Mikä on olennaista maratonilla?

Maraton on paperilla yksinkertainen suoritus. Tarpeeksi kauan aikaa kun jaksaa hölkätä, niin homma on ohi. Mutta mikä saa ihmiset juoksemaan maratonin? En tiedä. Itse suoritan maratonin per vuosi, koska pidän treenaamisesta ja kehitykseni seuraamisesta. Juuri millään muulla ei ole mitään merkitystä.

Mistä tietää, että juhlissa on mukana lentäjä, vegaani ja maratoonari? Älä huoli, he tulevat kyllä itse kertomaan. (Vitsillä sisään!)

Jos (ja kun) erehdyn mainitsemaan juoksuharrastuksestani, kysytään minulta ensimmäisenä maratonjuoksijan kannalta kaikkein epäolennaisin kysymys: "Kauan meni?" Onhan se ymmärrettävää, helppo kysymys. Jos olen hyvällä tuulella, en pidä kysyjälle luentoa maratonajan epäolennaisuudesta vaan kerron ennätykseni kiltisti. Jos olen huonolla tuulella, niin...

Vantaan maratonilla voimat loppuivat pahasti kesken.

Kaikkein tärkein syy

Aika ei ole tärkein. Se ei itse asiassa ole edes kovin olennainen osa 42,2 kilometrin matkaa. Mikä maratonilla sitten on minulle olennaista?

Aloin treenata maratonille noin 15 kiloa sitten. Ensimmäiselle maratonille ilmoittautumisesta on noin 10 kiloa aikaa.

Maratonille tähtääminen auttaa minua pitämään painon kurissa yhdessä ruokavalion ja säännöllisten elintapojen kanssa. Olen aina rakastanut syömistä ja ruokailutavat ovat usein repsahtaneet väärille urille. Ruokavalioni toimii kuin purjeveneen purje, josta täytyy pitää huolta lähes jatkuvasti.

Juokseminen ja erityisesti maratonille treenaminen on kuin ankkuri. Vaikka kaikki muu heiluu ja huojuu, juokseminen pitää sekä painoni että muun elämäni kurissa.

Kun selvästi ylipainoisena aloin liikkua, keskityin aluksi pelkästään juoksemiseen. Tiesin, ettei luonteeni ole niin luja, että pystyisin samanaikaisesti sekä treenaamaan että syömään tavoitteellisesti.

Aloitin treenaamisen ollessani Belgiassa vaihdossa. Pitkän hikilenkin jälkeen saatoin helposti huuhdella lähiravintolasta tilaamani belgialaiset majoneesiranskalaiset alas parilla tai kolmella oluella. (Jos koskaan olet Belgiassa jossain muualla kuin Brysselissä, voin suositella belgialaisia ranskalaisia täysin varauksetta. Taivaallista ruokaa!)

Ranskalaisista huolimatta painoni alkoi pudota. Ei radikaalisti, ei nopeasti eikä todellakaan kovinkaan paljon. Mutta sain luotua rutiinin, joka on osoittautunut timanttisen arvokkaaksi. Myöhemmin aloin pienin askelin keskittyä myös ruokavalioon, mutta se on toinen tarina.

Tekniikkaa ja luontoa

En osaa koodata, pystyn nippanappa asentamaan normaalin kotireitittimen ja uuden puhelimen asetuksien säätämiseen käytän hävettävän paljon aikaa. Kaikesta huolimatta lasken itseni vankkojen datanörttien joukkoon.

Nautin suuresti datan keräämisestä, järjestämisestä ja analysoinnista. En uskalla edes kuvitella, kuinka kovassa kunnossa olisin, jos olisin käyttänyt edes kolmanneksen juoksulenkkieni data-analyysiajasta itse treenaamiseen.

Lenkillä pääsen nauttimaan myös muustakin kuin fyysisestä rasituksesta. Luonnossa nautin rauhallisesta ympäristöstä ilman pakokaasuja ja muita pienhiukkaspäästöjä. Tai jos juoksen kaupungissa, näen paljon muita ihmisiä.

Olen ottanut tavakseni moikata silloin tällöin tuntemattomia lenkkeillessäni. Joskus tervehdykseen vastataan ja se tuntuu huikealta. Yleensä vastapuoli jättää tervehtimättä (jättäisin varmaan itsekin…), mutta se harvemmin tai käytännössä ei koskaan haittaa, koska mieleni nauttii kaikesta ympärillä tapahtuvasta.

Viimeisimmän maratonini juoksin Helsingissä. Suomessa olen osallistunut Helsinki City Maratonille ja Vantaan Maratonille. Molemmat tapahtumat ovat olleet hienosti järjestettyjä.

