Ehkä älyttömin unettomuutta aiheuttaneista stressaamisen kohteistani ovat olleet maratonit. Olen saattanut herätä yöllä hikisenä näkemääni painajaiseen. Olin kääntynyt reitiltä harhaan. Menetin sekunteja. En selviä aikatavoitteeseen.
Enää en kuitenkaan stressaa maratoneista.
Mitä tapahtui?
Ikäiseni kaverini kuoli tapaturmaisesti toukokuussa. Tai no kaveri on ehkä vähän liikaa sanottu. Hän oli kuitenkin enemmän kuin tuttu, joten lasken hänet kaverikseni. Valehtelisin, jos väittäisin meidän olleen oikeasti todella läheisiä. Joka tapauksessa hän on läheisin alle 50-vuotiaana kuolleista kavereistani. Hänen poismenonsa oli todellinen järkytys.
Ei mitään suhteellisuudentajua
Tiedän, että on aivan liian kamalaa ajatella näin, mutta lopetin maratoneista stressaamisen heti sen jälkeen, kun kuulin kaverini menehtymisestä. Makasin sängyllä ja tuntui, kuin päässäni olisi käännetty jotain vipua 180 astetta.
Hävettää ajatella, kuinka jotain niin kauheaa piti sattua, jotta tajusin olla stressaamatta näin pienestä ja tyhjänpäiväisestä asiasta. Missä on suhteellisuudentajuni?
Tekisi mieli sanoa, että tämän käsittelyn jälkeen olen tajunnut entistä paremmin elämän rajallisuuden, ja että arvostan sekä vaalin suhteita läheisiini tarkemmin ja nautin elämästä niin täysipainoisesti kuin mahdollista.
Oikeasti sanon vain, että ikävä on kova ja kaipaan kaveriani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti