei ole niin tärkeää kuin se, mitä minulle on tapahtunut.

Yritän keskusteluissani ottaa keskustelukumppanini huomioon kysymällä kysymyksiä asioista, joiden kuvittelen kiinnostavan häntä tavalla, jonka kuvittelen miellyttävän häntä. Samalla pyrin olemaan läsnä ja kuuntelemaan, mitä hän sanoo.

"Jos pyrit hyväksi keskustelijaksi, ole tarkkaavainen kuuntelija. Jos haluat olla kiinnostava, ole kiinnostunut. Esitä kysymyksiä, joihin toinen mielellään vastaa. Rohkaise muita puhumaan itsestään ja saavutuksistaan." - Dale Carnegie, Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa

Kysymyksiä voi kysyä kolmella eri tavalla. Ensimmäinen on helppo ja mitäänsanomaton, toinen vaatii hieman yrittämistä ja kolmas toimii parhaiten hyvän keskustelun aloittajana.

Myös juhlan keskellä on tärkeää olla välillä hiljaa ja kuunnella muita.

Suljettu kysymys: "Oliko mukava loma?"

Suljetussa kysymyksessä vastausvaihtoehdot on ennalta määrätty. ”Oliko mukava loma?” -kysymykseen on kaksi vastausta: kyllä tai ei. Vastauksen voi tietysti antaa usealla eri tavalla: ”No joo, ihan jees”, ”Eipä oikeastaan” tai ”PARAS LOMA IKINÄ”. Käytännössä nämä kaikki ovat vain noiden kahden vastauksen johdannaisia.

Suljettu kysymys on helpoin, turvallisin ja tylsin kysymys. Väsyneenä tai muuten mielikuvituksettomassa mielentilassa suljettu kysymys on helppo heittää, jotta saa keskustelun edes jotenkin käyntiin. Uusien tuttavien kanssa kysyn suljettuja kysymyksiä, koska niillä ei voi saada aikaan vahinkoa.

Aivan kuten sijoittamisessanikin, helpoimmat ja turvallisimmat kohteet ovat myös tylsimpiä. Se ei tarkoita, etteivätkö ne toimisi. Ne toimivat joka kerta, mutta niillä ei kunnon keskustelua saa aikaan. Kuinka moni meistä ajattelee, että tieto kaverin lomasta mukavana on mielenkiintoinen? Aivan, ei kukaan.

Suljettu + jatko: "Oliko mukava loma? Miksi niin?"

Suljettu kysymys on hyvä keskustelun aloittamiseen. Sujuvan jatkon kannalta on kuitenkin olennaista kysyä jatkokysymys.

Keskustelun kannalta on yhdentekevää, oliko keskustelukumppanillani mukava loma vai ei. Jos kaverini ei itse tajua alkaa kertoa lomastaan enempää, jatkan toisella kysymyksellä. ”Mikä lomastasi teki niin mukavan?”

Yleensä tässä vaiheessa keskustelukumppaninikin joutuu alkaa miettiä. ”Mikä lomasta tekikään mukavan?” Parhaimmillaan hän alkaa kertoa silmät leiskuen tarinaa, kuinka hän täysin sattumalta törmäsi johonkin mielettömään tyyppiin, joka antoi ajattelemisen aihetta. Pahimmillaan hän vastaa: ”Sää.”

Huom! Suljetun kysymyksen perään ei kannata kysyä toista suljettua kysymystä. ”Oliko hyvä sää?” ei juurikaan vie keskustelua eteen päin (toisaalta, itse en pidä säästä keskustelemista juuri millään tasolla mielenkiintoisena, paitsi jos kyseessä formulakisan sadekelin rengasstrategioiden vertailu).

Voin suositella tutustumaan Dale Carnegien kirjaan "Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa".

Avoin kysymys: "Mikä oli siisteintä lomassasi?"

Lämmittelyt sikseen, tässä mennään suoraan syvään päähän. Avoimet täsmäkysymykset muistuttavat etäisesti ärsyttäviä työhaastattelukysymyksiä (”Kuvaile vaikea tilanne ja kerro, miten selvisit siitä.”) paitsi että ne eivät ole ärsyttäviä, eivät liity työhön eikä niillä ole mitään tekemistä haastattelemisen kanssa.

