Hyvän päivän varalle

Jokainen itseään kunnioittava sijoitusteksti alkaa maininnalla riskistä. Kirjoittamattoman (?) säännön mukaan mahdollisuus ja todennäköisyys mönkään menemisestä pitää esittää ennen kuin voi alkaa jauhaa tuotosta. Samanlainen ajatusmaailma toistuu liian usein, kun olen tekemässä minkäänlaista päätöstä. Pyrin kuitenkin muuttamaan ajatusmaailmaani niin, että ajattelisin välillä myös positiivisen kautta.

Daniel Kahnemanin ja Amos Tverskyn prospektiteorian mukaan me ihmiset pelkäämme epävarmoissa tilanteissa tappiota enemmän kuin hamuamme voittoa (tarkemmat ja paremmat kuvaukset prospektiteoriasta löydät googlaamalla tai lukemalla Karo Hämäläinen esseen vanhasta Hesarista). Morgan Housel kuvaa kirjassaan "Psychology of Money", kuinka pessimistinen puhe kuulostaa fiksummalta kuin optimistinen puhe. Houselin mukaan hyvät asiat tapahtuvat hitaasti ilman, että edes huomaamme niitä, kun taas huonot asiat tapahtuvat niin nopeasti ettei niitä voi olla huomaamatta. Jos olen ymmärtänyt oikein, niin uutismediat nauravat matkalla pankkiin aina huonoja uutisia tiedottaessaan.

Pessimismiin ja sisäänpäin käpertymiseen on helppo tuudittautua. Näen viikoittain otsikoita, jotka kehottavat minua säästämään vanhuuden varalle (kunhan ensin olen huomioinut 3-12 kuukauden menot kattavan hätävararahan), liikkumaan erilaisten sairauksien torjumiseksi ja tekemään ristisanoja tai sudokuja pään terveydestä huolehtimiseksi. Kaikki nämä neuvot ovat ihan valideja. En väheksy tippaakaan säästämistä, liikkumista ja henkistä hyvinvointia.

Mutta miksi nämä täytyy käsitellä AINA negaation kautta? Emmekö edes kerran voisi keskustella näistä aiheista positiivisessa valossa? Kokeillaan välillä ajatella toisella tavalla: positiivisuuden kautta.

Hyvään päivään varautuminen ja hetkessä eläminen

Tehdään yksi asia heti alkuun selväksi: hyvä päivä ei ole sama kuin hetkessä eläminen. Hetkessä eläminen tarkoittaa sitä, että laitan elämän autopilottini pois päältä. Yleensä vain hetkeksi, koska kuka nyt koko ajan jaksaa elää hetkessä, silloinhan joutuisi kuuntelemaan, mitä muut sanovat, keskittymään tylsääkin tylsempään imurointiin tai pahimmillaan huomioimaan muita.

Sen sijaan, että syön samaan aikaan kuin räplään puhelinta television räiskyessä taustalla, yritän keskittyä maistamaan jokaista suuhuni lapiomaani haarukallista vaimoni tekemää herkullista parsarisottoa. Kännykällä ja televisiolla ei ole osaa eikä arpaa rakkaudella tehdyn ruoan nauttimisessa.

Hetkessä elämiseen on hankala varautua, mutta mahdotonta se ei ole. Me stoalaiset käytämme muun muassa metodia nimeltä negatiivinen visualisointi. Se ei sovi kaikille. Negatiivinen visualisointi tarkoittaa kaiken sen miettimistä, mikä voi mennä vatuiksi. Ideana on, että negatiivisen visualisoinnin avulla oppisin arvostamaan sitä, mitä minulla jo on.

Suuri stoalainen opettaja Epiktetus veti homman kunnolla överiksi. Hän neuvoi vanhempia miettimään, että heidän lapsensa voivat kuolla huomenna. Kummalla tavalla vanhemmat saavat enemmän irti ajastaan lastensa kanssa: kuvittelemalla, että lapset elävät pitempään kuin vanhemmat vai pysähtymällä silloin tällöin miettimään lapsensa kuolevaisuutta? Stoalaisena uskon, että jälkimmäinen tapa kannustaa ottamaan irti kaiken mahdollisen yhteisestä ajasta lasten kanssa.

No niin, nyt kun on saatu kaikkien mieli matalaksi, on aika siirtyä aurinkoisempiin ajatuksiin.

Kuinka määritellä hyvä päivä?

Hyvään päivään voi ja kannattaa varautua. Se, mitä hyvä päivä kenellekin meistä merkitsee, vaihtelee suunnattomasti, koska me kaikki olemme omanlaisiamme erilaisia lumihiutaleita: ei ole olemassa kahta samanlaista.

Oma hyvään päivään varautumiseni koostuu kolmesta elementistä. Haluan, että minulla on rahaa, kuntoa ja päätä nauttia elämästä silloin, kun minulla on siihen mahdollisuus. Pystyn omilla valinnoillani vaikuttamaan kaikkiin kolmeen. Tosin, stoalaisena ymmärrän, etten voi sataprosenttisesti vaikuttaa näihin. Mutta omalla toiminnallani voin vaikuttaa todennäköisyyksiini. Säästämällä, kuntoilemalla ja meditoimalla autan itseäni pääsemään tähän tavoitteeseen.

Hyvää päivää miettiessäni ajattelen 65-vuotisjuhliani. Juhlista tulee eeppiset (kuten meillä milleniaaleilla on tapana sanoa). Haluan, että minulla on varaa lennättää kaikki kaverini luokseni Kööpenhaminaan bilettämään viikonlopuksi. Tähän tarvitsen rahaa. Haluan, että jaksan bilettää koko viikonlopun, joten kroppani täytyy olla kondiksessa. Haluan, että pystyn nauttimaan juhlista ja muistan ne vielä seuraavan neljänkymmenen (?) vuoden ajan. Sen vuoksi minun täytyy pitää huolta päästäni.

