Elämä ilman alkoholia

Alkoholi on kuulunut elämääni koko aikuisikäni ajan. Minulla ei ole yhtään järkevää syytä puhua alkoholinkäytön puolesta. Teen suuremmalla todennäköisyydellä tyhmyyksiä humalassa kuin selvin päin. Ryyppääminen ei ole edullista eikä terveellistä. Opiskeluaikana mietin suhdettani alkoholiin eikä ajatukseni ole muuttunut tuon ajatusprosessin jälkeen juurikaan.

Vuonna 2006 eräänä syyslauantaina istuin solukämppäni sohvalla ja mietin. "Onkohan minulla alkoholiongelma?" Olin juuri nauttinut aamupalan ja krapulan syvin vaihe lähestyi. Edellinen ilta oli kulunut opiskelijoiden haalaribileissä erittäin railakkaissa merkeissä Rovaniemen Cafe Tivolissa. Kuten niin moni muukin perjantai. Ja lauantai. Ja keskiviikko. Tuolloin tuoppi maksoi euron ja opiskelijaporukkamme motto oli "Mitä enemmän juot, sitä enemmän säästät". Ja minähän säästin.

Haalaribileet.

Mikä ajoi minut tähän tilanteeseen?

Olin aktiivinen kauppatieteiden opiskelijoiden ainejärjestö Futuurin toimija. Nätisti sanottuna. Käytännössä järjestin bileitä, osallistuin bileisiin ja kiersin eri ainejärjestöjen vuosijuhlia sekä Rovaniemellä että ympäri Suomea.

Vuosijuhlat ovat erittäin raskas konsepti, varsinkin jos niihin matkustaa puolen Suomen lävitse. Lähtö oli yleensä lauantaiaamuna junalla kohti juhlapaikkakuntaa. Olin perillä iltapäivällä. Juhliin valmistautuessa meni yleensä pari kaljaa tai muutama lasi skumppaa. Virallisissa tervehdyksissä meni jälleen pari lasia skumppaa.

Illalliseen kuului perusviinit ja -kaadot. Jatkojen juominkeja en viitsi edes listata. Sunnuntaina oli vuorossa sillis (eli bileet), joka alkoi loiventavalla lonkerolla ja jatkui tunnelmasta riippuen joko pienellä tai suurella määrällä keskiketterää. Rullakebab oli ehdoton lounas. Iltapäivällä koitti kotiinlähdön aika.

Opiskelijabileissä pääsi tutustumaan uusiin ihmisiin. Minua (kuten varmasti suurta osaa juhlakansasta) alkoholi auttoi pääsemään eroon turhasta ujoudesta ja sosiaalisoitumaan tuntemattomien tyyppien kanssa. Uusia tyyppejä ja olutta riitti viikosta toiseen. En missannut kovinkaan monia bileitä syksyn 2006 aikana.

Herääminen

Aiemmin mainittuna lauantaiaamuna olin henkisesti väsynyt sekä vuosijuhlamatkailuun että bileryyppäämiseen. Liian monta syysaamua oli kulunut krapulan orjana. Sen sijaan, että olisin pelännyt krapulaliskoja, pelkäsin oikeasti, että alkoholi oli muuttunut mukavasta ajanvietteestä yhdeksi elämäni kulmakivistä.

Jatkoilla oli yleensä hauskaa.

En halunnut antautua alkoholille. En halunnut antaa krapulan määritellä viikonlopputekemisiäni. En halunnut, että minulla olisi ongelma.

Päätin pitää määrittämättömän tauon ryyppäämisestä ja lihansyönnistä (en tiedä mistä lihansyöntitauko oikein tuli, ehkä liiasta darrakebabista, en tiedä). Yleensä krapulassa tehdyt päätökset, kuten "en juo enää ikinä", "maanantaina alan lenkkeillä" tai "typerä käytös loppuu tähän" eivät kestäneet kolmea päivää pitempään, mutta päätös alkoholittomasta tauosta piti.

