Näytetään tekstit, joissa on tunniste rutiini. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rutiini. Näytä kaikki tekstit

14.7.2020

Take away -kahvi ja vaurastuminen - kontrolli on säästöä tärkeämpää

Liian moni säästöneuvo käyttää take away -kahvia esimerkkinä säästämismahdollisuuksista. Muutaman euron säästäminen osana vaurastumista on sama kuin väittäisi parinkymmenen punnerruksen jälkeen treenanneen. En tosin tahdo yhtään vähätellä päivittäistä punnertamista. Kaikenlainen liikkuminen on hyvästä. Mutta muutamalla punnerruksella päivässä ei kasvateta lihasta, eikä take away -kahvin skippaamisella vaurastuta. Take away -kahveista säästämisessä ei ole mitään järkeä taloudellisesti. Sen sijaan, se voi luoda hallinnan ja kontrollin tunteen, joka auttaa vaurastumisessa.


Sijoitusporn... eikun sijoitusneuvojen ehkä väsynein esimerkki kertoo, kuinka paljon on mahdollista säästää, kun ei osta take away -kahvia päivittäin (oikeasti, kokeile googlettaa "take away kahvi säästäminen" ja sopivia osumia tulee enemmän kuin keskimääräisessä jääpallomatsissa on pakkasta). Tiivistettynä, arkipäivinä ostettuun take away -kahviin kuluu vuodessa noin 440 € (kahden euron kahvi 220 päivänä vuodessa). Viiden prosentin tuotolla ja 0,2 prosentin hallinnointikuluilla vuosittainen 440 € kasvaa kahdessakymmennessä vuodessa noin viiteentoistatuhanteen euroon.


Vanhaan (hyvään?) aikaan (ennen take away -kahveja) toimi tupakka samanlaisena saatanana säästämisvertailussa. Klassinen tarina, joka ei ole omaa tuotantoa, mutta johon minulla ei taaskaan ole lähdettä, kertoo vanhan pariskunnan keskustelusta.


- Tiedätkö, kuinka paljon olisit voinut vuosikymmenien aikana säästää, jos et olisi tupakoinut päivittäin? kysyy vaimo mieheltään.

- En ole koskaan laskenut. Miksi niin? mies vastaa.

- Tupakointi on niin kallista, että olisit niillä rahoilla voinut ostaa itsellesi vaikka Ferrarin! vaimo sanoo.

- Sinähän et tupakoi? mies kysyy.

- En niin, vaimo vastaa

- Miksi sinulla ei ole sitten Ferraria? mies kysyy.



Onko take away -kahvi suurin este vaurastumiselle?


440 euroa vuodessa on oikeaa rahaa. Toisille se on enemmän, toisille vähemmän. Kansantaloustieteen peruskurssin yliopistossa suorittaneena joudun kysymään, että olisiko mahdollista säästää 440 euroa jostain muualta kuin take away -kahveista? Pienistä puroista kasvaa suuria jokia, mutta metsä pitää nähdä ennen puita.


Jos säästämällä haluaa vaurastua, kannattanee keskittyä ensin isoimpiin kuluihin. Uskon, että take away -kahvin skippaamisella voi säästää. Ennen sitä kannattaa kuitenkin tsekata, olisiko esimerkiksi asumisessa, liikkumisessa tai lomailussa mahdollisuutta säästää.


Asuminen lienee monelle meistä suurin kuukausittainen kulu. Muuttamalla pienempään kämppään edullisemmalle alueelle voi säästää paljon enemmän kuin minkään kahvin skippaamisella. Oma auto voi olla kallis keino liikkumiseen (tosin, joillekin ainoa mahdollisuus, ymmärrän autoilun liittyvät rajalliset säästömahdollisuudet). Olisiko 440 euron vuosittainen säästö helpommin toteutettavissa karsimalla jotain lomareissusta?


Meille, joilla on varaa ostaa päivittäinen take away -kahvimme, ovat tällaiset pohdinnat todellisia ensimmäisen maailman ongelmia. Välillä tuntuu, että käännämme katseemme take away -kahveihin jotta meidän ei tarvitsisi vaivata päätämme muilla ongelmilla. Tai mistä mie tiedän, voihan take away -kahvi olla jollekin todellinen ongelma.