Kunhan tuntuu hyvältä

Ehkä olen tylsä tyyppi, mutta minulle maratonilla kaikkein olennaista on se, mikä on johtanut itse kisaan. Juostut treenit, palauttelut ja datan analysointi on pääasia, ei itse maraton. Pidän lähes kaikesta, mikä liittyy juoksuun. Maraton on vain yksi osa pakettia. Se on kaikkein näkyvin osa, mutta vain osa.

Tuskin sunnittelisin, toteuttaisin tai analysoisin treenejäni yhtä innokkaana, jos minulla ei olisi seuraavaa maratonia kalenterissa. Kaikki ylimääräinen tuntuisi vain järjettömältä.

Maratonin juokseminen kuitenkin on lähtökohtaisesti järjetöntä. Lyhyempien matkojen juokseminen olisi terveyden kannalta huomattavasti järkevämpää. Mutta minkäs sitä tekee, kun on niin innostunut.

Onko sinulla jokin harrastus, johon olet valmis käyttämään aikaa (ja/tai rahaa) vaikka siinä ei olisikaan mitään järkeä? Juokseminen on suhteellisen edullinen harrastus vaikka aikaa kuluukin huomattavasti. Mutta se ei haittaa. Olennaista on, että tiedän mistä tykkään ja pystyn toteuttamaan sen.

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:

Lihavasta laihaksi

Olen vapaa-ajalla mieluummin utelias kuin tavoitteellinen

Harjoittelu puolimaratonille - intervallitreenit ovat vain mauste

4 asiaa, jotka yhdistävät liikuntaa ja säästämistä

Yksinkertainen mittari takaa tehokkaan tuloksen

Olen vapaa-ajalla mieluummin utelias kuin tavoitteellinen

Tekemiseni on sitä hauskempaa, mitä uteliaampi olen. Biletin opiskeluaikana, koska olin utelias näkemään, huumaannunko alkoholista (kyllä, joka kerta), tutustunko uusiin ihmisiin (kyllä, aika usein) ja pääsenkö hyvän päälle (en, en lähellekään niin usein kuin toivoin). Lopputulos voi olla täsmälleen sama, riippumatta siitä, suhtaudunko haluamaani asiaan tavoitteellisesti vai uteliaasti, mutta matka voi erota radikaalistikin.

Nautin juoksemisesta ja siitä tulee hyvä mieli. Keväällä 2016 päätin juosta Vantaan maratonin lokakuussa. Ilmoitin kavereilleni tavoittelevani 3.10 alitusta. Tein treeniohjelman Janne Holménin ohjeiden mukaan ja seurasin sitä lähes orjallisesti.

Treenaaminen ei koskaan aiemmin ollut yhtä hauskaa kuin tuolloin. Otin jokaisen treenin haasteena. "Jaksanko juosta pitkän lenkin loppua kohti kiihdyttäen?" Joskus jaksoin, joskus en, mutta se ei haitannut. Olin ainoastaan utelias jokaista treeniä kohden. Kuulostelin kroppaani. Kuulostelin päätäni (maratonilla pää merkitsee vähintäänkin yhtä paljon kuin kroppa).

Vantaan maratonin aikani oli 3.25. Harmittiko? Ei, ei todellakaan. Miksei? Koska olin keskittynyt pitämään hauskaa rakastamani harrastuksen parissa. Minulla ei ollut pennin jeniäkään kiinni loppuajassani. Uteliaisuuteni tyydyttyi. En pystynyt 3.10 alitukseen (tällä kertaa).

Maaninen katse on olennainen osa jokaista treeniselfietä.

Miksi asetin joskus itselleni tavoitteita?

Tavoitteet ja niiden asettaminen ovat self help -oppaiden Coca-Colaa: ei tarvitse perustella, tunnetaan joka paikassa ja voi tarjota kenelle tahansa koska tahansa. Yleisimmät tavoitteet ovat rikastuminen, rakastuminen ja laihtuminen (usein vielä samassa paketissa), mutta ei jämähdetä näihin.

Miksi tavoitteet myyvät niin hyvin? Uskon sen johtuvan siitä, että haikailtu lopputulos kiihottaa pääsemään tavoitteeseen. Parhaimmillaan tavoitteeseen pääsy on esitetty yksinkertaisesti ja helposti. Tavoitteeseen pääsy sen sijaan on harvoin yksinkertaista tai helppoa.

Tavoitteella sanana on mielestäni huono kaiku. Se kuulostaa siltä, että toivottuun lopputulokseen on päästävä hinnalla millä hyvänsä. Tavoitteiden sijaan pyrin nykyään uteliaisuuteen.