Hyvään päivään varautuminen

65-vuotisjuhliani varten tarvitsen siis rahaa, fyysistä kuntoa ja toimivaa mieltä. Pystyn tietyissä rajoissa varautumaan jokaiseen näistä.

Rahat bileisiini saan säästämällä kuukausittain osan palkastani ja sijoittamalla ne hajautetusti osakemarkkinoille. Jos uskomme talousteoriaan (ja miksi emme uskoisi), niin pitkällä aikavälillä osakemarkkinat tuottavat korkoa-korolle -ilmiön ansiosta enemmän kuin mitä onnistun säästämään. Säästämällä ja sijoittamalla nyt, pystyn kustantamaan bileeni myöhemmin.

Kuntoani pidän yllä lenkkeilemällä, tekemällä haukkaa ja penaa (enemmän tietenkin penaa) ja kävelemällä. Liikunta laskee todennäköisyyksiä sairastua esimerkiksi sydän- ja verisuonitauteihin, syöpiin ja muistisairauksiin. (Oho! Nythän tämä lipsahti taas negaation puolelle. Anteeksi, ei ollut tarkoitus, palataanpa asiaan.) Mitä fiksummin liikun, sitä paremmassa kondiksessa olen 65-vuotisjuhlaviikonloppunani.

Tietoinen läsnäolo (tai mindfulness, kuten "jengi" sanoo) auttaa minua ehkäisemään stressin vaikutuksia, luopumaan menneiden murehtimisesta ja keskittymään hetkeen. En tahdo huomata 65-vuotisbileissäni, kuinka stressi on painanut minut maahan, potkinut päähän ja upottanut pääni niin syvälle suohon, etten pääse sieltä ylös avaamaan kuohuviinipulloa ensimmäisten vieraiden saapuessa. Toivon, että olen voinut antaa vanhat hölmöilyt anteeksi (niin itselleni kuin muillekin), jotta voisin muistella kavereideni kanssa vanhoja hyviä aikoja (mitä ikinä ne sitten tuossa iässä ovatkaan).

Vaikka puhuisin kavereideni kanssa menneistä, kuten armeijasta, ensimmäisestä opiskelijasyksystä tai lastemme taaperoajasta, haluan elää juuri siinä hetkessä. Mistä ikinä kaverini haluavatkaan puhua minulle, jaksan keskittyä kuuntelemaan heitä sataprosenttisesti (vaikka he sekoittaisivat yliopiston avajaisbileet, vuosijuhlat ja vapun keskenään, kuten he kuitenkin tulevat tekemään).

Parempaa elämää

Kuten jokainen järkevä ihminen ymmärtää, hyvä päivä voi olla myös jotain muuta kuin 65-vuotisjuhlat. Se riippuu henkilöstä ja tilanteesta. Itse olen käyttänyt hyvän päivän säästöjä tarjoamalla kavereilleni illan, juhlimalla syntymäpäiviä Kaakkois-Aasiassa ja etäsuhteilemalla parin vuoden ajan. Kuntoani olen käyttänyt muuttoapuna, maratoneilla ja nostelemalla poikaani. Mieleni on auttanut minua pysähtymään nauttimaan hetkistä, kuuntelemaan kavereitani ja olemaan murehtimatta menneestä.

Mistä sinun hyvä päiväsi koostuu? Mitä olet valmis tekemään sen onnistumiseksi? Toivon, ettei hyvästä päivästä nauttimiseni jää kiinni varallisuudestani, fysiikastani tai henkisestä tilastani. Vaikka nostinkin esiin nämä kolme tekijää, ei se tarkoita sitä, että näitä kaikkia tarvittaisiin hyvästä päivästä nauttimiseen. Kaikki kolme voivat kuitenkin estää nautinnon.

Muut aiheeseen liittyvät postaukset: 

Säännöt säästämiseen

Pelko - elämän suurin ajuri

Vararaha - kuinka paljon säästöön yllättäviä menoja varten?

4 asiaa, jotka yhdistävät liikuntaa ja säästämistä

Positiivista voimaa muiden mielipiteistä

Mikä meitä estää elämästä hetkessä?

Lennolta myöhästyminen - kuinka kontrollipiirin tiedostaminen auttaa selviytymään?

4 syytä miksi juhliin kannattaa mennä ajoissa

Indeksisijoittamisen riskit - miksi antautua markkinoiden vietäväksi?

Mindfulnessin hyödyt

Antaa menneiden olla

Elämä ilman alkoholia

Identiteetin määrittäminen ja muiden mielipiteet

Mikä on olennaista maratonilla?

8 askelta kohti parempaa elämää

Sijoittamisen pelko

Median antamaan kuvaan sijoittamisesta ja sijoittajista voi olla monen vaikea samaistua. Ilman samaistumista sijoittaminen vaikuttaa vieraalta. Ja vieraat asiat pelottavat monia. Sen lisäksi hyvinvointivaltio on mahdollistanut sen. elämästä on voinut selvitä sijoittamatta euroakaan.

Pelkään virheitä ja on noloa, jos joku saa tietää töppäilyistäni. Siksi rahasta, tai ainakin sijoittamisesta, puhuminen on niin vaikeaa. Aivooni sattuu fyysisesti, kun myönnän mokanneeni jossain sijoituksessa. Näin käy varsinkin silloin, jos kaverini on hetkeä aiemmin kertonut omasta onnistumisestaan.