Take away -kahvin skippaamisella on siis erittäin vaikeaa vaurastua (Ramit Sethi on kirjoittanut siitä täällä). En kuitenkaan tyrmää kokonaan take away -kahvien väliin jättämistä hölmönä ideana osana vaurastumista. Mielestäni sen arvo on jossain muussa kuin 440 euron vuosittaisessa säästämisessä. Tietoinen take away -kahvin jättäminen kahvilaan voi luoda tunteen kontrollista, joka säteilee muuhunkin elämään.



Esimerkki omasta elämästäni ja kontrollista


Joka kerta, kun huomaan lihoneeni yli sallitun vaihteluvälini, luon itselleni treenisuunnitelman. Pari juoksulenkkiä per viikko, haukan ja penan (enemmän tietenkin penan) tekemistä puntilla kerran viikossa ja uimista kerran kuussa. Suunnitelman pitää olla vaativa, mutta toteutettavissa. Liian aikaavievä tai raskas suunnitelma ei onnistu, koska motivaationi loppuu muutamassa viikossa.


Aloitan laihduttamisen urheilemalla vaikka tiedän (kuten jokainen peruskoulun suorittanut tietää), että paras, tehokkain ja kestävin tie hoikkuuteen on terveellinen ja tasapainoinen ruokavalio. Sen sijaan, että jättäisin satunnaiset iltakaljat juomatta, Netflix-sipsit syömättä ja pizzaperjantait viettämättä, lähden lenkille.


Keskityn treenaamiseen, koska koen juoksemisen, punttaamisen ja uimisen olevan paremmin kontrollissani kuin syömiseni. Syömisen mielihalujeni tukahduttaminen kuluttaa enemmän henkisiä voimavarojani kuin kaloreita. Minulle on helpompi vetää trikoot jalkaan ja lähteä lenkille kuin jättää liitulakupussi syömättä.


"Valvokaat ja rukoilkaat, ettette kiusaukseen lankeaisi. Henki tosin on altis, mutta liha on heikko." - Jeesus, Matt. 26:41


Kontrollin tunne


Jos kerran haluan olla hoikka ja tiedän, mitä siihen vaaditaan, niin miksi lihoin alun perinkään? Niinpä, meikämandoliino luottamassa omaan järjenkäyttööni ei eroa millään tavalla milleniaalista, joka luottaa suomalaiseen eläkejärjestelmään.


Laihduttamisessani on kyse kontrollista. Niin vaikeaa ja vastenmieliseltä kuin se kaltaiselleni hyvinvointivaltion pilaamalle etuoikeutetulle korkeakoulutetulle onkin, joudun ottamaan itse itseäni niskasta kiinni ja vastaamaan tekemisistäni. Kun en kerran pysty huolehtimaan syömisestäni, niin sitten huolehdin liikkumisestani.


Yleensä laihdutusprosessissani käy niin, että saan itseluottamusta treenauksesta. Kun hoksaan, että saan itseni muutaman kerran viikossa urheilemaan, alan jossain vaiheessa miettimään, saisinko myös syömiseni kuriin. Itseluottamus toimii kuin se kuuluisa lumipallo, joka Levin Eturinteiden huipulta alas Hullun Poron pihalle pyörittyään on kasvanut moninkertaiseksi.


Epäsuora vaikutus on merkittävä


Joillekin rahankäyttö on sama kuin syöminen minulle: välillä lipsahtaa yli. Samoin kuin oma laihdutuskuurini alkaa täysin toissijaisella toiminnalla (liikunnalla), voi rahankäytön ja säästämisen järkevöinti alkaa take away -kahveista luopumisella. Kontrollin tunne yhdestä osasta omaa rahankäyttöä antaa itseluottamusta keskittyä myös muihin osa-alueisiin. "Miehän pystyn tähän!" -fiilis on aivan liian aliarvostettu pienissä arjen askareissa.


Rutiinien muuttaminen vaatii selkärankaa ja voimia, eivätkä kaikki tietenkään siihen pysty. Jos take away -kahvin nappaaminen on ollut rutiini joka-aamuisella työmatkalla, voi sen lopettaminen olla hankalaa. Jokapäiväinen tietoinen ja kontrolloitu päätös olla tekemättä jotain on raskasta. Samalla se voi olla myös palkitsevaa.


Jos elämältä puuttuu kontrolli, pienen ja merkityksettömän asian hoitaminen voi auttaa eteen päin, kuten itselläni lenkkeily laihduttamisessa. Sama pätee take away -kahviin. Kun pystyn vastustamaan päivittäistä kahvikiusausta, niin ehkä pystyn vastustamaan kiusauksia myös isommissa kuluissa.