En juonut pisaraakaan kuukauteen. Suureksi yllätyksekseni ja (huojennuksekseni!) kuukauden täydellinen raittiusjakso ei tuntunut edes vaikealta. Sitä en voi kieltää, etteikö se olisi tuntunut oudolta. Totta kai tuntui. Ensimmäinen viikko varsinkin. Kun kaverini lähtivät keskiviikkona (ja perjantaina ja lauantaina) Cafe Tivoliin, jäin kotiin. Vaikka yhtäkkiset koti-illat tuntuivatkin välillä tylsiltä, oli päälimmäisenä tunteena kuitenkin uteliaisuus. "Pystyisinkö olemaan raittiina?"

Kuukauden tipattoman jälkeen totesin, että minulla EI ole alkoholiongelmaa. Aloin käydä vanhaan tapaan opiskelijabileissä (ja syödä lihaa, eläinproteiinin välttelyni alkoi vasta vuosia myöhemmin), mutta vuosijuhlareissaamista vähensin.

Tekisi mieli sanoa, että raitis jaksoni auttoi minua ymmärtämään jotain syvällistä elämästä, itsestäni tai opiskelijakulttuurista. Näin ei kuitenkaan käynyt. En ole minkään tason filosofi, joten minulle riitti tieto siitä, että alkoholi ei ole minulle ongelma. Pystyn olemaan juomatta, jos niin haluan. Halusinko olla juomatta? En. Halusin bilettää ja niin tein.

Nykyään

Iän, säännöllisen elämäntavan ja parisuhteen mukana on alkoholinkäyttöni vähentynyt (enkä usko olevani ainoa, jolle on käynyt näin). En sylje lasiin, mutta darraisia lauantai- tai sunnuntaipäiviä ei vuoteen mahdu enää kuin kourallinen. Ja hyvä niin. Minulla on parempaakin tekemistä, kuten tämän blogin kirjoittaminen, maratonille treenaaminen tai self-help -oppaiden lukeminen.

Nykyään nautin alkoholia rauhallisemmin kuin aiemmin. Yleensä.

Kukaan ei ole koskaan pakottanut minua juomaan. Joka ainoan kulauksen olen ottanut vapaaehtoisesti ja innoissaan. Pokkani ei riitä perustelemaan ryyppäämistäni kulttuurilla, kavereilla tai alkoholin hinnalla. Nämä kaikki varmasti vaikuttavat, mutta vastuu juomisestani on yksistään minun, ei kenenkään muun. Ja mielestäni saman pitäisi päteä jokaiseen aikuiseen.

Alkoholismiin voi sairastua ja riski pitää ottaa vakavasti. Tarkoituksenani ei ole moralisoida eikä käskeä alkoholisteja ottamaan itseään niskasta kiinni. Ilman vuoden 2006 syksyistä lauantaiaamua olisin itsekin voinut sairastua alkoholismiin. Ja kuka tietää, voinhan sairastua myös jatkossa. Toivottavasti näin ei käy. En usko näin käyvän, ja vielä vähemmän toivon sitä, mutta tiedostan riskin.

Millainen sinun suhteesi alkoholiin on? Kuinka se on muuttunut vuosien varrella (vai onko se muuttunut ollenkaan)? Aihe on toki aika raskas, mutta jaa ihmessä ajatuksesi, jos mielesi niin tekee.

Aiheeseen liittyvät postaukset:
Kolmenkympin kriisi
Matkalla sosiaaliseksi
Harjoittelu puolimaratonille - intervallitreenit ovat vain mauste
8 askelta kohti parempaa elämää

4 syytä mennä ajoissa bileisiin

Parhaat bileet tapahtuvat baarin, festareiden tai kadun sijaan jonkun kotona. En tiedä, johtuuko mielipiteeni keski-ikäistymisestä vai mistä. Joka tapauksessa, kotibileisiin kannattaa mennä ajoissa.

Vakiovitsi kaveriporukkani juhlissa kuuluu seuraavasti: "Kuka saapui toisena Jasson jälkeen?"