Avointen kysymysten tarkoituksena on saada keskustelukumppani puhumaan. Parhaiten se onnistuu, kun hänelle antaa mahdollisuuden puhua jostain juuri häntä kiinnostavasta asiasta. Minusta on kaikkein mielenkiintoisinta kuulla jotain yksityiskohtaista ja henkilökohtaista kuin saada lista lämpötiloista, tuulesta ja sademääristä.

Mikään ei ole niin siistiä kuin nähdä toinen selittämässä asiasta, josta hän on aivan liekeissä. Into tarttuu. Kukaan ei voi olla innoissaan muutaman viikon takaisesta säästä.

Avointen kysymysten ongelmana saattaa olla joskus se, että keskustelukumppani intoutuu kertomaan lomansa siisteimmästä asiasta liian pitkään ja vuolaasti. Kaikki eivät aina tajua, että sosiaalisuuteen kuuluu myös toisen kuunteleminen ja niistä kysyminen. Siksi en tuhlaa avoimia kysymyksiä (eli kallisarvoista aikaani) epäsosiaalisiin henkilöihin, jotka kertovat kuulumisensa välittämättä toisesta pätkääkään. He eivät ansaitse avoimia kysymyksiä.

Keskustelukumppanilla on väliä

Yleisluonteiset kysymykset, kuten "Mitä kuuluu?" tai "Miten menee?", ovat hyviä lämppäreitä. Parempi on kuitenkin kysyä täsmäkysymyksiä. "Oliko mukava loma?" taipuu kuulijan korvissa ihan eri taajuudelle, kun saman kysymyksen esittää hieman eri tavalla muotoillen: "Mikä oli siisteintä lomassasi?"

Mitä mielenkiintoisempi henkilö keskustelukumppanini on, sitä enemmän yritän kysellä avoimia kysymyksiä. Kaverisuhteen syvyyden lisäksi kysymystyyliini vaikuttaa muun muassa kiire ja fiilis. Jos en ehdi jäädä juttelemaan, en kysele viikonlopun yllättävintä juttua. Samoin jos olen väsynyt, minulle riittää vallan mainiosti tietää ”onko viikonlopuksi ohjelmaa” sen sijaan, että jaksaisin kysyä ”mitä odotat eniten viikonlopultasi”.

Kuinka sinä osoitat kiinnostunutta kaveriporukassasi? Jaksatko kuunnella muiden ajatuksia? Keskustelu on vaihtokauppaa ja vaatii pelisilmää kaikilta osapuolilta. Jotkut kuvittelevat sosiaalisuuden olevan jatkuvaa äänessä olemista, kun itse ajattelen sen olevan suurimmaksi osaksi kuuntelemista. Oma mielenkiintoni keskustelemiseen loppuu hyvin lyhyeen, jos minulta ei kysytä mitään.

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Matkalla sosiaaliseksi

Self-helpin ikivihreä: "Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa?" - Dale Carnegie

Positiivista voimaa muiden mielipiteistä

Miten leipominen liittyy tärkeyden tunteeseen?

Miten leipominen liittyy tärkeyden tunteeseen?

Parhaat harrastukset ovat sellaisia, joista tulee sekä itselle että läheisille hyvä mieli. Itse pidän huomion saamisesta enemmän kuin kehtaan tunnustaa. Niin paljon kuin janoankin huomiota, pyrin hankkimaan sitä sellaisilla keinoilla, joista itsekin nautin. Huomio saa minut tuntemaan itseni tärkeäksi.

Aloin leipoa opiskeluaikana. Ruoanlaitto ei juurikaan kiinnostanut, mutta helppojen, sokeristen ja rumien leivonnaisten teko oli mukavaa. Yksinkertaisuus oli kaikki kaikessa. Piirakat, pullat ja kakut olivat ehdottomia suosikkejani.

