Näytetään tekstit, joissa on tunniste musiikki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste musiikki. Näytä kaikki tekstit

7.1.2020

Pieni paikkakunta vs. iso kaupunki - voiko niukkuus olla hyve?

Olen muuttunut niukkuuden valittajasta mahdollisuuksien rakastajaksi. Teini-ikä pienellä paikkakunnalla katkeroitti valittamaan, kuinka isoissa kaupungeissa oli paljon enemmän mahdollisuuksia. Sen sijaan, että olisin jäänyt rypemään itsesäälissä, pyrin löytämään uusia näkökulmia. Niukkuuden keskellä uteliaisuus raivasi tilaa luovuudelle, josta olen hyötynyt myöhemmin elämässäni.

Inttiä edeltävänä kesänä olin kesätöissä Tornion kulttuuritoimistolla. Kesän päätapahtuma oli Kalottjazz & Blues -festivaali. Työnkuvanani oli toimia festariapulaisena missä ikinä oli tarvetta ylimääräiselle käsiparille. Intohimoisena muusikkona olin unelmatyössä.

Pääsin hengaamaan roudareiden kanssa ja näkemään, kuinka festari rakennetaan. Työsuhde-etuihin kuului vapaa pääsy kaikille keikoille. Odotin erityisesti Jukka Tolosen keikkaa, enkä pettynyt (olisin mennyt keikalle vaikka omilla rahoillani, muun muassa sen takia, että Jukka Tolonen on lisäkseni harvoja kitaristeja, joka oikeakätisenä polkee wah-wah -pedaalia vasemmalla jalalla).

Lauantain pääesiintyjänä oli Don Johnson Big Band. Vaikka olenkin suuri Don Johnson -fani (ilmiömäistä näyttelyä aina Miami Vicestä Django Unchainediin), bändistä en ollut koskaan välittänyt. Ei sillä, että olisin bändiin sen tarkemmin perehtynyt. Olin päättänyt olla pitämättä bändistä muutaman radiohitin perusteella, joka on toiseksi paras syy olla pitämättä mistään bändistä ("kuuntelematta paskaa" on kaikkein paras syy). Don Johnson Big Band oli iso nimi ja festareiden pääesiintyjä. Ajattelin, että pakkohan se nyt on mennä katsomaan, kun kerran tänne ovat saapuneet.

Yksi parhaista kavereistani oli bändin suuri fani ja oli luonnollisesti menossa keikalle. Kerroin liittyväni seuraan. "Joo, ajattelin mennä, vaikka en siitä tykkääkään. En aio pitää hauskaa" vastasin 19-vuotiaan avaran järkkyttämättömällä elämänkokemuksella. En käsitä, millä lihaksilla kaverini sieti sekoiluani, mutta hän vain nyökkäsi hyväksyvästi.

Keikan alkaessa olin keskellä yleisöä. Muutaman biisin ja vastentahtoisen väsyneiden aplodien jälkeen huomasin pääni alkaneen heilua musiikin tahdissa. Heiluminen siirtyi kroppani läpi oikeaan jalkaani, joka alkoi tampata tahtia.

Kiistattoman porttiteorian mukaisesti tilanne eskaloitui ja lopulta olin eturivissä bilettämässä muiden fanien kanssa. Kaverini yritti huolehtia minusta muistuttamalla, kuinka tarkoituksenani nimenomaan oli olla pitämättä hauskaa. Koitin toimia ennalta sovitun suunnitelman mukaisesti, mutta epäonnistuin pahasti.

Keikka oli timanttinen.

Eri mahdollisuudet eri kaupungeissa

Älä pelkää, en ala viisastella, kuinka pienellä paikkakunnalla kasvaminen on paaaaaljon parempaa, kuin jossain isossa kaupungissa (kuten Pariisissa, Roomassa tai Berliinissä). Verenpaineeni ja sykkeeni räjähtävät galakseihin, kun kuulen nillitystä siitä, ettei kaupungissa kannata kasvattaa lapsia (suurin osa maailman lapsista kasvatetaan kaupungeissa ja heistä tulee ihan normaaleja ihmisiä).