Uskon, etten ole häpeäni kanssa yksin. Miksi niin moni meistä kuvittelee, että meidän pitäisi olla täydellisiä sijoituseläimiä ennen kuin uskallamme sijoittaa ensimmäistä kertaa? Miksi emme uskalla sijoittaa edes pientä summaa suosikkibrändimme omistamaan yhtiöön? Miksi emme uskalla noudattaa "osta-ja-unohda"-periaatetta indeksisijoittamisessa?

Pelko on polku pimeälle puolelle

Raha on varmaan seksuaalisuuden jälkeen ihmisen henkilökohtaisin asia. Rahasta voidaan puhua yleisellä tasolla ("minulla ei ole tarpeeksi säästöjä" tai "minulla ei ole varaa siihen tai tuohon"), mutta yksityiskohdat loistavat poissaolollaan. Enhän itsekään jaa täällä tarkkoja summia säästöistäni, tienesteistäni tai veloistani. Mutta vaikka itse pelkäänkin puhua rahasta, tykkään sijoittaa kuukausisäästöni indekseihin.

Vaikken tarkkoja euroja salkustani tykkääkään jakaa, niin allokaatioita tykitän julkisiksi sitäkin enemmän.

Aina, kun joku puhuu rahasta, tulee siihen joku toinen (ääliö) viisastelemaan. Klassikkokommentteja ovat muun muassa "Ai jaa, kaverini tekee samoja hommia firmassa XYZ ja tienaa tonnin kuussa enemmän. Näin hän kertoi." tai "Viisi vuotta sitten olisi kannattanut sijoittaa firmaan ABC, olisit voinut tienata sillä hyvät rahat." Meikämandoliinon ei ainakaan tee mieli jakaa omia raha-asioitani tällaisessa porukassa.

Kukin uskokoon ja luottakoon mihin haluaa

Rahasta ei voi puhua ilman luottamusta. Säästäminen ja sijoittaminen perustuu luottamukseen. Sijoittaminen on henkisesti mahdotonta, jos ei luota itseensä. Itseluottamuksella en tässä tapauksessa tarkoita sitä, että joka ainoa sijoitus onnistuisi. Ei varmasti onnistu. Tai jos onnistuu, niin silloin tuurilla on ollut sormensa pelissä (ja syvällä). Itseluottamukseni sijoituksissani tarkoittaa sitä, että voin hyvillä mielin mennä nukkumaan tietäen, että olen tehnyt parhaan mahdollisen päätöksen sen hetkisellä tiedolla.

Ymmärrän tietysti, jos joku ei halua säästää ja sijoittaa. Tarkoituksena voi olla, että kaikki laitetaan sileäksi heti tai viimeistään vuoden sisällä, kun palkka napsahtaa tilille. Ymmärrän, jos joku uskoo valtiollisen eläkejärjestelmän turvaavan eläkkeen ja/tai muuten mukavan elämän meille milleniaaleille. Ymmärrän, jos jollekin riittää yksi tulonlähde nyt ja ikuisesti. Ja tietysti ymmärrän, jos ei normaalien elinkustannusten jälkeen kerta kaikkiaan ole varaa laittaa mitään säästöön. Ymmärrän senkin, että jollekin voi olla tulossa muhkea perintö (näissä tapauksissa en tosin ymmärrä valittamista perintöverosta, joka otetaan siltä henkilöltä, joka täysin ilman minkäänlaista omaa panosta on saamassa huomattavan läjän omaisuutta, mutta täällä huuteleekin juippi, jolle ei kohtulottoarvonnassa napsahtanut jättipottia perinnön osalta).

Polarisaatio on pahasta

Tapanani on ollut haukkua mediaa aivan liian usein ja aivan liian heppoisin perustein, joten jatkan valitsemallani linjalla. Rahasta puhuttaessa otsikoihin nousee kaksi aihetta: velkasaneeraukseen sisäänpääsymaksun pikavipeillä lunastaneet ja 30-40-vuotiaat taloudellisen riippumattomuuden saavuttaneet.

Ei tarvitse ymmärtää tilastotieteestä kovinkaan paljon (siksi uskallankin kirjoittaa tämän), että tajuaa meidän tavallisten tallaajien jäävän noiden kahden ryhmän väliin. Ymmärrän mediaa. Ei kai ketään kiinnosta lukea tavallisesta työssäkäyvästä keskiluokkaisesta puurtajasta, joka asuntolainalyhennyksen sivussa säästää 10-15 % nettopalkasta indeksiosakerahastoon.

Täsmennän vielä, etten väheksy pätkääkään ylivelkaantuneiden asemaa. En tietääkseni tunne ketään ylivelkaantunutta enkä koskaan ole itse joutunut vastaavaan tilanteeseen. Niiden juttujen perusteella, mitä olen ylivelkaantuneista lukenut, en voi kuin ristiä käteni ja toivoa parasta mahdollista selviytymistä arkeen. Arvostan jokaista rohkeudesta tulla kertomaan omista mönkään menneistä raha-asioista julkisuuteen. Oma rohkeuteni ei sellaiseen riittäisi.

Toisen ääripään, taloudellisen riippumattomuuden, korostaminen mediassa normalisoi erityistapauksia. Säästämisen ja sijoittamisen ainoana maalina ei tarvitse olla taloudellinen riippumattomuus noin 45-vuotiaana (eli FIREttäminen niin kuin ”jengi” tätä kutsuu). Monelta meistä milleniaaleista tuo maali on jo mennyt ohi.