Uteliaisuus toimii kuin tauti

Joku voisi sanoa, että tavoite on päämäärätietoisempi kuin uteliaisuus. Näin varmaan onkin. Tavoitteen ongelma on se, että siinä keskitytään ainoastaan lopputulokseen.

Uteliaisuus sen sijaan on paljon laveampi käsite. Siihen tietysti kuuluu jonkinlaisen toivotun tuloksen asettaminen. Mutta uteliaisuuden pääpaino on kuitenkin prosessissa. Uteliaisuus tarkastelee prosessin kaikkia osia. Lopputulos on vain osa prosessia. Uteliaisuudessa on tarkoitus nauttia prosessin jokaisesta osasta, ei ainoastaan lopputuloksesta.

Uteliaisuus on samalla sekä motivoimampaa että hauskempaa kuin tavoitteellisuus, koska uteliaisuus antaa anteeksi.

Tavoitteen ongelmat

Tavoitteessa on kaksi ongelma. Ensimmäinen on se hetki, kun tajuan, etten ole vielä päässyt tavoitteeseeni. Toinen on se, kun pääsen tavoitteeseeni.

Painon pudottaminen oli pitkään tärkein tavoitteeni. Ajattelin (tai paremminkin stressasin) kaikkea tekemisiäni painoni kautta. Päätin etukäteen, mitä syön ja miten liikun. Saatoin stressata ravintolaillasta niin paljon, etten pystynyt nauttimaan ystävieni seurasta. Satunnaiset yllätykset saivat pääni sekaisin. En tiennyt miten päin olisin, jos keli oli huono juuri sinä päivänä, jolloin olin suunnitellut juoksevani pitkän lenkin.

Olen joskus ollut vähän isompi.

Stressi (TÄYSIN turha sellainen) sai mieleni apeaksi. Ravintolaillan vaikutus painooni olisi ollut täsmälleen sama vaikka olisin syönyt ja juonut hyvällä omallatunnolla.

Mitä tapahtuu, kun saavutan tavoitteen? Mielihyvän tunne kestää tietyn ajan. Se voi kestää viisi sekuntia tai kaksi viikkoa. Sen jälkeen tulee paniikki.

Itsetuntoon vaikuttavat tekijät ovat yksilöllisiä ja ne vaihtuvat koko ajan. Taaksepäin on helpompi nähdä kuin tähän hetkeen tai tulevaisuuteen. Pystyn yksilöimään itsetuntooni vaikuttavat tekijät jälkikäteen, kun olen käynyt läpi oman helvettini epävarmuudessani piehtaroiden.

Mitä sinä tavoittelet tällä hetkellä? Vai uskallatko olla asettamatta tavoitteita? Pelottava ajatus, mutta uskon ainakin omalla kohdallani pärjääväni paremmin uteliaana. Aina se ei onnistu, mutta toivottavasti päivä päivältä paremmin.

Aiheeseen liittyvät postaukset:
Elämä ilman alkoholia
Matkalla sosiaaliseksi
Lihavasta laihaksi
Turha stressaaminen, häpeä ja ikävä
Miksi itsetunnon rakentaminen on niin vaikeaa?

Miten tavoite eroaa unelmasta?

Tavoitteet on hyvä erottaa unelmista. Tavoitteisiin kuuluu suunnitelma ja prosessi. Prosessista ei aina tarvitse nauttia, mutta se vaatii keskittymistä ja kestämistä. Tavoite ilman prosessia on pelkkä unelma.

Sain ensimmäisen lumilautani 11-vuotiaana. Siitä eteenpäin keskityin talvisin vain ja ainoastaan lautailuun. Rakensimme kylän poikien kanssa hyppyreitä läheisen hiihtolenkin pisimpään mäkeen. Innokkuutemme huomattiin ja kylätoimikunta rakennutti jopa uran half-pipea varten.

Ensimmäistä ja toistaiseksi viimeistä kertaa Alpeilla. Edellisestä laskusta oli kulunut kymmenisen vuotta.

Talven arki-iltani kuluivat pääasiassa lautaa, lumikolaa ja lapiota raahaten. Isäni ei voinut ymmärtää, kuinka saatoin kolata kasapäin lunta hiihtolenkin varressa, mutta kotipihan autotallin edustan putsaaminen ei voinut vähempääkään kiinnostaa (sori iskä). Viikonloppuisin matkustin reilut sata kilometriä lähimpään hiihtokeskukseen laskemaan. Yleensä kavereiden kanssa, mutta tarpeen tullen jopa yksin.