Jos jätetään isot kaupungit sivuun ja verrataan kahta pienempää kaupunkia, kuten esimerkiksi Torniota ja Helsinkiä, on Helsingissä kasvamisessa monia hyviä puolia Tornioon verrattuna. Vaihtoehtojen monipuolisuus on ehdottomasti hyvä puoli. Pienemmällä paikkakunnalla voi helposti jäädä yksin, jos ei ole kiinnostunut samoista asioista, kuin suuri osa muista. En sano, että "outoilu" olisi Helsingissäkään helppoa, mutta väitän, että suuremmalla todennäköisyydellä sieltä löytää samanhenkistä porukkaa kuin Torniosta.

En valita, etteikö Torniossa olisi ollut tarpeeksi mahdollisuuksia harrastaa eri juttuja, mutta väitän, että Helsingissä on paljon enemmän mahdollisuuksia. Tämä on varmasti hyvä niille, jotka tykkäävät kokeilla erilaisia asioita.


Onneksi nykyään myös pienissä kaupungeissa (alle miljoona asukasta) pystyy harrastamaan vuosi vuodelta lähes yhtä hyvin kuin suurkaupungeissa.

Olennaiseen keskittyminen

Mikään ei ruoki uteliaisuutta, luovuutta ja kiinnostusta niin hyvin kuin niukkuus. Runsauden keskellä tätä vaikea tajuta.

Teininä uuden musiikin hankkiminen (CD-levyt) oli työn ja tuskan takan, kun vertaan nykyaikaan (Spotify). Jos jotain levyä ei löytynyt Tornion musiikkiliikkeistä tai kirjastosta, piti suunnata kohti Oulun levykauppoja. Tämä onnistui vain viikonloppuisin. Digitaalisen musiikin aikakaudella tilanne on eri, kiitos internetin.

Uskon, että vaikeudet uuden musiikin hankkimiseksi opetti meikämandoliinolle kärsivällisyyttä. Toisaalta, en osaa sanoa, kuinka paljon Spotify on karsinut pois nuoruudessa kerätystä kärsivällisyydestä. Joka tapauksessa muistan edelleen, kuinka kamalaa ja palkitsevaa odotus voi olla.

Samoin niukkuus opetti keskittymään. Kaikkeen ei ollut mahdollisuutta eikä aikaa vaan omat mielenkiinnon kohteet piti valita suhteellisen vähäisen tiedon ja kokeilun perusteella. En edelleenkään väitä, että meidän tulisi karsia ympäriltämme kaikki ylimääräiset vaihtoehdot. Liberaalina ajattelen, että vaihtoehtojen runsaus on hyväksi.

Kaikille tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, joten niukkuudesta on löydettävä hyvät puolet ja niitä on osattava käyttää hyödyksi. Sen sijaan, että olisin jäänyt surkuttelemaan, kuinka newyorkilaisilla tai tokiolaisilla on paljon enemmän mahdollisuuksia, piti minun ottaa irti kaikki mahdollinen siitä, mikä oli saatavilla.

Pakko mennä, kun jotain tapahtuu

Se, että Torniossa oli rajallisesti mahdollisuuksia kokeilla erilaisia harrastuksia, saattoi olla minulle hyväksi (teini-ikäinen Jasso vetelisi keski-ikäistä Jassoa huolella ympäri korvia tällaisista ajatuksista). Harrastusten ja tapahtumien niukkuus pakotti olemaan paikalla aina, kun jotain tapahtui.

Don Johnson Big Band ei ollut ainoa bändi, josta en lähtökohtaisesti pitänyt, mutta jota kävin teinivuosinani katsomassa. Näin huikeat keikat muun muassa The Crashilta, Kemopetrolilta ja Maija Vilkkumaalta. Jossittelu on aina hienoa ja e-r-i-t-t-ä-i-n hedelmällistä, mutta JOS olisin asunut teininä Helsingissä, en varmaankaan olisi käynyt katsomassa eri bändejä samalla spektrillä. Olisin keskittynyt vain ja ainoastaan muutaman bändin ja tiettyjen genrejen seuraamiseen.