Keittiöpsykologian maisterina ja oman elämäni kokemusasiantuntijana väitän, että pienten asioiden hallinta johtaa myös parempaan suurten asioiden hallintaan. Eihän kukaan jääkiekkovalmentajakaan aloita suoraan Leijonien johdossa. Sama liittyy myös itsekontrolliin. Varsinkin silloin, kun se on ollut hukassa.


Oikea vastaus löytyy peilistä


En vähättele take away -kahvin skippaamisen merkitystä osana vaurastumista. Vähättelen sen suoraa rahallista vaikutusta vaurastumiseen (440 euroa vuodessa), mutta korostan sen mahdollista psykologista vaikutusta oman elämän kontrolliin ja parempiin päätöksiin. En usko, että päivittäisen take away -kahvin väliin jättäminen vaikuttaa merkittävästi kovinkaan monen säästämiseen tai taloudelliseen hyvinvointiin. Mutta elämänhallintaan se voi vaikuttaa.


Take away -kahvin ostamatta jättäminen voi olla portti vahvempaan itsekuriin. Vastustamalla pientä päivittäistä kiusausta voi treenata itseään vastustamaan isompia kiusauksia. Ja kun isommat kulut saa reilaan, voi keskittyä hyvällä omatunnolla vetämään kahvit joka ainoasta vastaantulevasta kahvilasta ilman, että se tuntuisi missään kuukausittaisessa säästämisessä.


Oletko sinä kokeillut take away -kahvien skippaamista osana säästämistä? Miltä se tuntui? Olisi mukava kuulla kokemuksia. Take away -kahvihan on vain yksi esimerkki. Vastaavia pieniä kulueriä löytyy varmasti muitakin.


Muut aiheeseen liittyvät postaukset: 

Älä valita, jos voit valita

Matkalla sosiaaliseksi

Rikkaan elämän salaisuus Ramit Sethin mukaan

Lihavasta laihaksi

Motivaatiota juoksemiseen - 2 tekijää ylitse muiden

Lähes varma tapa oppia melkein mitä vain

Elämä ilman alkoholia

Dokumentit muutoksen ajureina

Lennolta myöhästyminen - kuinka kontrollipiirin tiedostaminen auttaa selviytymään?

Holhousvaltiosta

Miten saada hedelmien syömisestä rutiini? - esimerkkejä epäonnistumisista


Muut säästämiseen liittyvät postaukset:

15.10.2019

Miten saada hedelmien syömisestä rutiini? - esimerkkejä epäonnistumisista

Jatkuva säästäminen, päivittäinen meditointi, 3-4 liikuntaa viikossa. Kaikki ovat rutiineja. Ja näillähän me ihmiset tykätään keulia. Kerromme innoissamme muille, mitä kaikkea järkevää ja hyödyllistä meillä on tapana tehdä. Pääasia on, että voimme tuntea edes jonkin asian olevan hallussa elämässämme, kun muuten kaikki tuntuu menevän ihan miten sattuu.

Uskon rutiineihin (kukapa ei uskoisi!). Säännöllisyys on ainoa tapa oppia jotain uutta, kehittyä ja säilyttää aiemmin opittu. Aina välillä kokeilen uutta. Teen suunnitelman, jos en ihan paperille, niin ainakin päähäni.

Rutiineista on kirjoitettu niin paljon self-helppiä, ettei niitä kaikkia kukaan jaksa kahlata läpi. Neuvoja ja neuvojia riittää. Yksinkertaisimmillaan ohjeet neuvovat löytämään "sisäisen palon", kun taas välillä törmää yksityiskohtaisiin viikkojen tai kuukausien mittaisiin ohjelmiin. Tylsänä ja mitäänsanomattamana taviksena uskon kultaiseen keskitiehen. Ohjeet voivat auttaa silloin, kun itse ei jaksa tsempata.

Hauskimillaanhan rutiini alkaa toimia, kun vaan "ottaa itseään niskasta kiinni". Voi kun elämä olisikin noin helppoa! Joskus homma ei toimi vaikka noudattaisi joka ainoaa ohjetta ja ohjelmaa. Aina ei vaan jaksa.

Hyviä ja huonoja tapoja

Kun rutiinit on saatu käyntiin, pätevät ne niin hyviin kuin huonoihinkin tapoihin sekä tekemisiin ja tekemättä jättämisiin.

