Juoksemisen aloittaminen - 3 tapaa löytää motivaatio lenkkeilyyn

Uskon, että meille tavallisille sunnuntaisuhareille on tärkeämpää keksiä motivaattori juoksemisen aloittamiseen kuin yrittää löytää optimaalisin tapa aloittaa lenkkeily. Tässä artikkelissa käyn läpi kolme tapaa (lenkkien pidentäminen, itseni palkitseminen ja data), jotka auttoivat minut nousemaan sohvan pohjalta juoksupoluille. Teknisesti olisin voinut juosta lenkkini järkevämmin, mutta tuskin olisin jaksanut jatkaa juoksuharrastustani niin pitkään, kuin mitä onnistuin omilla keinoillani.

Vaikka olen urheillut opiskeluaikoja lukuun ottamatta koko ikäni, niin juoksemiseen hurahdin vasta aikuisena. Opiskeluaikana juoksin elämäni ensimmäisen puolimaratonin. Sijoituin (muistaakseni) ikäryhmäni neljänneksi viimeiseksi. Puolimaraton oli sen verran kova koettelemus, että kompensoin sen jättämällä urheilut sikseen vuodeksi keskittyen keskikaljaan ja majoneesipizzaan.

Opiskeluaikainen elämäntyylini kasvatti minut hurjiin mittoihin. Painoni nousi. Heräsin, kun puntari kellotti yli 80 kiloa. Vaikka tiesinkin ruokavalion olevan avain järkevään laihduttamiseen, aloin syömisen tarkkailun lisäksi juosta.

Juokseminen tarjosi minulle riittävän matalan kynnyksen liikkumisen aloittamiseen. Pystyin lähtemään lenkille suoraan kotioveltani. Lenkkipäivät ja -ajat olivat täysin kiinni itsestäni. Saatoin juosta juuri niin pitkään ja juuri siihen suuntaan mihin halusinkin. Juoksemisessa minun ei tarvinnut välittää kenestäkään muusta kuin itsestäni.

Kisailu kirpeässä syyssäässä toimii aina.

Kovempaan kuntoon

En muista, kuinka pitkiä ensimmäiset ”heräämisen” jälkeiset lenkkini olivat. En usko niiden olleen viittä kilometriä pidempiä. Juoksin kotini lähiympäristössä, jotta tarpeen tullen pystyin kävelemään kotiin.

Pelkkä kalorien kuluttaminen lenkkeilemällä ei riittänyt minulle. Halusin myös kehittää kuntoani paremmaksi. Kysyin neuvoa juoksemista harrastavalta kaveriltani ja hänen ohjeensa kuului: ”Vedä joka lenkillä vähän pidemmälle tai vähän nopeammin.”

Nykyisellä käsitykselläni tavoitteellisesta juoksukunnon kehittämisestä sanoisin, etten ehkä nykykunnollani ostaisi tuota neuvoa samalla tavalla kuin ostin sen aikoinaan. Mutta tuon aikaiseen treeniini neuvo toimi kaikessa yksinkertaisuudessaan täydellisesti.

Päätin keskittyä matkan pidentämiseen. Pidensin lenkkejäni jatkuvasti ja huomasin pystyväni juoksemaan pidempiä lenkkejä hengästymättä. Miten voimaannuttava tuo fiilis tuolloin olikaan! Homma toimi ja innostuin juoksemisesta.

Lenkin jälkeinen palkinto

Kuten niin monesti, muutos pilaa hyvän uuden käytännön. Kun olin vihdoin päässyt juoksemisen makuun, oli minun aika lähteä vaihtoon Belgiaan. Uudessa maassa motivaationi oli aluksi jossain aivan muualla kuin juoksemisessa. 

Rutiinini menivät uusiksi. Uusi ympäristö, kieli ja uudet ihmiset ympärillä veivät energiani niin nolliin, ettei urheilu käynyt mielen vieressäkään ensimmäiseen kuukauteen. Sen sijaan belgialaiset oluet ja ranskalaiset tekivät tuhojaan keskivartalolleni. Jossain vaiheessa tajusin, etten voi jatkaa samalla tavalla.