Koetko sinä, että niukkuudessa olisi mitään hyvää? Tai onko mielestäsi valinnanvarassa jotain huonoa? Mielestäni runsaus ja mahdollisuus tehdä valintoja on vain ja ainoastaan hyväksi. Stoalaisena pyrin tiedostamaan tilanteet, joissa valintojen määrä on rajallinen. Minkä tahansa valinnan teenkin, pyrin olemaan siihen tyytyväinen. Helppoa se ei ole varsinkaan silloin, jos jollain toisella on ollut paremmat mahdollisuudet valita.

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Mitä tapahtuu, kun unelma toteutuu?
Ainoa asia, jota kaipaan teini-iästä
Ei kontrollia, ei stressiä

18.6.2019

Ainoa asia, jota kaipaan teini-iästä

Teini-ikä on hanurista. Yhtenä päivänä legoilla leikkiessä se iskee salaa ja vaivihkaa. Sen lähestymistä ei huomaa, mutta sitten kun se osuu kohdalle, ottaa se paikkansa elämän joka sopukassa. Teini-ikä iskee syvälle, mutta poikittain. Kamalaa. Kaikesta huolimatta keksin yhden ainoan hyvän asian teini-iästä: musiikki.

Monelle meistä teini-ikä on elämän ensimmäinen suuri muutos. Yksittäisistä tapahtumista koulun aloittaminen lienee ainoa aiempi tapahtuma, joka voi parhaimmillaan päästä edes kurkistamaan vaikuttavuusasteikolla teini-iän tornadoon. Koulun aloitus vaikuttaa lähinnä vain muutamaan tuntiin päivässä, kun teini-ikä vaikuttaa aivan kaikkeen.

Iho muuttuu. Kroppa muuttuu. Ajatukset muuttuu (jos ei päivittäin, niin vähintään viikoittain). Ääni muuttuu. Ihmiset ympärillä muuttuu. Vanhemmat tyypit alkavat kysellä kaikkea typerää, kuten esimerkiksi millaisia tulevaisuuden suunnitelmia teinillä on. "Ööh, anteeksi, mutta opin tuossa vähän aikaa sitten masturboimaan ja kaikki keskittymiseni on mennyt siihen, joten palataanko tähän keskusteluun muutaman vuoden päästä?"

Minulla ei ole mitään käsitystä, miksi evoluutio on muovannut teini-iän niin käsittämättömän vaikeaksi. Kai sinä aikana jotain oppii, en tiedä.

Tunteet heiluvat kuin lippu Haminan tangossa. Yhden päivän aikana teini saattaa innostua ja masentua, käyttäytyä ja kiukutella, riehua ja rauhoittua. Itselläni kaikkien tunteiden käsittelyyn oli yksi yksinkertainen lääke - musiikki.


Teini-iässä olin varma musiikista ja epävarma suurin piirtein kaikesta muusta. Nykyään olen epävarma musiikista ja varma suurin piirtein kaikesta muusta.

Helpostusta arkeen

En tiedä, löytääkö ihminen koskaan itseään, mutta sen uskallan sanoa, että itse ainakin olin täysin hukassa teini-iässä. Onneksi löysin musiikin. Musiikki toimi 2000-luvun alussa omalla kohdallani kuin Google Maps nykyään: aina kun oli hukassa, sen pystyi vetämään esiin ja paikallistamaan itsensä suhteessa muuhun ympäristöön.

Erilaiset melodiat, sanat ja tunnelmat loivat askelmerkit vaikeiden asioiden käsittelyyn. Vaikeilla asioilla en tässä yhteydessä tarkoita ilmastonmuutosta, nälänhätää tai huolta Juha Miedon mämminkulutuksesta vaan päivittäisiä asioita teinin mielessä. Musiikki toimi aikansa omanlaisena mindfulnessina. Se ei ollut ratkaisu yhteenkään ongelmaan, mutta vaikeiden asioiden tiedostamiseen ja käsittelyyn se toimi loistavana ovena, avaimena ja kynnysmattona.