Olen kuvataiteellisesti täysin lahjaton, joten minulle ei tullut yllätyksenä, että leivonnaiseni olivat yleensä yhtä hirveitä katsottavia kuin ruma ankanpoikanen. Kavereilleni tuli kuitenkin yllätyksenä, kuinka hyvältä leivonnaiseni maistuivat. Hah! Ruma ankanpoikanen maistuikin joutsenelta!

Leipomisessa on myös se hyvä puoli, että mokat saa anteeksi. Kun itsenäisyyspäiväksi leipomassani suomenlippupiirakassa sekä risti että tausta olivat sinertäviä, ei lopputulosta voinut varsinaisesti kutsua täysin onnistuneeksi. Siitäkin huolimatta piirakka kelpasi vieraille.

Runsaalla mielikuvituksella joku voi uskoa, että tavoitteena oli saada piirakka näyttämään Suomen lipulta.

Leipominen on vain tekosyy

Aluksi innostuin pelkästä leipomisesta. Myöhemmin huomasin, että leipominen oli ainoastaan avain paljon koukuttavampaan huumeeseen: huomioon. Ja mikä parasta, huomiota tuli niiltä ihmisiltä, joista välitän eli kavereiltani.

Kaverini tuntuivat olevan kovasti vaikuttuneita uudesta harrastuksestani. Ihailivatko he aidosti puuhasteluani vai oliko kiinnostus teeskentelyä? En tiedä. Enkä oikeastaan välitäkään. Joka tapauksensa heidän kommenttinsa kaltaiselleni huomiohuoralle olivat kuin huumetta. Huomiota oli saatava lisää!

En usko kavereideni kauniiden sanojen johtuneen timanttisista leivonnaisistani vaan siitä, että olin jaksanut nähdä vaivaa ja sain ainakin jonkinlaisia tuloksia aikaan. Ja mikä parasta, nautin siitä, mitä tein.

Tärkeyden tunteesta

Kun saan huomiota, tunnen itseni tärkeäksi. Johtopäätökseni on, että omat tekemiseni tai tekemättä jättämiseni eivät ole yhtä tyhjän kanssa. Joku oikeasti välittää siitä, mitä teen.

Yksi esimerkki huomion ja tärkeyden tunteen välisestä yhteydestä oli kaverini muutaman vuoden takainen pyyntö. Huomiogalaksini räjähti, kun hän pyysi minua leipomaan kuuluisaa (?) kuningatarpiirakkaani hänen syntymäpäivilleen. Olin pakahtua tyytyväisyydestä!

Sanomattakin lienee selvää, että tällaiset tilanteet ovat omiaan lisäämään tärkeyden tunnetta. Huomion saaminen voi kuulostaa pinnalliselta (ja sitä se varmasti onkin), mutta tärkeyden tunteen ei tarvitse aina liittyä elämän ja kuoleman kysymyksiin. Pienillä arki- tai juhlapäivän teoilla voi saada paljon aikaan.

Normista poikkeavuus tehoaa

En ole ihan varma, miten sukupuolista käytävään keskusteluun pitäisi suhtautua, mutta sen tiedän, että miehiin ja naisiin liitetään edelleen mitä mielikuvituksettomimpia stereotypioita. Stereotypioita voi käyttää joko hyvään tai pahaan (älykkäimmät toki jättävät niiden käyttämisen muille). Yksi varmimmista keinoista saada huomiota, on rikkoa stereotypia.

Tavismies kokkaamassa ei ole mikään erikoisuus. Ruoanlaittoa ei todellakaan enää pidetä vain naisten juttuna.

Sen sijaan, perinteiseen suomalaiseen stereotypiaan ei kuulu, että mies leipoo. Tavismies leipomassa on sopivan outo olematta kuitenkaan liian epäilyttävä. Sen verran outo, että se ylittää huomioon vaadittavan kynnyksen, mutta ei kuitenkaan niin epäilyttävä, että huomio kääntyisi itseään vastaan. Samaan sarjaan kuulunevat videopelejä pelaavat naiset, Tuskassa bilettävät eläkeläiset ja maakuntiin pysyvästi muuttaneet paljasjalkaiset helsinkiläiset.

Huomion hakeminen on syvällä luonteessa

Huomion saaminen on vain osa tärkeyden tunteen palettia. Jos koko tärkeyden tunteeni olisi sidottu ainoastaan huomion saamiseen, en olisi koskaan tyytyväinen. Mutta en voi kieltää, etteikö huomio olisi olennainen osa tärkeyden tunnettani.

Leipominen on ollut huomionkipeydelleni täydellistä balsamia. Yksinkertaiset, helpot ja nopeat leipomukset ovat tuoneet minulle kilokaupalla tarvitsemaani, himoitsemaani ja (omasta mielestäni) ansaitsemaani huomiota. Parasta tässä on ollut se, että se ei ole ollut keneltäkään pois. Minä tarjoan leivonnaisia huomion vastineeksi.

Millä keinoilla sinä haet huomiota? Mikä on sinun suosikkikeinosi huomion saamiseksi? Monesti kuulee sanottavan, että asioita pitäisi tehdä itselle, ei muille. Ymmärrän perusteesin, mutta itselleni muiden huomio antaa voimakkaan tärkeyden tunteen (onko tämä hyvä vai huono juttu, siitä voidaan olla montaa mieltä...).

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Identiteetin määrittäminen ja muiden mielipiteet
Henkilökuvaa rakentamassa - miten luoda ainutlaatuisuuden illuusio
Positiivista voimaa muiden mielipiteistä

Vahvuuksiin keskittyminen vs. heikkouksien parantaminen: pahempi toistaan?

Omien vahvuuksien ja heikkouksien tunnistaminen on helpommin sanottu kuin tehty. Oman toiminnan analysoinnissa objektiivisuus on lähempänä satunnaista onnistumista (ihmisen pahinta vihollista) kuin Gaussin käyrän keskustaa. Uskon kuitenkin, että jokaisen meistä kannattaa yrittää selvittää omat heikkoudet ja vahvuudet.

Olen soittanut kitaraa 10-vuotiaasta asti. Haluaisin kertoa, kuinka jonain maagisena hetkenä kuullessani jonkin tykkibiisin tai nähdessäni jonkin huikean keikkapätkän päätin, että NYT alan soittaa kitaraa (kuten esimerkiksi Toni Wirtanen.) Mutta kun en pysty. Ja vaikka kotona kuunneltiinkiin paljon musiikkia, eivät vanhempani soittaneet mitään soittimia.

Tajusin jo hyvin aikaisessa vaiheessa, ettei minusta tule maailman parasta kitaristia. Ymmärsin oman rajallisuuteni. Olinko liian lahjaton? En osaa sanoa. Mielestäni soittohommissa lahjakkuus on täysin yliarvostettua. Tie hyväksi soittajaksi kulkee vain ja ainoastaan systemaattisen harjoittelun kautta. Lahjakkuus voi kasvattaa kehittymisen kulmakerrointa, mutta muuten sillä ei tee juuri mitään.

Näin koulussa, bändikatselmuksissa ja nuorisokeikoilla monia minua huomattavasti paljon taitavampia kitaristeja. Jostain syystä se ei häirinnyt minua. En käsitä, millä lihaksilla pystyin aikanaan sellaiseen kypsyyteen (nykyään en pystyisi). Huikean soittotaidon sijaan olin täysin tyytyväinen omaan tekniseen repertuaariini.

Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, ettenkö olisi halunnut erottua porukasta. Päinvastoin! Egoni ei olisi ikinä sallinut minun jäävän seinäruusuksi. Minun piti VOITTAA.

Tilulilua Haparandabladetista.

Kohti tavoitetta

Soittotaidon sijaan päätin keskittyä esiintymiseen. Sen sijaan, että olisin seisonut lavan nurkassa tilutellen jotain täysin mieletöntä sooloa nopeammin kuin kukaan muu, otin lavan haltuun. Hypin, pyörin ja heilutin tukkaa minkä kerkesin. Kun en kerran voinut tarjota yleisölle illan virtuoosimaisinta soittamista, annoin meininkini puhua puolestaan. Ja yleisö tykkäsi.