Taloudellisen riippumattomuuden sijaan sijoittamisella olla muitakin tavoitteita. 100 euroa kuussa kahdenkymmenen vuoden ajan tarkoittaa 7% tuotto-odotuksella ja 0,43 % hallinnointipalkkiolla noin 48 600 euron rahapottia. Nollatuotolla ja -kuluilla säästösumma olisi 24 000 euroa. Ei näillä summilla kuuhun mennä eikä varmasti olla taloudellisesti riippumattomia, mutta auttaahan se jo jonkin verran, jos rahalle onkin yhtäkkiä tarvetta!


Alla tviittini yhdestä mahdollisesta sijoituskombinaatiosta. Mitä mieltä olet?

Suunnitelin 3:n #etf:n pitkän aikavälin salkun @nordnetFI:ssä jatkuvaan säästämiseen, sisältönä $eunl MSCI World, $is3n MSCI EM ja $xbag Global Bond📈TER 0,18%🤙Tavoitteina #hajautus, #yksinkertaisuus ja #edullisuus💰Kommentteja? Parannusehdotuksia?🤔#sijoittaminen #säästäminen pic.twitter.com/0z3VdLcJc1

— Jasso (@jassolaamane) October 13, 2019

Vastuun kantaminen omista päätöksistä on sekä pelottavaa että ällöttävää

Meille hyvinvointivaltion kasvateille on luonnollista pelätä vastuunkantoa omasta itsestämme. Olemmehan tottuneet siihen, että yhteiskunta huolehtii meidän koulutuksesta, terveydenhuollosta ja baarista ulos ohjaamisesta. Sijoittamisen yhteiskunta jättää kuitenkin kokonaan meidän omalle vastuulle. Ja vastuun kantaminen omasta itsestäni on ehkä käärmeiden jälkeen pelottavinta, mitä on. Käärmeistä en tiedä, mutta sijoittamiseen liittyvistä peloista pääsee yli vain kokeilemalla.

Vaikka tämä kuulostaa maailman suurimmalta itsestäänselvyydeltä, niin sanon sen silti: ennen kokeilua sijoittamiseen voi tutustua lukemalla kirjoja, selailemalla blogeja tai kuuntelemalla podcasteja.

Mitä sinä pelkäät sijoittamisessa? Oletko päässyt peloistasi yli? Ensimmäisiä sijoituksiani tehdessäni itseäni pelotti enemmän virheiden tekeminen kuin rahan menettäminen. Minulle on paljon tärkeämpää pitää itse itselleni keksimä "maine" loogisena, järkevänä ja kaikin puolin virheettömänä rahankäyttäjänä. Miten noloa olisikaan ollut, jos joku olisi saanut tietää, kuinka päättömiä sijoitusratkaisuja teinkään! Onneksi olen osittain päässyt tästä pelosta yli. Tosin, minulla on edelleen kaapissani sellaisia sijoittamiseen liittyviä mörköjä, joita en vielä uskalla päästää esiin. Toivottavasti itseluottamukseni kehittyy joku päivä niin vahvaksi, että uskallan tunnustaa loputkin sijoittamiseen liittyvät pöljäilyni.

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:

Pelko - elämän suurin ajuri
Vertailua muihin ja itseeni
Säännöt säästämiseen
Muutos vaatii tekoja - paremmalla elämällä on hintansa
Kestäisikö pääni taloudellista riippumattomuuta?
Sijoittamista ei kannata ajatella maratonina vaan maratonille treenaamisena
Holhousvaltiosta
Antaa menneiden olla

Muut säästämiseen ja sijoittamiseen liittyvät postaukset:
Mitä yhteistä on sijoittamisella ja ruokavaliolla
Mitä teen, jos salkun arvo laskee 40 %?
Epäröitkö säästämisen aloittamista? Kolme vastausta aloituskynnyksen madaltamiseksi
Miten pinnallisuudesta voi hyötyä taloudellisesti - esimerkki aloittelijoille
Kuinka paljon on riittävästi?
Mistä tunnistaa omat rajansa? - Case sijoittaminen
Miten tavoite eroaa unelmasta?
Mikset maksa itsellesi palkkaa?
Rikkaan elämän salaisuus Ramit Sethin mukaan
4 asiaa, jotka yhdistävät liikuntaa ja säästämistä
Miksi sijoitin Tornion Panimoon?

Vahvuuksiin keskittyminen vs. heikkouksien parantaminen: pahempi toistaan?

Omien vahvuuksien ja heikkouksien tunnistaminen on helpommin sanottu kuin tehty. Oman toiminnan analysoinnissa objektiivisuus on lähempänä satunnaista onnistumista (ihmisen pahinta vihollista) kuin Gaussin käyrän keskustaa. Uskon kuitenkin, että jokaisen meistä kannattaa yrittää selvittää omat heikkoudet ja vahvuudet.

Olen soittanut kitaraa 10-vuotiaasta asti. Haluaisin kertoa, kuinka jonain maagisena hetkenä kuullessani jonkin tykkibiisin tai nähdessäni jonkin huikean keikkapätkän päätin, että NYT alan soittaa kitaraa (kuten esimerkiksi Toni Wirtanen.) Mutta kun en pysty. Ja vaikka kotona kuunneltiinkiin paljon musiikkia, eivät vanhempani soittaneet mitään soittimia.

Tajusin jo hyvin aikaisessa vaiheessa, ettei minusta tule maailman parasta kitaristia. Ymmärsin oman rajallisuuteni. Olinko liian lahjaton? En osaa sanoa. Mielestäni soittohommissa lahjakkuus on täysin yliarvostettua. Tie hyväksi soittajaksi kulkee vain ja ainoastaan systemaattisen harjoittelun kautta. Lahjakkuus voi kasvattaa kehittymisen kulmakerrointa, mutta muuten sillä ei tee juuri mitään.