Suomessa motivaationi juoksemiseen oli laihtuminen ja kunnon kohottaminen. Belgiassa käänsin homman päälaelleen. Annoin itselleni luvan juoda olutta ja syödä tötteröllisen belgialaisia ranskalaisia juoksulenkkini päätteeksi.

Hiilihydraattipalkinto odotti jokaisen lenkin jälkeen! Niin järjettömältä kuin tämä kuulostaakin, niin alkoholi, suola ja rasva saivat minut jälleen juoksemaan. Vaikka en laihtunutkaan, fiilikseni oli huomattavasti parempi kuin aiemmin.

Tekniikkaa ja dataa

Muutettuani Belgiasta Suomeen, en jaksanut keskittyä juoksemiseen. Vanha kierre alkoi uudestaan: huono ruokavalio, liian vähän liikuntaa ja liikaa sohvalla makaamista. Painoni nousi ja mielialani laski. Säälin itseäni kahden vuoden ajan ennen kuin päätin tehdä asialle jotain. Jälleen kerran liikunta oli ensimmäinen askel tiellä parempaan fyysiseen ja henkiseen kondikseen. Silti motivaationi oli kadoksissa.

En osaa koodata ja matemaattiset taitoni ovat vahvaa keskitasoa, mutta silti pidän itseäni data-nörttinä. Kuten niin monessa muussakin tavoitteessani, motivaatio löytyi jälleen kaupan hyllyltä. Ostin GPS-mittarin sykevyöllä, Polar RC3 GPS:n.

Ihminen on sitä onnellisempi, mitä enemmän hänellä on leluja ympärillään - vanha jokivartelainen sananlasku

Parin ensimmäisen kokeilun jälkeen aistini avautuivat. Mittarista löytyi kaikki olennainen, ja motivaationi juoksemiseen palasi. En enää lähtenyt lenkille kaloreita polttaakseni, kuten opiskeluaikana, tai että olisin saanut vetää kaloreita sisään, kuten Belgiassa. Lähdin lenkille, jotta sain dataa ja pystyin seuraamaan kehitystäni. Vauhti, syke, kesto, matka, kaikki tuntuivat olennaisilta pointeilta.

Oman kehittymisen seuraaminen (liian) monella mittarilla oli kuin huumetta. Näin numeerisesti, kuinka eri päivinä juostu sama lenkki saattoi tuntua samalta vaikka data näytti vauhdin ja sykkeiden olleen aivan eri tasolla. Miten mielenkiintoista! GPS-mittarin hankkimisen jälkeen olen juossut vain muutaman lenkin ilman että olisin edes jollain vehkeellä mitannut lenkkiäni.

Datan hankkimisen jälkeen hymyilyttää.

Aloittaminen voittaa järkevyyden

Perusterveelle ihmiselle teknisesti mikään ei ole niin helppoa kuin juoksemisen aloittaminen. Tavalliset lenkkarit riittävät alkuun, polkuja ja jalkakäytäviä riittää ympäri Suomea eikä lenkkeily ole kellonajasta kiinni. Voiko liikkumisen aloittamista saada enää helpommaksi?

Kuten niin monessa muussakin järkevässä tekemisessä (kuten esimerkiksi säästämisessä, meditoinnissa tai muiden ihmisten mielipiteiden kuuntelemisessa), myös juoksemisen aloittamisessa tekniikka on paljon pienemmässä roolissa kuin psykologia. Itselleni ei riitä alkuunkaan, että jonkin tehtävän suorittaminen on paperilla helppoa. Tarvitsen jonkinlaisen kannustimen aloittamiseen.

Minulle juoksemisen aloittamiseen on toiminut kolme päämotivaattoria: kunnon kohottaminen lenkkejä pidentämällä, syöminen ja data. Kaikille näille oli oma paikkansa ja aikansa. Valehtelisin, jos väittäisin, että olisin innostunut juoksemisesta opiskeluaikana, jos vain olisin ostanut GPS-mittarin. Samoin, en usko, että pelkkä lenkkien pidentäminen olisi toiminut motivaattorina muutettuani takaisin Suomeen.