Sanomattakin lienee selvää, että unelmoin lumilautailijan urasta. Tahdoin päästä Slammerin kanteen, olympialaisiin ja kansainvälisiin snoukkakuvauksiin. Jossain vaiheessa aloin kuitenkin epäröidä.

Kokemuksen karttuessa lautailijakaverini siirtyivät isompiin hyppyreihin minun jäädessä nysväämään pienimpiin kasoihin. Muut tekivät voltteja, kun minä en osannut pyöriä edes 360 astetta ilmassa. Toiset pystyivät laskemaan suht uskottavasti half-pipessa, itse sain parhaimmillaan vauhdit kahteen hyppyyn. Jossain vaiheessa huomasin jääväni viikonloppuisin mieluummin näpläämään kitaraa ja itseäni kuin palelemaan rinteeseen (kitaransoitto saattoi olla onnenpotku, koska unelmani rock-tähteydestä toteutui pari vuotta myöhemmin).

Nykyään kitarat ovat enemmänkin koristeena kuin välineinä kohti unelmaa.

En tiedä, olisiko minusta koskaan ollut ammattilautailijaksi. Tuskin. Olen suhteellisen arka. En ole koskaan innostunut huvipuistoissa viikinkilaivaa kummallisemmista laitteista. Olin suurimman osan lapsuuttani ylipainoinen enkä koskaan ole ollut ketterä.

Nämä syyt tuskin olivat ratkaisevimmat, etten päätynyt Vancouverin olympialaisiin. Joka tapauksessa lautailuharrastukseni loppui kuin Tero Järvenpään ura Pekingin olympialaisiin eikä unelmani pääsystä Slammerin kanteen koskaan toteutunut.

Tavoite ja siihen pääseminen

Ensimmäisessä vakituisessa työpaikassani oli tapana juosta porukalla Helsinki City Run eli puolimaraton. Ilmoittauduin mukaan. Kerroin asiasta myös ystävälleni, joka oli harrastanut urheilua koko ikänsä.

"Kuulostaa hyvältä" hän sanoi. "Tuon jälkeenhän voisit loppukesästä tulla mukaan Helsinki City Maratonille" hän jatkoi. "No joo, saa nähdä, pitää katsoa, vedän eka tuon puolikkaan" sanoin ääneen tarkoittaen kuitenkin, etten ollut kiinnostunut.

Kaverini ymmärsi kommunikaationi samalla tavalla kuin Frendien Ross Rachelin idean tauosta. Kaverini oli laittanut samana iltana sähköpostia: "Helsinki City Maraton järjestetään elokuussa. Tästä linkistä löydät hinnan ja tarkemmat tiedot. Kuittaa, kun olet ilmoittautunut." En ole mikään fiksu jätkä. Maksoin ilmoittautumismaksun.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että ehkä idea maratonin juoksemisesta oli kytenyt mielessäni jo jonkin aikaa. Innostuin viimeisenä opiskeluvuotena kestävyysurheilusta. Tahdoin hoikistua ja juoksu tuntui sekä edullisimmalta että yksinkertaisimmalta tavalta aloittaa matka kohti normaalipainoa.

Olin opiskelujeni puolivälissä juossut puolimaratonin. Tosin, kokemus oli sen verran pysäyttävä, etten tuon kisan jälkeen urheillut vuoteen vaan keskityin lähinnä oluen juontiin ja oululaisten mällipitsojen (tunnetaan myös nimellä majoneesikänkky) syömiseen. ”Voisiko nyt käydä samoin?” ajattelin.

Halu hoikistumisesta ja kaverini harjoittama lievä, henkisen väkivallan puolelle kääntyvä painostus johtivat siihen, että maratonista tuli tavoite. Laadin treeniohjelman, katsoin tarkemmin mitä söin ja enkä juurikaan juonut kaljaa kesällä. Aloin selvittää, miten kisaan piti valmistautua. Ostin uudet kengät. Otin maratonin jälkeisen viikon vapaaksi töistä. SITOUDUIN tavoitteeseen.

Juoksin maratonin.

Juoksin ensimmäisen maratonini Helsingissä 2011. Tämä kuva on Vantaan maratonilta 2016. Olin tuolloin fyysisesti elämäni kunnossa.

Eroavaisuudet

En ollut missään vaiheessa valmis sitoutumaan lumilautailuammattilaisuuden vaatimaan prosessiin. En ollut valmis edes yrittämään. Lannistuin, kun muut kehittyivät nopeammin. Jos olisin oikeasti ollut valmis sitoutumaan ammattilaisuuteen, en olisi välittänyt muista vaan puskenut tahdolla eteenpäin.