Vihaan, kun kaverini on myöhässä sovitusta tapaamisesta. Vielä enemmän vihaan sitä, kun olen itse myöhässä! Toiset ovat systemaattisesti myöhässä, toiset ajoissa. Vaikka myöhästelenkin joskus, kuulun enimmäksen ajoissaolevien porukkaan.

Jalosti sanottuna ja omaa häntääni nostaen voisin väittää syyksi sitä, että myöhästely on epäkohteliasta. Ajoissa oleminen kuuluu hyviin käytöstapoihin. Molemmat pointit ovat totta, mutta valehtelisin, jos väittäisin niiden olevan ainoat kannustimeni ajoissa olemiseen. Voi kun olisinkin niin jalo!

Juhliinlähtöpeiliselfieissä pitää hymyillä vaikka flunssa kuinka painaisi päälle. Hymy hyytyi muutamassa tunnissa, kun ohuen ohuet limakalvot pettivät ja nenästä vuosi verta suurin piirtein yhtä paljon kuin keskikokoisen härän teurastuksessa.

Juhlissa

Normaalisti bileissä tai illanistujaisissa ei ole selkeää alkamisajankohtaa. "Voi tulla seiskan jälkeen" on aivan normaalia ja käytän sitä itsekin. Porukkaa valuu paikalle pitkin iltaa.

Itse pyrin ilmestymään paikalle mahdollisimman ajoissa. Erilaiset taustat vaikuttavat siihen, miten kukakin kokee, mihin aikaan juhliin kannattaa tulla. Tästä syystä en vedä kovinkaan pitkälle meneviä johtopäätöksiä ihmisistä, jotka tulevat selväsi alkamisajankohtaa myöhemmin. Siitä huolimatta ajoissa olemisessa on paljon hyviä puolia. Erityisesti silloin, kun kyse on juhlista. Listaan alla neljä syytä olla ajoissa.

1. Saa valita juhlien parhaan paikan

Juhlissa viihtymiseeni vaikuttaa olennaisesti, mihin pääsen istumaan tai seisomaan. Jos juhlat ovat jonkun kotona, yleensä paras paikka on sohvan reunassa lähellä olohuoneen keskustaa. Tuolta paikalta pääsee valitsemaan, keskusteleeko muiden sohvalla istuvien kanssa vai muualla huoneessa olevien kanssa. Samoin sohvan reunan vieressä on yleensä pöytä, johon voi laittaa lautasen ja juoman, jottei se lämpene kädessä. Matka jääkaapillekin on yleensä lyhyt.

Kunnon juhlaoptimoija havainnoi tarjoilujen sijainnin.

2. Muut tulevat esittäytymään

Vaikka nimimuisti on opeteltavissa oleva taito (eikä syntymässä jaettu armolahja harvoille ja valituille), en ole vielä opetellut siinä riittävän hyväksi. Kun juhliin tulee uusia vieraita, he yleensä käyvät kättelykierroksella kaikki muut juhlijat läpi. Minun on paljon helpompi muistaa uusien ihmisten nimet, kun he tulevat tipotellen. Jos puolestaan itse tulen juhliin myöhässä ja kierrän kättelemässä viittä uutta tyyppiä, jää mieleeni parhaimmillan kaksi nimeä ja niissäkin sekoitan kasvot.

3. Järjestäjien huomio

Kun juhlien alussa on vähemmän porukkaa, on keskustelukin yleensä hieman intiimimpää. Loppuillasta kaikki kommentit pyörivät yleisellä tasolla. En väitä, että toinen olisi toista parempi, mutta jos juhliin saapuu tarpeeksi myöhässä, jää rauhallisempi keskustelu kokematta. Pienemällä porukalla pystyy juttelemaan paljon yksityskohtaisemmista asioista ja huomioimaan toisen paremmin yksilönä.

4. Jotain tekemistä

Kaikkein käytännöllisin syy ajoissa olemiselle on se, että yleensä minulla ei ole mitään tekemistä lauantaina alkuillasta. Sen sijaan, että selailisin kotona Facebookkia, katsoisin Netflixiä tai imuroisin, menen mieluummin juhliin juttelemaan kavereideni kanssa. Se on paljon järkevämpi ratkaisu kuin jäädä kotiin.