En usko, että yhdessäkään itseään kunnioittavassa juoksukirjassa neuvotaan juoksemaan koko ajan pidempiä lenkkejä, juomaan kaljaa ja syömään ranskalaisia aina lenkin jälkeen tai käyttämään enemmän aikaa datan analysointiin kuin itse juoksemiseen. Niin järjettömältä kuin se kuulostaakin, nämä kolme toimivat omalla kohdallani. Olisinko päässyt parempaan kuntoon ja hoikistunut, jos olisin tehnyt lenkkini joillain muilla (eli järkevillä) tavoilla? Aivan varmasti. Olisinko innostunut juoksemisesta samalla tavalla kuin nyt olen innostunut? Tuskin.

Millaisia muistoja sinulla on juoksemisen aloittamisessa? Tai jos yrität aloittaa juoksemista juuri nyt, millaisia keinoja olet kokeillut? Itse olen aloittanut juoksemisen kymmeniä kertoja. Ainoastaan kolme yllä kuvattua tapaa ovat saaneet juoksemisen juurrutettua osaksi sen hetkisen elämäni rutiineja. Vanhetessani ja elämäntyylini muuttuessa odotan innolla, mikä saa minut lenkille tulevina vuosina. Aika näyttää.

Aiheeseen liittyvät muut artikkelit:  
Näin lopetat vitkastelun

Harjoittelu puolimaratonille - intervallitreenit ovat vain mauste

Mitä yhteistä on sijoittamisella ja ruokavaliolla?

Lihavasta laihaksi

Yksinkertainen mittari takaa tehokkaan tuloksen

3 neuvoa, joita ei kannata antaa nuorelle

Elämä ilman alkoholia

Järkevien ostopäätösten tekeminen väsyneenä ei ole helppoa

Yksinkertainen tapa testata meditointia

Positiivista voimaa muiden mielipiteistä

Miten saada hedelmien syömisestä rutiini? - esimerkkejä epäonnistumisista

3 neuvoa, joita ei kannata antaa nuorelle

Neuvomisen sijaan nuoria pitäisi kuunnella. Heiltä pitää kysyä ajatuksia ja mielipiteitä. Nuorten ajatusmaailmaan pitää suhtautua mielenkiinnolla ja arvostaen. Se ei tarkoita etteikö nuori voisi olla väärässä tai että tämän ajatuksia ei voisi haastaa. Tämä pitää pystyä tekemään ilman holhoavaa asennetta. Helpommin sanottu kuin tehty.

Keväisin näkee lehdissä ja netissä ohjeita juuri koulunsa päättäville nuorille. En tiedä, ovatko listat ohjeista tarkoitettu nuorille itselleen vai meille aikuisille, jotta voisimme mittavalla elämänkokemuksellamme neuvoa nuoria elämässä eteenpäin. Elämänkokemusten jakamisessa ei sinänsä ole mitään pahaa. Niiden antajat tarkoittavat lähinnä vain hyvää.

Monet hyvää tarkoittavista neuvoista ovat kuitenkin karhunpalveluksia nuorille. Nuoret eivät ole tyhmiä, mutta harkintakyky voi olla vielä kehittymätön. Kun neuvo tulee vanhemmalta ja "viisaammalta", on siihen tarttuminen suhteettoman houkuttelevaa.

Tämä voi aiheuttaa sanoinkuvaamatonta kaaosta. Voi olla, että nuori on suunnitellut ja järkeillyt omat ajatuksensa jo valmiiksi, mutta yhtäkkiä kuvaan astuukin vanhempi sukulais- tai perhetuttuhenkilö laukomaan oneliner-viisauksia vailla minkäänlaista todellisuuspohjaa. Valitettavasti.

Jos ja kun et kuitenkaan malta pitää kieltäsi kurissa ja päädyt neuvomaan nuorisoa, vältä ainakin seuraavia "ohjeita".