Yleisön reaktiot olivat kuin huumetta (tai mistä minä tiedän, kun en ole koskaan huumeita kokeillut, mutta näin nyt vain tavataan sanoa, paitsi ehkä kerran, kun umpisuoleni tulehtui ja puhkesi ja sain jotain morfiinijohdannaista, mutta se tapahtui sairaalassa valvotuissa olosuhteissa, joten sitä ei varmaankaan lasketa huumekokeiluksi) ja sitä piti saada lisää. Keskityin vielä vähemmän soittotaitoni kehittämiseen ja huomattavasti enemmän esiintymisen suunnitteluun.

Olen perso muiden miellyttämiselle. Tahdon, että muut tykkäävät minusta. Esiintyminen oli viisasten kivi. Kaava on varmasti kaikille tuttu. Huomasin, että yleisö arvosti lavashowta -> keskityin enemmän esiintymiseen -> yleisö tykkäsi enemmän -> minun piti saada enemmän -> ja niin edelleen. Olisin voinut pyöriä lavalla vaikka haravanvarren kanssa kitaran sijaan, kunhan yleisö olisi nauttinut.

Analyysin aika

Kun tahdon parantaa jotain, oli se sitten esiintyminen, maratonaika tai blogikirjoitustaidot, mietin, kumpi tuo enemmän lisäarvoa: vahvuuksiin panostaminen vai heikkouksien kehittäminen.

Sitä ennen minun on tietysti pitänyt tehdä jonkinlainen kartoitus nykytilasta. Eikö kuulostakin helpolta ja yksinkertaiselta? Sitä se onkin. Paperilla. Oikeassa elämässä sekä analyysi omista vahvuuksistani ja heikkouksistani voi mennä pahasti vihkoon. Saatikka sitten, että tietäisin, mitä pitää tehdä kehittyäkseni.

Uskon tulevani paremmaksi säästäjäksi ja sijoittajaksi lukemalla erilaisia talouteen liittyviä kirjoja.

Pimeän puolen pelko

En kuitenkaan voi pelätä riskejä. Pelkäämisen sijaan yritän välttää ehdottomuuksia. Ehdottomuuksien välttäminen on minulle todella vaikeaa, sillä olen pohjimmiltani periaatteen mies.

Meille periaatteen miehille, naisille ja muunsukupuolisille joustot ovat ihan kivoja mukavina päivinä, mutta tiukan paikan tullen asiat ovat mustavalkoisia, joko-tai tai tupla-tai-kuitti. Tiedostan oman ajatteluni vinouman ja teen kovasti töitä päästäkseni eroon siitä, mutta helppoa se ei ole.

Niin joo, piti puhua pelosta. En pelkää tehdä analyysiä asioiden nykytilasta. Pyrin kuitenkin samalla tiedostamaan, että analyysini voi olla täysin väärä. Huomaan sen yleensä siinä vaiheessa, kun alan tehdä analyysini perusteella muutoksia. Sen sijaan, että jäisin märehtimään tekemääni virhettä, pyrin jättämään virheet taakse, oppimaan niistä, tekemään uuden analyysin ja yrittämään uudestaan.

En ole vielä kovinkaan hyvä jättämään virheitä taakseni. Jään liian usein märehtimään mokiani ja säälimään itseäni. Se on järjetöntä. Märehtiminen ja itsesääli ei auta pätkääkään. Eivätkä ne kiinnosta ketään muutakaan. Niistä ei ole mitään hyötyä. Ja silti lankean niihin useammin kuin kehtaan myöntää.

Kumpaan sinä keskityt useammin, omiin vahvuuksiisi vai heikkouksiin? Oletko tiedostanut jonkin kaavan ajattelutavassasi? Itselläni oma näkökulma vahvuuksiini ja heikkouksiini riippuu päivästä. Toivottavasti iän ja kokemuksen tuoma varmuus auttaa minua selkeämpään ajatteluun.

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Mitä tapahtuu, kun unelma toteutuu?
Ainoa asia, jota kaipaan teini-iästä
Yksinkertainen mittari takaa tehokkaan tuloksen
Vertailua muihin ja itseeni
Positiivista voimaa muiden mielipiteistä
Mikä on olennaista maratonilla?
Pelko - elämän suurin ajuri
Mindfulnessin hyödyt
Antaa menneiden olla

Miksi itsetunnon rakentaminen on niin vaikeaa?