Olisin tutkinut tarkemmin, mitä voisin tehdä paremmin. Olisin treenannut enemmän. Olisin yrittänyt saada neuvoja kokeneemmilta. Sen sijaan totesin, että unelma lautailijan ammatista saa jäädä. Tuskin olen ainoa teini-ikäinen, jolle on käynyt oman harrastuksensa kanssa samoin.

Maratonin juoksemiseen kuitenkin sitouduin. Valmistauduin tavoitteeseen niin hyvin kuin pystyin. Juoksin vaikka ei kiinnostanut. En juonut kaljaa, vaikka olisi kiinnostanut. Tein kompromisseja. Tein uhrauksia. En ehkä kovin suuria uhrauksia, mutta uhrauksia kuitenkin.

Ymmärrän, että maratonin juokseminen ja lumilautailuammattilaisuus eivät ole verrannollisia keskenään. Mutta se ei olekaan jutun pointti. Tarkoitus on pystyä tiedostamaan, mitkä ajatuksistani ovat unelmia ja mitkä relevantteja tavoitteita.

"Uskalla unelmoida" ja "Unelmista totta" ovat lentäviä lauseita, joita on helppo heitellä ja joita hoetaan aivan liian vastuuttomasti. Unelmointi itsessään ei riitä. Unelmat vaativat tekoja toteutuakseen, eikä sekään aina riitä. Unelmiin ei voi hirttäytyä, jos ei ole valmis tekemään töitä niiden eteen.

Pahimmillaan unelmointi ajaa ahdistukseen. Yleinen viesti tuntuu olevan, että elämässä ei saa mitään aikaiseksi, jos ei unelmoi. Unelmoinnilla on kuitenkin sama tarkoitus kuin Salattujen elämien katsomisella - päästä hetkeksi pois arjesta. Aikuisen ihmisen täytyy kuitenkin käsittää realiteetit. Omat unelmat sijaitsevat samassa osoitteessa kuin Pihlajakatukin eli mielikuvituksessa.

Joskus unelmat muuttuvat tavoitteeksi. Väitän, että jokaisella yleisurheilun olympiavoittajalla unelmat ovat olleet samalla myös tavoitteita. Näin pitääkin olla, kun puhutaan absoluuttisesta huipusta. Minä en ole absoluuttisella huipulla millään elämän osa-alueella. Se ei kuitenkaan estä minua unelmoimasta. Unelmat saavat jäädä unelmiksi.

Unelmat pitää erottaa tavoitteista

Unelmoitko maailmanrauhasta? Hieno homma, niin minäkin. Tavoitteletko maailmanrauhaa? Onko sinulla suunnitelma, miten pystyt saamaan aikaan rauhan maapallon joka kolkassa? Niinpä. Ei sillä, ei minullakaan ole mitään toteutettavissa olevaa suunnitelmaa. Aika harvalla on.

No okei, maailmanrauha oli ehkä vähän epäreilu esimerkki. Entä jos mietitään parisuhdetta. Ei riitä, että sinkkuna unelmoi partnerista sohvalla maaten. Unelman toteutuminen voi vaatia esimerkiksi aloitteen tekoa baarissa, aloitteeseen vastaamista tekstarilla tai Tinderin räpläämistä kerta toisensa jälkeen. Eikä nämäkään välttämättä riitä partnerin saamiseksi.

Sama pätee kaikkiin muihinkin elämänaloihin. Ei riitä, että unelmoi palkankorotuksesta, rantavartalosta tai uuden kielen oppimisesta. Jotain on tehtävä, jos oikeasti haluaa unelman toteutuvan. Parhaimmillaan se onnistuu silloin, kun pystyy kehittämään unelman tavoitteeksi luomalla jonkinlaisen suunnitelman tai prosessin toivotun lopputuloksen saavuttamiseksi.

Erotatko sinä unelmasi tavoitteistasi? Mitä sinä olet tehnyt unelmasi eteen? Joko olet saavuttanut unelmasi? Olisi mukava kuulla kokemuksistasi ja unelmien saavuttamisesta. Samoin olisi kiva kuulla realistisia kuvauksia tapauksista, joissa voimat ovat loppuneet kesken unelmaa jahdatessa.

Aiheeseen liittyvät postaukset:
Mitä tapahtuu, kun unelma toteutuu?
Lihavasta laihaksi
Kielen opiskelusta
Vertailua muihin ja itseeni
Harjoittelu puolimaratonille - intervallitreenit ovat vain mauste