1. Tee sitä, mikä kiinnostaa

Tämä ohje toimii ehkä noin prosentille populaatiosta. Sen lisäksi tarvitaan vielä rutkasti onnea. Media ruokkii tällaista kuvaa. Bill Gates oli kiinnostunut tietokoneista ja loi niiden ympärille lähes maailmanlaajuisen ohjelmistomonopolin.

Media tosin unohtaa kertoa, että Gatesin isä oli menestynyt lakimies, joka opasit poikaansa bisneksen pyörittämisessä. Lisäksi Gates onnistui hankkimaan Microsoftin alussa vierelleen vahvan partnerin, Paul Allenin, ja taitavan (ja räiskyvän) johtajan, Steve Ballmerin.

Entä jos nuori on kiinnostunut television katselusta, sängyssä makoilusta ja kaljanjuonnista? Tai jos nuori onkin kiinnostunut yhteiskunnan tuilla elämisestä? Näitäkin tyyppejä on ja heitä ei missään nimessä pidä rohkaista jatkamaan valitsemallaan uralla vaikka ne kuinka kiinnostaisivatkin. Jos ei sitten satu tulemaan riittävän varakkaasta perheestä, jolloin perhe pystyy kustantamaan harrastukset mahonkiarkkuun saakka.

Kiinnostus johonkin tiettyyn aiheeseen on hyvä alku. Mutta vain alku. Se ei vielä itsessään riitä mihinkään. Valitettavasti.

Itse olen kiinnostunut oluenmaistelusta. En kuitenkaan kykenisi juomaan mäyräkoiraa päivittäin ilman, että se heikentäisi normaalia elämää.

2. Opiskeluiden kanssa ei kannata kiirehtiä

"Opiskelu oli elämäni parasta aikaa!"

Tämän lauseen kuulee usein. Ehkä näin onkin. Miksi sitten ihmiset eivät irtisanoudu töistä, eroa puolisosta, jätä lapsia muiden kasvatettavaksi, ala nostaa opintotukea ja lopeta asuntolainan maksamista? Olisiko aika kullannut muistot?

Näin jälkikäteen ajateltuna ja jossitteluna (josta ei todellakaan ole enää mitään varsinaista hyötyä), minun olisi ehdottomasti pitänyt suorittaa opiskelut loppuun niin pian kuin mahdollista. Nautin vakituisesta työstä ja vakituloista huomattavasti enemmän kuin opintotuella ja kesätyörahoilla kitkuttamisesta. En kuitenkaan murehdi tekemiä valintojani enkä pidä niitä väärinä. Keskituloinen, keskiluokkainen ja kaikin puolin keskinkertainen elämä sopii minulle paljon paremmin.

Opiskeluajasta kannattaa ehdottomasti nauttia niin paljon kuin mahdollista. Kuten lukioajasta, intistä, kesätöistä, pikkujouluista, puolisosta, eläkeiästä ja Huuhkajien pääsystä arvokisoihin (okei, Huuhkajien arvokisapaikka on noiden kaikkien yläpuolella, poistan sen, kun päivitän tekstiä seuraavan kerran).

Pointti on siinä, että ELÄMÄSTÄ kannattaa nauttia, oli sitten missä tilanteessa vain. Joillekin opiskeluaika sopii paremmin kuin toisille. Sitä ei vain voi tietää ennen kuin on kokenut muutakin kuin opiskelun.

Opiskeluaika oli hauskaa, varsinkin vappuisin.

3. Älä välitä muiden mielipiteistä

Muiden mielipiteistä välittäminen voi joidenkin mielestä aiheuttaa sen, että alamme elää toisten unelmia. Heitä, jotka eivät välitä muiden mielipiteistä, pidetään rohkeina ja itsenäisinä. Tämä on roskaa.

Juju on siinä, että muiden mielipiteitä kannattaa kuunnella mahdollisimman laajasti. Totuutena niitä ei missään nimessä kannata ottaa. Mutta omaa käyttäytymistä voi ohjata muiden mielipiteiden perusteella. Joko mielipiteen mukaiseen suuntaan tai täysin vastaiseen.