Musiikki oli aina valmiina ottamaan vastaan minkä tahansa ilon tai murheen. Aivan sama kuinka lapsellinen tai merkittävä mieltä painava asia olikaan, musiikki helpotti oloa. Ja se on paljon! Itse ainakin olen helpottuneena mukavampi muille ja armollisempi itselleni vaikka en olisikaan pystynyt ratkaisemaan päässäni vellovaa ongelmaa.

Kun mikään ei tunnu enää miltään

Omassa keski-ikäistymisessäni on paljon hyvää. Säännöllinen elämänrytmi, vähäisempi murehtiminen pienehköistä ongelmista ja itseeni tutustuminen ovat helpottaneet arkea huomattavasti.

Toisaalta orastava keski-ikä on aiheuttanut tietynlaisen tasaantumisen, ehkä jopa taantumisen. Erityisesti se tuntuu musiikin kuuntelussa. Kun teininä aloin raivopäissäni kuunnella Iron Maidenin Somewhere In Timea tai Pink Floydin Dark Side Of The Moonia, tiesin varmuudella oloni helpottavan seuraavan kolmen vartin sisällä. Siirtyminen ärjyävästä karhusta pehmoiseksi nalleksi oli huomattava ja merkittävä.

Nykyään en saa samanlaisia kiksejä musiikista. Ei sillä, en todellakaan kaipaa teini-iän päämäärätöntä mesoamista ja tiedostamatonta pahaa oloa. Mutta musiikin tuomaa helpotuksen tunnetta kaipaan, joskus jopa ikävöin.

Teininä uuden ja erilaisen musiikin kuuntelu oli helppoa. Kuuntelemani levy tai biisi joko iski tai ei iskenyt. Pystyin muodostamaan ehdottoman mielipiteen välittömästi ja pysyvästi.

Enää en siihen pysty. Nykyään uusi musiikki kuulostaa liian usein "ihan ok:lta". Vihaan tuota tunnetta! Se saa minut tuntemaan itseni epävarmaksi. Enkö enää osaa erottaa hyvää musiikkia (Motörhead) huonosta (kaikki U2, lukuun ottamatta Joshua Treetä ja Hold Me, Thrill Me, Kiss Me, Kill Me:tä)? Teini-iässä olin varma musiikista ja epävarma suurin piirtein kaikesta muusta. Nykyään olen epävarma musiikista ja varma suurin piirtein kaikesta muusta.

Nostalgiaa odotellessa

Taantumusahdistukseni helpottaa silloin tällöin, kun pääsen leikkimään nostalgialla. Vanhoihin muistoihin palaaminen turvallisessa ympäristössä ja turvallisessa mielentilassa saavat parhaimmillaan syvät tunteet pintaat. Sen sijaan, että siirtyisin myrskyaaltojen huipulta normaalille merenpinnan tasolle (kuten teininä), sukellan nykyään syvemmälle ihmettelemään merenpohjaa.

Kävin loppuvuodesta 2018 katsomassa Judas Priestiä Kööpenhaminan Roayl Arenalla. Ostin lipun istumapaikalle hallin takakaarteeseen, jossain pystyin nauttimaan rauhassa musiikista ja yhdestä sunnuntaioluesta (teininä olisin ollut heilumassa permannon etuosassa välittämättä alkoholista). Tuttujen biisien soidessa vanhat tunteet iskivät päälle. Muistin, kuinka British Steel albumin kuuntelu oli helpottanut finninaamaisen tosikkoteinin oloa pari vuosikymmentä sitten. Ymmärrys, huojentuneisuus ja rauhallisuus olivat pääasialliset tunteet. Aivan kuten teininäkin.

Miten sinä selvisit teini-iästä? Itse en missään nimessä tahdo palata vanhoihin mielentiloihin, mutta musiikin vapauttavaa, parantavaa ja voimaannuttavaa tunnetta kaipaan. Noh, joka tapauksessa olen enemmän kuin tyytyväinen nykyiseen elämääni.

25.12.2018

Mitä tapahtuu, kun unelma toteutuu?