Näin koulussa, bändikatselmuksissa ja nuorisokeikoilla monia minua huomattavasti paljon taitavampia kitaristeja. Jostain syystä se ei häirinnyt minua. En käsitä, millä lihaksilla pystyin aikanaan sellaiseen kypsyyteen (nykyään en pystyisi). Huikean soittotaidon sijaan olin täysin tyytyväinen omaan tekniseen repertuaariini.

Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, ettenkö olisi halunnut erottua porukasta. Päinvastoin! Egoni ei olisi ikinä sallinut minun jäävän seinäruusuksi. Minun piti VOITTAA.

Tilulilua Haparandabladetista.

Kohti tavoitetta

Soittotaidon sijaan päätin keskittyä esiintymiseen. Sen sijaan, että olisin seisonut lavan nurkassa tilutellen jotain täysin mieletöntä sooloa nopeammin kuin kukaan muu, otin lavan haltuun. Hypin, pyörin ja heilutin tukkaa minkä kerkesin. Kun en kerran voinut tarjota yleisölle illan virtuoosimaisinta soittamista, annoin meininkini puhua puolestaan. Ja yleisö tykkäsi.

Yleisön reaktiot olivat kuin huumetta (tai mistä minä tiedän, kun en ole koskaan huumeita kokeillut, mutta näin nyt vain tavataan sanoa, paitsi ehkä kerran, kun umpisuoleni tulehtui ja puhkesi ja sain jotain morfiinijohdannaista, mutta se tapahtui sairaalassa valvotuissa olosuhteissa, joten sitä ei varmaankaan lasketa huumekokeiluksi) ja sitä piti saada lisää. Keskityin vielä vähemmän soittotaitoni kehittämiseen ja huomattavasti enemmän esiintymisen suunnitteluun.

Olen perso muiden miellyttämiselle. Tahdon, että muut tykkäävät minusta. Esiintyminen oli viisasten kivi. Kaava on varmasti kaikille tuttu. Huomasin, että yleisö arvosti lavashowta -> keskityin enemmän esiintymiseen -> yleisö tykkäsi enemmän -> minun piti saada enemmän -> ja niin edelleen. Olisin voinut pyöriä lavalla vaikka haravanvarren kanssa kitaran sijaan, kunhan yleisö olisi nauttinut.

Analyysin aika

Kun tahdon parantaa jotain, oli se sitten esiintyminen, maratonaika tai blogikirjoitustaidot, mietin, kumpi tuo enemmän lisäarvoa: vahvuuksiin panostaminen vai heikkouksien kehittäminen.

Sitä ennen minun on tietysti pitänyt tehdä jonkinlainen kartoitus nykytilasta. Eikö kuulostakin helpolta ja yksinkertaiselta? Sitä se onkin. Paperilla. Oikeassa elämässä sekä analyysi omista vahvuuksistani ja heikkouksistani voi mennä pahasti vihkoon. Saatikka sitten, että tietäisin, mitä pitää tehdä kehittyäkseni.

Uskon tulevani paremmaksi säästäjäksi ja sijoittajaksi lukemalla erilaisia talouteen liittyviä kirjoja.

Pimeän puolen pelko

En kuitenkaan voi pelätä riskejä. Pelkäämisen sijaan yritän välttää ehdottomuuksia. Ehdottomuuksien välttäminen on minulle todella vaikeaa, sillä olen pohjimmiltani periaatteen mies.

Meille periaatteen miehille, naisille ja muunsukupuolisille joustot ovat ihan kivoja mukavina päivinä, mutta tiukan paikan tullen asiat ovat mustavalkoisia, joko-tai tai tupla-tai-kuitti. Tiedostan oman ajatteluni vinouman ja teen kovasti töitä päästäkseni eroon siitä, mutta helppoa se ei ole.

Niin joo, piti puhua pelosta. En pelkää tehdä analyysiä asioiden nykytilasta. Pyrin kuitenkin samalla tiedostamaan, että analyysini voi olla täysin väärä. Huomaan sen yleensä siinä vaiheessa, kun alan tehdä analyysini perusteella muutoksia. Sen sijaan, että jäisin märehtimään tekemääni virhettä, pyrin jättämään virheet taakse, oppimaan niistä, tekemään uuden analyysin ja yrittämään uudestaan.

En ole vielä kovinkaan hyvä jättämään virheitä taakseni. Jään liian usein märehtimään mokiani ja säälimään itseäni. Se on järjetöntä. Märehtiminen ja itsesääli ei auta pätkääkään. Eivätkä ne kiinnosta ketään muutakaan. Niistä ei ole mitään hyötyä. Ja silti lankean niihin useammin kuin kehtaan myöntää.

Kumpaan sinä keskityt useammin, omiin vahvuuksiisi vai heikkouksiin? Oletko tiedostanut jonkin kaavan ajattelutavassasi? Itselläni oma näkökulma vahvuuksiini ja heikkouksiini riippuu päivästä. Toivottavasti iän ja kokemuksen tuoma varmuus auttaa minua selkeämpään ajatteluun.