Tähän ikään mennessä on tullut tavattua ties minkälaista tallaajaa. Mulkkuja on riittänyt. Erityisesti heidän mielipiteistä välittäminen on ollut MM-2019 kultaakin kalliimpaa. Heidän vastenmieliset mielipiteensä ovat tehneet meikämandoliinoon niin syvän ja merkittävän vaikutuksen, etten todellakaan tahdo olla missään tekemisissä mulkkujen kanssa. Olen oppinut varomaan toksisia ihmissuhteita.

Muiden mielipiteitä pitää kuunnella ja niistä kannattaa välittää. Parhaimmillaan niistä voi oppia. Toisen suusta kuultu mielipide pitää ottaa avoimesti vastaan, miettiä sen motiivit ja tehdä sen jälkeen tietoinen päätös jatkosta.

Kuuntele mieluummin

Neuvoja ja neuvojia riittää. Jotkut neuvot voivat olla hyviäkin.  Neuvojen kuuntelu on tylsää ja teini-iässä neuvojen kuuntelu vielä normaalia tylsempää. Ajattelen kuitenkin, että parhaat neuvot olen saanut silloin, kun minua ei ole neuvottu. Tai oikeastaan niin, että minua on neuvottu ilman, että olen tajunnut sitä. Samoin kuin parhaat johtajat eivät johda vaan johdattelevat.

Nuorille annettavien neuvojen sijaan annan neuvon niille, jotka aikovat neuvoa nuoria: älä neuvo vaan kuuntele. Ja kysele. Nuorilla riittää ajateltavaa aivan omasta takaa. Siihen soppaan on ihan turha lisätä itsesestäänselviä kliseitä, joihin itse on vasta vanhemmalla iällä kiintynyt.

Sen sijaan kuuntelemalla nuoren huolia, toiveita ja suunnitelmia annat hänelle jotain paljon arvokkaampaa: huomiota. Sillä sitähän me kaikki yritämme saada neuvomalla toisia, eikö vain?

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Elämä ilman alkoholia
Antaa menneiden olla
Miten tavoite eroaa unelmasta?
Positiivista voimaa muiden mielipiteistä

Elämä ilman alkoholia

Alkoholi on kuulunut elämääni koko aikuisikäni ajan. Minulla ei ole yhtään järkevää syytä puhua alkoholinkäytön puolesta. Teen suuremmalla todennäköisyydellä tyhmyyksiä humalassa kuin selvin päin. Ryyppääminen ei ole edullista eikä terveellistä. Opiskeluaikana mietin suhdettani alkoholiin eikä ajatukseni ole muuttunut tuon ajatusprosessin jälkeen juurikaan.

Vuonna 2006 eräänä syyslauantaina istuin solukämppäni sohvalla ja mietin. "Onkohan minulla alkoholiongelma?" Olin juuri nauttinut aamupalan ja krapulan syvin vaihe lähestyi. Edellinen ilta oli kulunut opiskelijoiden haalaribileissä erittäin railakkaissa merkeissä Rovaniemen Cafe Tivolissa. Kuten niin moni muukin perjantai. Ja lauantai. Ja keskiviikko. Tuolloin tuoppi maksoi euron ja opiskelijaporukkamme motto oli "Mitä enemmän juot, sitä enemmän säästät". Ja minähän säästin.

Haalaribileet.

Mikä ajoi minut tähän tilanteeseen?

Olin aktiivinen kauppatieteiden opiskelijoiden ainejärjestö Futuurin toimija. Nätisti sanottuna. Käytännössä järjestin bileitä, osallistuin bileisiin ja kiersin eri ainejärjestöjen vuosijuhlia sekä Rovaniemellä että ympäri Suomea.

Vuosijuhlat ovat erittäin raskas konsepti, varsinkin jos niihin matkustaa puolen Suomen lävitse. Lähtö oli yleensä lauantaiaamuna junalla kohti juhlapaikkakuntaa. Olin perillä iltapäivällä. Juhliin valmistautuessa meni yleensä pari kaljaa tai muutama lasi skumppaa. Virallisissa tervehdyksissä meni jälleen pari lasia skumppaa.