Yleisö mylvii pimeässä salissa. Vain lava on valaistu. Edellinen yhtye lopettelee keikkaansa. Seisomme bändin kanssa sivussa odottaen omaa vuoroamme. Tärisen. Se johtuu jännityksellä kuorrutetusta pelosta. Selviänkö tästä keikasta hengissä?

Rajarock on pohjoiskalotin nuorisotoimien järjestämä keikkakiertue pohjoisen aloitteleville yhtyeille. Keikkoja järjestetään Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Venäjällä.

Bändimme (tuolloin nimeltään "The Flaming Armpits") osallistui vuoden 2002 Rajarockiin. Keikat järjestettiin Torniossa ja Venäjällä Apatityssa. Tornion keikka oli aivan samanlainen kuin kaikki aiemmat keikkamme. Keikalla oli kourallinen yleisöä, muutama kaveri kannusti eturivissä ja show toimi ihan jees.


"Hur är det att vara tonåring och internationell rockstjärna?" Keikkamuisto Ruotsista (Haparandabladet 13.5.2003).

Venäjällä kaikki oli toisin

Viikko Tornion keikan jälkeen olimme Venäjällä Apatityssa. Istuimme ennen keikkaa salissa ja katsoimme, kun viimeinen bändi lopetteli soundcheckiään. Vilkaisin salin oville ja näin kaksi miliisiä luotiliivit päällä ja rynnäkkökiväärit käsissä. "Jätkillä on ilmeisesti hiljainen ilta, kun ovat vaivautuneet katsomaan nuorison keikkailtaa", ajattelin.

Viimeinen bändi lopetti soundcheckin. Miliisit seisoivat edelleen salissa, kun järjestäjät avasivat ovet. Noin kolmenkymmenen hengen punkkarilauma juoksi lavan eteen huutaen ja riehuen. "Ilmeisesti miliisit olivatkin täällä ihan tarkoituksella", sanon.

Punkkareiden jälkeen saliin valui rauhallisempaa väkeä. Sen sijaan, että he olisivat jääneet notkumaan salin takaosaan (kuten aiempien keikkojemme yleisö), kävelivät kaikki lavan eteen jättäen kuitenkin punkkarit omaan sekoiluunsa.

Kauhistuin punkkareita. Lähdimme bändin kanssa kohti takahuonetta. Takahuoneeseen johtavan käytävän päähän oli ilmestynyt jääkaappipakastinyhdistelmän kokoinen venäläiskorsto, joka pysäytti meidät. Selitimme kaikilla tuntemillamme kielillä, että olemme yksi illan esiintyjistä ja meidän pitäisi päästä takahuoneeseen. Korsto seisoi liikkumatta, kunnes yksi järjestäjistä huikkasi tälle jotain venäjäksi ja pääsimme sisään.


Jokaisella itseään kunnioittavalla bändillä on omat käyntikortit. Kortit suunnitteli luokkakaverini Essi Kuure.

Kohti keikkaa

Pidimme nopean bändipalaverin. Illan soittolista meni uusiksi. Päätimme soittaa rauhallisemmat progebiisit suoraviivaisemmin ja nopeammin. Muutaman hitaamman biisin jätimme suosiolla soittamatta. Keikkamme lyheni noin viidenneksellä.

Lavalle kävellessäni mietin, että mitä tapahtuu, jos eturivin punkkarit eivät pidäkään esityksestä. En ollut koskaan aiemmin pelännyt esiintymistä. Tuolloin pelkäsin. En ehkä henkeni edestä, mutta en välittänyt saada turpaankaan.

Aloitimme ensimmäisen biisin. Punkkarit mylvivät eturivissä ja muukin yleisö tuntui olevan mukana. Biisin päätyttyä saimme raikuvat aplodit. "Ehkä en saakaan turpaan", ajattelin.

Olin edelleen niin peloissani, etten kyennyt keskittymään mihinkään muuhun kuin soittamiseen (normaalisti vedin kunnon lavashown). Välillä nostin oikean käteni ilmaan ja punkkarit seurasivat esimerkkiäni.

Lavalta poistuessa en ole koskaan ollut yhtä helpottunut keikan päättymisestä. Selvisin vahingoittumatta. Istahdin penkille kitara sylissäni. Hengitin syvään ja mietin, mitä tapahtui.