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Mitä tapahtuu, kun unelma toteutuu?
Ainoa asia, jota kaipaan teini-iästä
Yksinkertainen mittari takaa tehokkaan tuloksen
Vertailua muihin ja itseeni
Positiivista voimaa muiden mielipiteistä
Mikä on olennaista maratonilla?
Pelko - elämän suurin ajuri
Mindfulnessin hyödyt
Antaa menneiden olla

Lähes varma tapa oppia melkein mitä vaan

Oppiminen alkaa paikalle ilmestymisestä. Jos haluaa oppia uimaan, pitää mennä uimahallille. Uimataito kehittyy nopeammin, jos lisäksi menee uintikurssille, katselee youtubesta uintivideoita tai lukee uimaoppaita. Mutta ei riitä, että tutustuu aiheeseen kuivalla maalla. Kukaan ei opi uimaan vaikka kuinka katselisi videoita kotisohvalla. Sen vuoksi kaikessa oppimisessa tärkeintä on aloittaa ja jatkaa treenaamista säännöllisin väliajoin. Tällöin on lähes mahdotonta olla oppimatta.

Opin uimaan rintaa ala-asteella. Pidin uimisesta ja saatoin käydä hallilla yksinkin. En käynyt uimakoulua enkä ollut mukana minkään uimaseuran toiminnassa. Uiminen ja vedessä värkkääminen oli hauskaa.

Vanhetessa menetin innokkuuteni uimiseen. Lienee enemmän kuin luonnollista, että teini-iässä alkaa kiinnostaa uudet ja erilaiset asiat. Lisäksi sain jokerikortiksi näkökykyni huomattavan heikkenemisen. Täysi-ikäisenä likinäköni pyöri pahimmillaan noin -7 ympärillä. Käytännössä näin uimahallissa noin kahdenkymmenen sentin päähän. Sen jälkeen kaikki oli yhtä sumua.

Periaatteessahan vedessä ei tarvitse nähdä kovinkaan pitkälle. Uimahallissa puolisokeana sekoilu ei kuitenkaan ole mitään herkkua. En nähnyt, kuinka monta uimaria oli milläkin radalla, missä vaiheessa altaan seinä tulee vastaan tai kauan pitkään olin uinut. Keksin muita harrastuksia, joissa pystyin pitämään laseja päässä, kuten esimerkiksi kitaran ja itseni näplääminen.

Vaikka olin laittanut itseni kuntoon juoksemalla, uinnissa lähdin liikkeelle lähes nollasta.

Takaisin halliin

Leikkautin näkökykyni kuntoon aikuisena. Olin juossut muutaman maratonin, joten seuraava luonnollinen (?) askel oli alkaa harrastaa triathlonia. Uiminen alkoi jälleen kiinnostaa.

Ollakseni itse itselleni riittävän uskottava triathlonisti, päätin opetella uimaan kroolia. En tiedä, mikä harvinainen järkevyyskohtaus minuun iski, mutta ilmoittauduin aikuisten uimakouluun. Hyvä, että ilmoittauduin. Voin suositella, jos uimataidon parantaminen kiinnostaa edes partakarvan verran. 

Uimakoulussa oli aivan hirveää. Kamaluus ei johtunut opetuksesta, hallista eikä ryhmästä. Iljettävyys johtui siitä, että olin niin käsittämättömän huono. Poltin kaiken hapen reisiä heiluttamalla, käteni vispasivat kuin olisin yrittänyt lentoon enkä jaksanut keskittyä riittävästi hengittämiseen. 25 metrin vapaauintisuoritukseni tuntui samalta kuin olisin juossut viisi kilometriä täysiä. Olympiamatkan triathlonin 1,5 kilometrin uintiosuus tuntui yhtä kaukaiselta unelmalta kuin finnitön otsa 14-vuotiaana.

Treenasin itsekseni kurssin välipäivinä aamuisin ennen töihin lähtöä. Kurssilla pyysin ja sain palautetta tekniikastani viikoittain. Vihdoin aloin kehittyä. Jonkin ajan kuluttua sain kroolattua 25 metriä ilman tunnetta tukehtumisesta. 25 metriä vaihtui 50 metriin. Kaikki tapahtui hitaasti, mutta varmasti.

Jossain vaiheessa tajusin innostuneeni uimisesta. Sain itseni kiinni ajatuksesta mennä uimaan uimisen vuoksi, eikä vain siksi, että selviäisin neljäsosatriathlonista hengissä.

Muutama viikko uimakoulun loputtua näin opettajani hallilla. Hän kysyi, miten harjoitukset olivat menneet. Uskon, että innokkuuteni ja ylpeyteni ei poikennut viisivuotiaan käytöksestä, kun kerroin opettajalleni uineeni edellisenä päivänä 400 metriä ilman taukoa. Uimaopettajani onnitteli ja ilmaisi tyytyväisyytensä osoittamalla "hyvä poika"-hymyn minulle.

Ensimmäisen triathlonin jälkeinen hymy.

Oppimisen perusteet

Tajusin, että perustekniikan oppimisen jälkeen tärkeintä oli säännöllinen harjoittelu. Pääasia oli, että jaksoin lähteä hallille. Se, mitä siellä tein ja kuinka kauan, oli toki tärkeää, mutta toissijaista.

Pyrin uimaan mahdollisimman usein ja riittävän lyhyen ajan, yleensä noin puolen tunnin verran. Miksi? Huomasin väsyväni puolessa tunnissa niin paljon, että vähäinen tekniikkani hajosi entistä pienemmiksi atomeiksi eikä uimisesta tullut mitään. Kaloreita kylläkin varmasti paloi järkyttäviä määriä, mutta se ei ollut tarkoitus. Triathlonissa on kuitenkin tarkoituksena säästää uimaosuudella niin paljon voimia kuin mahdollista (ainakin meidän sunnuntaisuhareiden kohdalla). Harvemmin triathlonia voitetaan uimalla, mutta hävitä sen kyllä voi.