Illalliseen kuului perusviinit ja -kaadot. Jatkojen juominkeja en viitsi edes listata. Sunnuntaina oli vuorossa sillis (eli bileet), joka alkoi loiventavalla lonkerolla ja jatkui tunnelmasta riippuen joko pienellä tai suurella määrällä keskiketterää. Rullakebab oli ehdoton lounas. Iltapäivällä koitti kotiinlähdön aika.

Opiskelijabileissä pääsi tutustumaan uusiin ihmisiin. Minua (kuten varmasti suurta osaa juhlakansasta) alkoholi auttoi pääsemään eroon turhasta ujoudesta ja sosiaalisoitumaan tuntemattomien tyyppien kanssa. Uusia tyyppejä ja olutta riitti viikosta toiseen. En missannut kovinkaan monia bileitä syksyn 2006 aikana.

Herääminen

Aiemmin mainittuna lauantaiaamuna olin henkisesti väsynyt sekä vuosijuhlamatkailuun että bileryyppäämiseen. Liian monta syysaamua oli kulunut krapulan orjana. Sen sijaan, että olisin pelännyt krapulaliskoja, pelkäsin oikeasti, että alkoholi oli muuttunut mukavasta ajanvietteestä yhdeksi elämäni kulmakivistä.

Jatkoilla oli yleensä hauskaa.

En halunnut antautua alkoholille. En halunnut antaa krapulan määritellä viikonlopputekemisiäni. En halunnut, että minulla olisi ongelma.

Päätin pitää määrittämättömän tauon ryyppäämisestä ja lihansyönnistä (en tiedä mistä lihansyöntitauko oikein tuli, ehkä liiasta darrakebabista, en tiedä). Yleensä krapulassa tehdyt päätökset, kuten "en juo enää ikinä", "maanantaina alan lenkkeillä" tai "typerä käytös loppuu tähän" eivät kestäneet kolmea päivää pitempään, mutta päätös alkoholittomasta tauosta piti.

En juonut pisaraakaan kuukauteen. Suureksi yllätyksekseni ja (huojennuksekseni!) kuukauden täydellinen raittiusjakso ei tuntunut edes vaikealta. Sitä en voi kieltää, etteikö se olisi tuntunut oudolta. Totta kai tuntui. Ensimmäinen viikko varsinkin. Kun kaverini lähtivät keskiviikkona (ja perjantaina ja lauantaina) Cafe Tivoliin, jäin kotiin. Vaikka yhtäkkiset koti-illat tuntuivatkin välillä tylsiltä, oli päälimmäisenä tunteena kuitenkin uteliaisuus. "Pystyisinkö olemaan raittiina?"

Kuukauden tipattoman jälkeen totesin, että minulla EI ole alkoholiongelmaa. Aloin käydä vanhaan tapaan opiskelijabileissä (ja syödä lihaa, eläinproteiinin välttelyni alkoi vasta vuosia myöhemmin), mutta vuosijuhlareissaamista vähensin.

Tekisi mieli sanoa, että raitis jaksoni auttoi minua ymmärtämään jotain syvällistä elämästä, itsestäni tai opiskelijakulttuurista. Näin ei kuitenkaan käynyt. En ole minkään tason filosofi, joten minulle riitti tieto siitä, että alkoholi ei ole minulle ongelma. Pystyn olemaan juomatta, jos niin haluan. Halusinko olla juomatta? En. Halusin bilettää ja niin tein.

Nykyään

Iän, säännöllisen elämäntavan ja parisuhteen mukana on alkoholinkäyttöni vähentynyt (enkä usko olevani ainoa, jolle on käynyt näin). En sylje lasiin, mutta darraisia lauantai- tai sunnuntaipäiviä ei vuoteen mahdu enää kuin kourallinen. Ja hyvä niin. Minulla on parempaakin tekemistä, kuten tämän blogin kirjoittaminen, maratonille treenaaminen tai self-help -oppaiden lukeminen.

Nykyään nautin alkoholia rauhallisemmin kuin aiemmin. Yleensä.