Jos itsetunto olisi ihminen, olisi se totaalinen vittupää. Paskiainen, joka asettaa koko ajan mitä älyttömimpiä tavoitteita, joiden saavuttamiseen menee tuhottomasti aikaa ja energiaa. Sen lisäksi tavoitteet pitää saavuttaa täydellisesti. Ja kun vihdoin ja viimein saavutan itseni hyväksymisen kannalta tärkeän tavoitteen, vetää itsetunto, tuo mustan vyön mulkku, hatustaan uuden vielä järjettömämmän tavoitteen.

Itsetuntoon vaikuttavat tekijät ovat yksilöllisiä ja ne vaihtuvat koko ajan. Taaksepäin on helpompi nähdä kuin tähän hetkeen tai tulevaisuuteen. Pystyn yksilöimään itsetuntooni vaikuttavat tekijät jälkikäteen, kun olen käynyt läpi oman helvettini epävarmuudessani piehtaroiden.

Itseni hyväksyminen tapahtuu korvieni välissä. Voin syyttää huonosta itsetunnostani mediaa, yhteiskuntaa tai pataluterilaishyvinvointivaltioyhtenäiskulttuuria niin paljon kuin jaksan, mutta se ei auta minua pätkääkään. Minua ei ole kiusattu, halveksittu tai muutenkaan alistettu. Vastuu itsetuntoni rakentamisesta on vain ja ainoastaan minulla.

Suurimmat itsetuntooni vaikuttavat tekijät ovat olleet paino, ulkomaille muutto ja sosiaalisuus. Näitä kolmea yhdistää yksi tekijä. Kaikki nämä liittyvät siihen, mitä KUVITTELEN muiden ajatelleen minusta: ruma-tyhjänjauhaja-epäonnistuja vs. komea-miellyttävä-menestyjä. Voi kuulostaa ylimieliseltä, mutta jotain tällaista kuvittelen muiden ihmisten (ja vielä pahempaa: kavereideni) minusta ajattelevan.

Oikeasti näin ei tuskin ole ollut (tai mistä minä tiedän). Jälkikäteen on helppo ajatella, että ehkä kavereillani on ollut ihan oikeitakin ongelmia ja murheita mietittävänä. Tai jos ei oikeita, niin ainakin OMIA ongelmia. Minkä takia kukaan jaksaisi uhrata ajatustakaan sille, että ajattelisi minusta negatiivisesti? Siinä ei ole mitään järkeä. Eihän minullakaan riitä aika, energia eikä kiinnostus listata kaikkia (harha)kuvitelmiani muiden ihmisten huonoista puolista.

Laihuus

Todellinen motivaattorini laihduttamiseen oli peili. Kyllä, olen juuri niin pinnallinen kuin tuo edellinen virke antaa ymmärtää. Petyin aiemmin joka kerta, kun katsoin itseäni kokovartalopeilistä. En voinut sietää itseäni. En kuitenkaan tehnyt asian eteen mitään moneen vuoteen. Piehtaroin itsesäälissä, enkä hyväksynyt itseäni sellaisena kuin olin.

Niin järjettömältä kuin se kuulostaakin, olen paremmin sinut itseni kanssa, kun olen hoikka. Mistä se johtuu? En osaa sanoa. Mediaa syytetään tietynlaisten vartalomallien tuputtamisesta. Mutta miten medialla voi olla valta vaikuttaa meidän itsetuntoon vartalon kautta, mutta ei muuten?

Köyhyydestä, nälänhädästä ja sodasta voi lukea joka päivä lehdistä. Miksi tällaiset asiat eivät vaikuta itsetuntemukseeni? Miksi koen pahaa mieltä ylimääräisistä leivonnaisista vyötärölläni, mutten siitä, etten ole tehnyt juurikaan mitää auttaakseni lähimmäisiäni? Uskon sen johtuvan siitä, että ajatukseni pyörii 99 prosenttisesti oman napani ympärillä. Kirjaimellisesti.

Rasvattomimmillani treenitriathlonin jälkeen.