Olen edelleen hallissa kuin hallissa altaan hitain uimari. Jostain syystä se ei haittaa minua pätkääkään. Olen enemmän kuin tyytyväinen, että opettelin aikuisena uuden taidon. Tekniikkani on riittävä siihen, että pystyn uimaan vapaalla tyylillä matkaa JA nauttimaan siitä. Se on enemmän kuin sata jänestä.

Kuten kuvasta näkyy, selvisin hengissä Finntriathlon Vierumäen perusmatkan uintiosuudesta.

Ennakkoluulot eivät saa voittaa

Kroolin opettelu oli hyvä muistutus oppimisen perusteista. Tärkeintä on aloittaa ja ilmestyä paikalle. Uuden oppiminen on hauskaa siinä vaiheessa, kun opeteltavaa asiaa osaa jo jonkin verran. Ennen sitä opiskelu on silkkaa sontaa (tarkemmin: finnisontaa).

Huomaan, että olen kehitellyt itselleni oppimiseen liittyvän kultaisen sellin. Kaksi umpeen muurattua sivuseinää koostuvat iästä ja pelosta. Toinen seinä toistaa, kuinka vaikeaa oppiminen on aikuisena. Jos jotain ei ole aloittanut lapsena, ei sitä kannata aloittaa aikuisenakaan. Vastapäinen seinä puolestaan nostattaa häpeään liittyvän pelon tunteen. Mitä muut ihmiset ajattelevat, jos en opikaan uutta taitoa? 

Onneksi sellissäni on myös seinä, jossa on kalterein suojattu ikkuna. Tuosta ikkunasta näen, mitä sellini ulkopuolella tapahtuu. Näen, kuinka muutkin ovat (aikuisina) oppineet uusia taitoja ja pitävät hauskaa näihin liittyvissä harrastuksissa. Toisten ihmisten onni on loistava motivaattori.

Sellissäni on myös ovi, josta pääsee ulos. Tuo ovi avautuu vain siinä tapauksessa, kun uskallan kokeilla jotain uutta. Uskallan tarttua ovenkahvaan vain siinä tapauksessa, kun ikkunasta puhaltava innokkuuden (ja kateuden?) tuuli painaa minut ovelle ja voittaa sivuseinien nostattamat tekosyyt.

Millaisia selityksiä olet sepitellyt itsellesi omasta oppimattomuudesta? Miten olet voittanut ne? Uuden oppiminen lienee useimmille meistä aina hankalaa. Ja jotkin asiat voivat olla mahdottomia. Joka tapauksessa maailmassa on niin paljon erilaisia harrastuksia, jotka voimme oppia riittävän hyvin, jotta voisimme nauttia niistä. Itselläni ei ainakaan ideat lopu kesken. Aika ja rahat loppuvat paljon aiemmin.

Treenaamiseen liittyvät postaukset:
Mikä on olennaista maratonilla?
Harjoittelu puolimaratonille - intervallitreenit ovat vain mauste
4 asiaa, jotka yhdistävät liikuntaa ja säästämistä
Positiivista voimaa muiden mielipiteistä
Olen vapaa-ajalla mieluummin utelias kuin tavoitteellinen

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Lihavasta laihaksi
Mitä tapahtuu, kun unelma toteutuu?
Parasta, mitä olen rahalla saanut
Pelko - elämän suurin ajuri
Kielen opiskelusta

Pelko - elämän suurin ajuri

Pelkoja on erilaisia. Aiheellisia ja aiheettomia, suuria ja pieniä, yllättäviä ja varmoja. Joihinkin pelkoihin voi vaikuttaa joko tekemällä tai tekemättä jättämällä ja molemmista voi seurata hyvää tai pahaa.

Mikään ei laita toimimaan niin tehokkaasti kuin pelko. Kun loppuvuodesta 2014 ilmoitin kavereilleni muuttavani Tanskaan, hämmennyin kommentista, joka tuli useamman kaverin suusta: "Oletpa rohkea, kun uskallat lähteä." En ollut ajatellut, että ulkomaillemuutto olisi millään muotoa rohkeaa. Päinvastoin. Ajattelin, että kotimaahan jääminen olisi ollut rohkeaa.

Ulkomaille muuttoni päämotivaattorina oli pelko, ei rohkeus. Pelkäsin muun muassa tylsistymistä, tyytymistä ja taantumista. Vaikka olenkin rutiinien ja säännöllisen elämäntavan ylin ystävä, tylsistyn helposti. Tylsistymiseni johtaa ärtymiseen ja se ei ole kaunista katsottavaa, ei minulle eikä varsinkaan muille. En ollut valmis tyytymään silloiseen elämääni vaikkei siinä mitään vikaa ollutkaan. Pelkäsin jämähtäväni ja taantuvani omassa pienenevässä kuplassa eläväksi ihmiskatkeroksi.

Eniten kuitenkin pelkäsin muuttumattomuutta. En halunnut löytää itseäni kymmenen vuoden päästä asumasta Kalliosta ja joka viikonloppu bilettämästä Bar Loosesta (niin hauskaa ja huikeaa kuin molemmat olivatkin, mutta aikansa kutakin).