Kukaan ei ole koskaan pakottanut minua juomaan. Joka ainoan kulauksen olen ottanut vapaaehtoisesti ja innoissaan. Pokkani ei riitä perustelemaan ryyppäämistäni kulttuurilla, kavereilla tai alkoholin hinnalla. Nämä kaikki varmasti vaikuttavat, mutta vastuu juomisestani on yksistään minun, ei kenenkään muun. Ja mielestäni saman pitäisi päteä jokaiseen aikuiseen.

Alkoholismiin voi sairastua ja riski pitää ottaa vakavasti. Tarkoituksenani ei ole moralisoida eikä käskeä alkoholisteja ottamaan itseään niskasta kiinni. Ilman vuoden 2006 syksyistä lauantaiaamua olisin itsekin voinut sairastua alkoholismiin. Ja kuka tietää, voinhan sairastua myös jatkossa. Toivottavasti näin ei käy. En usko näin käyvän, ja vielä vähemmän toivon sitä, mutta tiedostan riskin.

Millainen sinun suhteesi alkoholiin on? Kuinka se on muuttunut vuosien varrella (vai onko se muuttunut ollenkaan)? Aihe on toki aika raskas, mutta jaa ihmessä ajatuksesi, jos mielesi niin tekee.

Aiheeseen liittyvät postaukset:
Kolmenkympin kriisi
Matkalla sosiaaliseksi
Harjoittelu puolimaratonille - intervallitreenit ovat vain mauste
8 askelta kohti parempaa elämää

Matkalla sosiaaliseksi

Sosiaalisuus ei ole syntymälahja vaan opittavissa oleva taito. Opiskeluaikana minulla olisi ollut mahdollisuus harjoitella sosiaalisuutta enemmän kuin tajusin. Menneiden murehtiminen on kaikin puolin järjetöntä touhua. Varsinkin silloin, kun menneestä ei ole enää varsinaisesti mahdollista oppia mitään. Joka tapauksessa toivon, että olisin ollut opiskeluaikana sosiaalisempi.

”Aamuisin herätessäni evästän itseni päivään kertaamalla mielessäni kaikki ne asiat, joissa olen epäonnistunut, ja kaikki ne mahdollisuudet, jotka olen jättänyt käyttämättä.”

- Timo Niskalaukaus, Nyt on mies!

Niin mukavaa kuin opiskelu mielestäni olikin, olisin voinut tehdä enemmän asioita ja jättää joitakin asioita tekemättä. On hassua huomata, kuinka vähän rahalla, tai oikeastaan rahan puutteella, on tekemistä katumissani asioissa. Niin tärkeää kuin raha jo tuolloin olikin, on se menettänyt merkitystään muistoissani. Jos fuksikevään minä lukisi tämän tekstin, hän varmasti rientäisi välittömästi vetämään nykyajan minua turpaan huutaen: "MITEN NIIN RAHALLA EI OLE MERKITYSTÄ, HÄÄH?".

Ylioppilaskuntien ja ainejärjestöjen vuosijuhlilla oli mahdollisuus tavata uskomattoman upeita tyyppejä. Tässä kuva yli kymmenen vuoden takaa joiltain vuosijuhlilta.

Sosiaaliseksi opetteleminen

Sosiaalisuus on yksi asia, joka on jäänyt harmittamaan opiskeluajoilta.

Löysin kyllä kavereita (hyviä kavereita, parhaita kavereita), mutta sosiaalisuuden suhteen aistini eivät opiskeluaikana auenneet niin laajoiksi kuin ne olisivat voineet. Minulla oli kaikki mahdollisuudet tutustua erilaisiin ihmisiin, joiden seurasta olisin voinut nauttia ja joilta olisin voinut oppia paljon. En kuitenkaan hyödyntänyt kaikkia mahdollisuuksia niin hyvin kuin olisi pitänyt.

Missään ei ole yhtä helppo tutustua uusiin tyyppeihin kuin pikkujouluissa.