Ajoissa tai myöhässä, pääasia on, että on paikalla ja pitää hauskaa :)

Aina ei mene putkeen

Kuten aiemmin sanoin, PYRIN olemaan ajoissa juhlissa. Aina näin ei kuitenkaan tapahdu. Ei edes niissä tapauksissa, jolloin minun pitäisi olla ajoissa.

Sain syksyllä kutsun juhliin, jossa alkamisajankohta oli laitettu kuudeksi. Kyseessä oli koko perheen juhlat, joten mukana oli lapsiakin. Tiesin sen etukäteen.

Jostain syystä päivän toimet (punttaaminen, kaupassakäynti ja penkkiurheilu) venähtivätkin odotettua pidemmiksi ja saavuin paikalle vasta puoli kahdeksan aikaan. Ennen kuin sain takin pois päältäni, kysyi yksi lapsista: "Miksi tulet näin MYÖHÄÄN?" Menin sanattomaksi. Minulla ei ollut mitään oikeaa syytä, miksi en olisi voinut olla ajoissa paikalla. Hävetti.

Miten sinä koet myöhästelyn? Oma toleranssini ei ole kovinkaan suuri, mutta tiedostan sen ja yritän elää sen kanssa. Toivottavasti opin olemaan armollisempi itseäni ja erityisesti muita kohtaan.

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Elämä ilman alkoholia
Yksinkertainen mittari takaa tehokkaan tuloksen

Matkalla sosiaaliseksi

Sosiaalisuus ei ole syntymälahja vaan opittavissa oleva taito. Opiskeluaikana minulla olisi ollut mahdollisuus harjoitella sosiaalisuutta enemmän kuin tajusin. Menneiden murehtiminen on kaikin puolin järjetöntä touhua. Varsinkin silloin, kun menneestä ei ole enää varsinaisesti mahdollista oppia mitään. Joka tapauksessa toivon, että olisin ollut opiskeluaikana sosiaalisempi.

”Aamuisin herätessäni evästän itseni päivään kertaamalla mielessäni kaikki ne asiat, joissa olen epäonnistunut, ja kaikki ne mahdollisuudet, jotka olen jättänyt käyttämättä.”

- Timo Niskalaukaus, Nyt on mies!

Niin mukavaa kuin opiskelu mielestäni olikin, olisin voinut tehdä enemmän asioita ja jättää joitakin asioita tekemättä. On hassua huomata, kuinka vähän rahalla, tai oikeastaan rahan puutteella, on tekemistä katumissani asioissa. Niin tärkeää kuin raha jo tuolloin olikin, on se menettänyt merkitystään muistoissani. Jos fuksikevään minä lukisi tämän tekstin, hän varmasti rientäisi välittömästi vetämään nykyajan minua turpaan huutaen: "MITEN NIIN RAHALLA EI OLE MERKITYSTÄ, HÄÄH?".

Ylioppilaskuntien ja ainejärjestöjen vuosijuhlilla oli mahdollisuus tavata uskomattoman upeita tyyppejä. Tässä kuva yli kymmenen vuoden takaa joiltain vuosijuhlilta.

Sosiaaliseksi opetteleminen

Sosiaalisuus on yksi asia, joka on jäänyt harmittamaan opiskeluajoilta.

Löysin kyllä kavereita (hyviä kavereita, parhaita kavereita), mutta sosiaalisuuden suhteen aistini eivät opiskeluaikana auenneet niin laajoiksi kuin ne olisivat voineet. Minulla oli kaikki mahdollisuudet tutustua erilaisiin ihmisiin, joiden seurasta olisin voinut nauttia ja joilta olisin voinut oppia paljon. En kuitenkaan hyödyntänyt kaikkia mahdollisuuksia niin hyvin kuin olisi pitänyt.

Missään ei ole yhtä helppo tutustua uusiin tyyppeihin kuin pikkujouluissa.