Kevyen musiikin katselmuksessa (Kevari) Tornion legendaarisessa Jesperissä (Pohjolan Sanomat 23.11.2003).

Rocktähteyden ytimessä

Menin katsomaan lavan sivuun seuraavaa bändiä. Ruotsalaiset kollegat soittivat hyvin ja heillä oli erinomainen meininki.

Yhtäkkiä olkapäähäni koputettiin.

Kaksi tyttöä seisoi edessäni hymyillen ja näyttivät kameraansa. "Totta kai voin ottaa teistä kuvan", ajattelin ja yritin tarttua kameraan. "No, no", tytöt sanoivat. He antoivat kameran järjestysmiehellä ja hyppäsivät molemmin puolin kainalooni ("alright, vihdoin liekeissä, kuten bändin nimi antoi ymmärtää"). Järjestysmies otti meistä muutaman kuvan ja tytöt halasivat kiitokseksi. "Tämähän vaikuttaa hyvältä", ajattelin.

Tyttöjen lähdettyä halusin raitista ilmaa. Käytävä oli molemmin puolin täynnä porukkaa. Moni heitti kanssani ylävitoset. Pulloa ja tupakkaa työnnettiin käsiini. Jatkoin matkaani ulos.

Ehdin olla ulkona noin 15 sekuntia, kun yksi tyttö läheisestä nuorisoporukasta osoitti minua. Koko lössi tuli kohti. He ojensivat kynän ja paperia. Kirjoitin kolme nimikirjoitusta. He kiittivät ja selittivät jotain venäjäksi. Hymyilin heille. Olin hämmentynyt. En voinut käsittää, miksi minulta pyydettiin nimmareita ja kanssani haluttiin yhteiskuviin. Päätin palata takahuoneeseen.

Palatessa heittelin jälleen ylävitosia. Tällä kertaa takahuonetta vartioiva jääkaappipakastimen kokoinen korsto veti minut nopeasti sisään ja esti käytäväporukan pääsyn huoneeseen. "Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?", ajattelin. Istuin loppujen keikkojen ajan takahuoneessa.


Todistuksena osallistumisesta Rajarockiin saimme muun muassa viirin.

Tilinteon aika


Viimeisen bändin lopetettua aloimme roudata kamoja bussiimme. Hoidin omat kamani nopeasti. Kirjoitin pari nimmaria ja vetäydyin bussin takapenkille yhdessä rumpalimme kanssa. Juttelimme keikasta ja illasta.

Tilitin, kuinka en voinut käsittää, miksi nämä ihmiset jäivät keikan jälkeen ottamaan valokuvia kanssamme ja pyytämään nimmariani. Ymmärtäisin, jos kyseessä olisi jokin maailmanluokan bändi, kuten Metallica, CMX tai Abba. Mietin ääneen, kuinka näillä ihmisillä olisi parempaakin tekemistä. "He voisivat olla vaikka imuroimassa", sanoin (huomio, kaikista vastenmielisistä kotitöistä imurointi on mielestäni ylivoimaisesti vastenmielisintä).

Minusta tuntui pahalta. Ei ehkä niinkään keikalla olleiden ja takahuoneen nurkilla pyörineiden ihmisten puolesta. Itsekkäänä roskana minusta tuntui pahalta itseni puolesta. Miksi? Syy on se, etten voinut käsittää, kuinka vuosia kestäneen unelmoinnin jälkeen en pystynytkään nauttimaan tilanteesta.

Oliko haaveiluni mennyt hukkaan? Olisin voinut käyttää senkin ajan paremmin (vaikka imuroiden). Tajusin, että joudun keksimään jonkin uuden unelman, jonkin toisen mahdottomalta tuntuvan päiväunen.

Rocktähteys: saavutettu

Keskeytin tilittämiseni, kun bussi vielä seisoi paikallaan. Käänsimme rumpalimme kanssa katseemme ulos. Näimme, kuinka järkkärit joutuivat tekemään basistillemme käytävän, jotta hän pääsisi fanilauman keskeltä bussiimme.

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Miten tavoite eroaa unelmasta?