Enemmän keskusteluja erilaisten ihmisten kanssa

Yksi Lapin yliopiston huikeimmista eduista oli se, että tiedekunnat olivat suhteellisen pieniä ja ne erosivat riittävän paljon toisistaan (minun opiskeluaikana tiedekuntia olivat oikeustieteet, taiteet, kasvatustieteet, yhteiskuntatieteet ja kauppatieteet). Se tarkoitti, että omaan pieneen opiskelijakuplaan jääminen oli hyvin vaikeaa, joskaan ei kuitenkaan mahdotonta. Erikoisemmat oppiaineet tarkoittivat sitä, että melko moni tuli kaukaa Etelä-Suomesta vailla mitään valmiita kontakteja. Ja jotta kontakteja sai, piti itse olla aktiivinen luennoilla, tauoilla ja bileissä.

Jälkeenpäin ajateltuna harmittaa, kuinka monet hyvät tyypit menivätkään minulta ohi, koska en osannut keskustella riittävän hyvin.

Suomen ylioppilaskuntien liiton liittokokoukseen vuonna 2008 osallistui allekirjoittaneen lisäksi monta nykyistä päättäjää. Olin tuolloin poliittisen urani huipulla. Minulla ole mitään tarvetta palata politiikkaan.

Mitä opin?

Vaikka opiskeluaikana kiersinkin lähes kaikenlaiset bileet läpi, olisin voinut olla aktiivisempi keskustelija ja muutenkin sosiaalisempi opiskelija. Tuolloin kuvittelin, että sosiaalisuus on puhumista. Nykyään uskon sosiaalisuuden olevan ennen kaikkea läsnäoloa ja kuuntelemista.

Opiskeluaikojen mokista valittaminen ei auta mitään. Tärkeintä on mennä eteen päin. Nykyään yritän olla mahdollisimman avomielinen mahdollisimman monen ihmisen kanssa. Aina se ei onnistu ja vielä useammin se on vaikeaa. Yritän kuitenkin tiedostaa ne tilanteet, jolloin en jaksa kiinnostua toisesta ihmisestä vain sen takia, että hän on jollain tapaa erilainen kuin minä (nuorempi, vanhempi, vasenkätinen, teenjuoja, jne.).

Yllätyn joka kerta, kun onnistun voittamaan ennakkoluuloni toisia ihmisiä kohtaan. Epäsosiaalisuus tuntuu kuitenkin olevan syvällä luonteessani. Se ei ole syy jättäytyä poissa sosiaalisista tilanteista. Päinvastoin. Juuri sen takia minun pitää mennä kohti sosiaalisia tilaisuuksia.

Hiusten värjääminen ei vaikuttanut opiskeluajan sosiaalisuuteeni.

Jatkoa varten

Koen olevani nykyään suhteellisen sosiaalinen. Sosiaalisuus on pikemmin kovan työn tulos kuin mikään syntymässä jaettu armolahja. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä helpommaksi vieraille ihmisille puhuminen muuttuu.

Uskon, että sosiaaliset taitoni voisivat olla paremmat, jos pääsisin yli kahdesta väärästä teesistä:

1. Kuvittelen, että muita kiinnostaa mielipiteeni

2. Haluan saada kaikki olemaan kanssani samaa mieltä

Kaikkia ei kiinnosta kaikki mielipiteeni ja se on oikein. Olisi aivan kamalaa, jos saisin suostuteltua kaikki olemaan kaikesta samaa mieltä kanssani.

Koetko olevasi sosiaalinen? Koetko, että olet vanhetessa kehittynyt seurallisemmaksi? Olisi mukava kuulla esimerkkejä, joissa olet huomannut selkeän muutoksen sosiaalisuudessasi. Itse koen sosiaalisuuteni kehittyneen hyvin hitaasti ja pienin askelin. Ehkä juuri tästä johtuen koen olevani aiempaa itsevarmempi uusissa tilanteissa. En kuitenkaan ole vielä vielä valmis. Matkani seurallisemmaksi kaveriksi jatkuu vielä. Pitkään.

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Antaa menneiden olla
Säännöt säästämiseen
Mindfulnessin hyödyt