Itselläni oli pitkään tapana ottaa iltaisin olut. Lähes joka ilta. Eikä siinä mitään, en usko yhden iltakaljan olevan kovinkaan haitallinen (verrattuna esimerkiksi iltaheroiiniin). Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin, että nautinnon sijaan iltakaljasta oli tullut tapa. Minun piti nähdä vaivaa ETTEN ottaisi yhtä olutta.

No joo, tiedän, tämä on aikamoinen ensimmäisen maailman alkoholiongelma, mutta tässä alkoholi ei ollut varsinainen ongelma. Ongelma oli, etten jaksanut keskittyä oluen makuun ja aromeihin. Sen sijaan, että olisin istunut rauhassa alas, avannut oluen ja kuunnellut samalla muutaman lempibiiseistäni, saatoin hörpätä oluen facebookatessani tai katsellessani uutisia.

Ei näin. Minua puistatti, koska koin, että olut menee hukkaan. Nykyään, jos satun iltaoluen joskus avaamaan, istun rauhassa alas ja nautin sekä oluesta että hetkestä.

Vaikeuksien kautta... vaikeuksiin?

Olen yrittänyt jo pitkään tehdä hedelmien syömisestä rutiinin. Se ei ole helppoa. Yksi syy lienee, etten ole koskaan pitänyt hedelmistä. Eikä se tällä kertaa johdu valtavan toksisesta maskuliinisuudestani. En vain ole koskaan pitänyt hedelmien mausta. Muistan, kuinka lapsena vanhempani pakottivat minut syömään hedelmiä (mikä oli aivan oikein).


Punaiset viinirypäleet maistuvat läpi vuoden.

Söin elämäni ensimmäisen banaanin intissä. Yhdellä marssilla tuli niin kova nälkä, että eväspussukasta piti syödä aivan kaikki (normaalistihan olin jättänyt hedelmät syömättä). Tupakaverini luulivat minun pelleilevän, kun kysyin, että miten banaani kannattaa avata.

Opiskeluaikana ostin aina välillä omenan tai banaanin. Parhaimmillaan sain syötyä puolet. Ei vaan mennyt alas. Työelämään siirryttyäni aloin tehdä smoothieita, koska minulla oli varaa investoida blenderiin (no okei, blenderin hommasin, että pystyin tekemään jäämurskaa drinkkeihin, mutta eipä nyt jäädä pyörimään lillukanvarsiin). Smoothiet maistuivat aikansa, mutta homma loppui, kun kyllästyin pesemään jatkuvasti blenderiä (jäitä murskasin vielä pitkään, koska jäämurskaa ei tarvinnut pestä = profit).

Tosissaan olen alkanut syödä hedelmiä vasta vakituisessa parisuhteessa. Kai sitä varsinkin alussa piti esittää sivistynyttä ja yrittää nätisti syödä hedelmiä. Varsinkin, kun hedelmiin enemmänkin perehtynyt osasi kertoa, miten hedelmiä kannatti syödä. 


Hedelmäasetelma :)

Vaikka hedelmät ovatkin nykyään ihan jees, on niiden syöminen lähempänä suorittamista kuin nautintoa. Sen vuoksi olen yrittänyt saada hedelmien syömisestä itselleni rutiinin. "Aina aamupalan yhteydessä" toimi ensimmäiset viisi päivää, kunnes tuli viikonloppu. "Retkihedelmä aina kaupasta mukaan kotimatkalle" onnistui kaksi kertaa. "Töissä aamulla/kahvilla/lounaan jälkeen/iltapäivällä omena" onnistuu ehkä noin kaksi kertaa viikossa.

Hommaa riittää

Yhden rutiinin olen kuitenkin saanut kehitettyä. Aina, kun suunnittelen kaurapuuron keittämistä, ostan sitä varten banaanin. Kun banaani on maannut keittiössä päivätolkulla, on minun viimein keitettävä puuroa ja pilkottava banaani kaurahiutaleiden sekaan. Tilanne on eskaloitunut niin pitkälle, etten enää tunnusta kaurapuuroa kaurapuuroksi, jos siinä ei ole banaania.


"Vielä minä perkeleeni kesytän" - Roudasta rospuuttoon

Vaikka kokeiluni eivät puuroa lukuunottamatta toimineetkaan niin kuin kuvittelin, en kuitenkaan luovuta. Jokin kikka hedelmien syömiseen pitää löytyä. Neuvoja?

Tämän tekstin valmistuminen vaati yhden nektariinin, puoli terttua viinirypäleitä ja muutaman viipaleen hunajamelonia.