Ulkomaille muutto

Asuminen ja eläminen muualla kuin Suomessa on ollut minulle itsestäänselvyys niin kauan kuin vain muistan. Kuvittelin itseni toiseen maahan, jossa puhuisin englantia tai paikallista kieltä ja olisin onnellinen. Liitin onnellisuuteni fyysiseen asuinpaikkaan (ajatus, jonka nyt tajuan olleen täysin järjetön).

Puhuin jatkuvasti ulkomaille muutosta kavereilleni. Jossain vaiheessa oloni oli turhautunut ja stressaantunut, kun en ollut löytänyt itselleni sopivaa tapaa muuttaa ulkomaille. Olin todella pettynyt itseeni. "Enkö pysty edes näin pientä asiaa järjestämään itselleni?"

Vihdoin onnistuin, ja muutin Tanskaan. Sen sijaan, että olisin voinut nauttia ulkomaille siirtymisestä, nautin enemmän siitä, etten ollut tuottanut pettymystä kavereilleni jäämällä Suomeen. Olin helpottunut, että kaiken sen mesoamisen jälkeen vihdoin pääsin lähtemään. Suomeen jääminen olisi tuntunut epäonnistumiselta - häpeältä.

Tuo oli ja on edelleen täysin järjetön ajatuskulku. Kavereitani ei olisi voinut vähempääkään kiinnostaa, onnistuuko ulkomaillelähtöni vai ei. Hehän ovat minun kavereitani. Ainoa, mikä heitä minussa kiinnostaa, on se, että olen onnellinen. Ulkomaille muutto määritti itsetuntoani suhteettoman paljon.

Kööpenhamina on pyöräilyn luvattu maa.

Sosiaalisuus

Kuvittelin aiemmin (ja osittain edelleen), että tärkein sosiaalisuuden mittari on se, mitä muut minusta ajattelevat. Voi sitä epäonnistumisen tuskaa, kun tajuan, että jotakuta ei voisi vähempääkään kiinnostaa mielipiteeni! Tai jos en onnistukaan saamaan KAIKKIA olemaan kanssani samaa mieltä.

Jokainen järkevä ihminen ymmärtää, että nuo kaksi tavoitetta ovat mahdottomia saavuttaa. Miksi sitten olen antanut niiden vaikuttaa itsetuntooni? Hyvä kysymys, johon en tiedä vastausta.

Muiden miellyttäminen syvällä DNA:ssani. Ei niin, että olisin jotenkin erityisen hyvä miellyttämään muita vaan niin, että se on minulle ihan pirun tärkeää, että KAIKKI pitävät minusta.

Minun pitää ottaa järki käteen ja hyväksyä, että kaikki eivät voi pitää minusta. Se ei itse asiassa saisi olla edes tavoite. Järkeni ymmärtää sen, mutta itsetuntoni ei voi sitä hyväksyä, ei ainakaan vielä.

Hevifestareilla kaikki ovat yhtä suurta perhettä.

Kohti terveempää itsetuntoa

Uskon, että jokainen kärsii huonosta itsetunnosta jollain tavalla. Toisiin se vaikuttaa enemmän ja toisiin vähemmän. Toiset ovat herkempiä sen vaikutukselle kuin toiset.

Mitkä tekijät vaikuttavat tällä hetkellä eniten itsetuntooni? Jaa-a, sen kun tietäisin. En tiedä miksi, mutta keksin jatkuvasti itselleni uusia kriteerejä, joiden perusteella en ole riittävän hyvä itselleni. Kun saavutan yhden kriteerin (hoikkuus, ulkomaille muutto tai sosiaalisuus), rakentaa itsetuntoni jo seuraavia tavoitetta. Ja näin päänsisäinen oravanpyörä jatkaa rullaamista.

Oletko huomannut, mitkä tekijät vaikuttavat eniten itsetuntoosi? Ovatko ne ulkoisia ja/tai sisäisiä vaikutteita? Olisi mukava kuulla ja oppia, miten olet käsitellyt itsetuntoasi.

Aiheeseen liittyvät postaukset:
Lihavasta laihaksi
Kielen opiskelusta
Matkalla sosiaaliseksi