Enemmän keskusteluja erilaisten ihmisten kanssa

Yksi Lapin yliopiston huikeimmista eduista oli se, että tiedekunnat olivat suhteellisen pieniä ja ne erosivat riittävän paljon toisistaan (minun opiskeluaikana tiedekuntia olivat oikeustieteet, taiteet, kasvatustieteet, yhteiskuntatieteet ja kauppatieteet). Se tarkoitti, että omaan pieneen opiskelijakuplaan jääminen oli hyvin vaikeaa, joskaan ei kuitenkaan mahdotonta. Erikoisemmat oppiaineet tarkoittivat sitä, että melko moni tuli kaukaa Etelä-Suomesta vailla mitään valmiita kontakteja. Ja jotta kontakteja sai, piti itse olla aktiivinen luennoilla, tauoilla ja bileissä.

Jälkeenpäin ajateltuna harmittaa, kuinka monet hyvät tyypit menivätkään minulta ohi, koska en osannut keskustella riittävän hyvin.

Suomen ylioppilaskuntien liiton liittokokoukseen vuonna 2008 osallistui allekirjoittaneen lisäksi monta nykyistä päättäjää. Olin tuolloin poliittisen urani huipulla. Minulla ole mitään tarvetta palata politiikkaan.

Mitä opin?

Vaikka opiskeluaikana kiersinkin lähes kaikenlaiset bileet läpi, olisin voinut olla aktiivisempi keskustelija ja muutenkin sosiaalisempi opiskelija. Tuolloin kuvittelin, että sosiaalisuus on puhumista. Nykyään uskon sosiaalisuuden olevan ennen kaikkea läsnäoloa ja kuuntelemista.

Opiskeluaikojen mokista valittaminen ei auta mitään. Tärkeintä on mennä eteen päin. Nykyään yritän olla mahdollisimman avomielinen mahdollisimman monen ihmisen kanssa. Aina se ei onnistu ja vielä useammin se on vaikeaa. Yritän kuitenkin tiedostaa ne tilanteet, jolloin en jaksa kiinnostua toisesta ihmisestä vain sen takia, että hän on jollain tapaa erilainen kuin minä (nuorempi, vanhempi, vasenkätinen, teenjuoja, jne.).

Yllätyn joka kerta, kun onnistun voittamaan ennakkoluuloni toisia ihmisiä kohtaan. Epäsosiaalisuus tuntuu kuitenkin olevan syvällä luonteessani. Se ei ole syy jättäytyä poissa sosiaalisista tilanteista. Päinvastoin. Juuri sen takia minun pitää mennä kohti sosiaalisia tilaisuuksia.

Hiusten värjääminen ei vaikuttanut opiskeluajan sosiaalisuuteeni.

Jatkoa varten

Koen olevani nykyään suhteellisen sosiaalinen. Sosiaalisuus on pikemmin kovan työn tulos kuin mikään syntymässä jaettu armolahja. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä helpommaksi vieraille ihmisille puhuminen muuttuu.

Uskon, että sosiaaliset taitoni voisivat olla paremmat, jos pääsisin yli kahdesta väärästä teesistä:

1. Kuvittelen, että muita kiinnostaa mielipiteeni

2. Haluan saada kaikki olemaan kanssani samaa mieltä

Kaikkia ei kiinnosta kaikki mielipiteeni ja se on oikein. Olisi aivan kamalaa, jos saisin suostuteltua kaikki olemaan kaikesta samaa mieltä kanssani.

Koetko olevasi sosiaalinen? Koetko, että olet vanhetessa kehittynyt seurallisemmaksi? Olisi mukava kuulla esimerkkejä, joissa olet huomannut selkeän muutoksen sosiaalisuudessasi. Itse koen sosiaalisuuteni kehittyneen hyvin hitaasti ja pienin askelin. Ehkä juuri tästä johtuen koen olevani aiempaa itsevarmempi uusissa tilanteissa. En kuitenkaan ole vielä vielä valmis. Matkani seurallisemmaksi kaveriksi jatkuu vielä. Pitkään.

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Antaa menneiden olla
Säännöt säästämiseen
Mindfulnessin hyödyt