En ole koskaan asunut pohjoismaiden ulkopuolella (vaihto-opiskelua ei lasketa), mutta uskallan väittää, että muuttaminen yhdestä pohjoismaisesta pääkaupungista toiseen ei aiheuta maailman suurimpia kulttuurishokkeja. Enkä sellaista hakenutkaan. Ajattelin koko ajan, että jos elämä ei lähdekään luistamaan Kööpenhaminassa, voin aina muuttaa takaisin Suomeen. Tuossa tapauksessa minun ei olisi tarvinnut pelätä aiemmin mainittua tyytymistä, koska olin jo kokeillut jotain muuta. Noh, spekuloinnit sikseen, asun edelleen Tanskassa, joten kai olen ollut enemmän kuin tyytyväinen elämääni.

Møns Klint - yksi Tanskan nähtävyyksistä.

Ulkopuoliset vaikutteet

Haluaisin sanoa, että urheilen, koska nautin liikkua ulkona, haastaa itseäni ja tavata uusia ihmisiä liikuntaharrastusteni yhteydessä. Todellisuudessa urheilen, koska muutoin pelkään lihovani, sairastuvani sydän- ja verisuonitauteihin sekä menettäväni lihaskuntoni kuuskymppisenä. En usko, että juoksisin maratoneja, tekisin haukkaa ja penaa (enemmän tietenkin haukkaa) tai olisin opetellut uimaan, jos media ei olisi pelotellut erilaisilla sairauksilla, esitellyt Menestyvät Ihmiset hyvännäköisinä tai kertonut hoitokotien lattioille kuolleista vanhuksista. Uhkakuvat ja pelottelut saavat hien virtaamaan ihollani.

Sama pelko ohjasi opiskelujani. Kauppatieteet eivät varsinaisesti koskaan olleet intohimoni ja päädyin opiskelemaan jonkinlaisen täysin itsekeksimäni palkka/kiinnostus-matriisin perusteella. Pakko kuitenkin mainita, etten ole missään vaiheessa katunut opinalaani ja nykyisillä tiedoilla tekisin täsmälleen samat päätökset kuin ylioppilaskirjoitusten aikaan (noh, ehkä miettisin lukio-oponi neuvoa hakea Hankenille tarkemmin, koska JOSTAIN pitää aina jossittella). Tykkäsin alastani opiskeluaikana ja tykkään edelleen.

Haalarimerkki opiskelusta :)

Kouluttautumiseen kannustetaan usein lupaamalla parempaa palkkaa ja varmempia työllisyysmahdollisuuksia. Itse käänsin nämä päässäni niin, että jos en opiskele (tarkemmin: jos en opiskele YLIOPISTOSSA), minulla ei tule olemaan rahaa eikä kukaan palkkaa minua.

Sallinette minun syleillä maailmaa hetken, joten kysyn, miksi opinto-ohjauksen tunneilla ei koskaan esitelty listaa onnellisimmista ammateista? Tai jos esiteltiin, niin ei kovin hyvin, koska sellainen ei ole jäänyt päähäni vaikka teininä jaksoin AINA olla hereillä ja terävänä ja fiksuna ja kypsänä kaikilla lukion tunneilla koko kahden ja puolen vuoden ajan (jos joku lukioaikaisista opettajistani lukee tämän, pyydän, leiki mukana, kiitos). En ainakaan muista, että liikunnanohjaajan tai ohjelmistosuunnittelijan ammateista olisi edes mainittu. Toisaalta, enpä tiedä miten se olisi vaikuttanut. Kun pelko menetetystä toimeentulosta ja menetetystä onnellisuudesta laitetaan rinnakkain, uskon hävettävän monen valitsevan tosipaikan tullen toimeentulon.

Valistuksen lapsi

Koulun huume- ja seksivalistus upposivat minuun kuin naula vanhaan ihmiseen. "Ei ole olemassa kuin kovia ja vielä kovempia huumeita" kaikuu edelleen korvissani. Porttiteoriaan uskovana en ole vielä tänäkään päivänä käyttänyt minkäänlaisia huumeita, enkä usko koskaan edes kokeilevani. Yksikin kokeilu veisi minut saman tien Christianiaan piikittämään itseni hengiltä. Se olisi kanttu vei parissa viikossa.

Samoin olin varma, että yksi suojaamaton yhdyntä aiheuttaa vähintään kupan ja pidemmällä aikavälillä AIDSin. Täysin varmasti. Sen lisäksi alkunsa saisi lapsi, joka joutuisi kasvamaan aikuiseksi harteillaan tarina isästään, joka ei uskonut koulussa annettuun valistukseen (ja joka kuoli Christianiassa piikitettyään itseään yhden kerran liikaa).

En anna pelon voittaa

Parhaimmillaan pelko saa tekemään asioita, jotka ovat hyväksi meille, mutta pahimmillaan lamauttaa meidät paikoilleen. Mielestäni tärkeintä on tiedostaa omat pelkonsa, niin järjettömiä kuin ne ovatkin.

Pelkään punkkeja. Luen keväisin ja kesäisin kaikki punkkeihin liittyvät lehtijutut ja panikoin sisätiloissa pitkähihaisessa paidassa ja pitkälahkeisissa housuissa, joiden päälle olen vetänyt sukat sääriin asti. Sen sijaan mikään ei estä minua toikkaroimasta kesäiltana baarista pyörällä kotiin vaikka hyvin käsitän, että Kööpenhaminassa liikenneonnettomuudet ovat paljon todennäköisempiä kuin punkit. Käsitän, mutta en välitä. Ja tätä dilemmaa en puolestaan voi käsittää.

Niin järjetön kuin punkkipelkoni onkin, pyrin tiedostamaan sen niin, etten jää paitsi mistään tavallisesta. En esimerkiksi jätä väliin piknikkiä, marjojen poimimista tai avojaloin ruohikossa kävelemistä. Näissä tapauksissa pelkään enemmän sitä, että jään jostain paitsi (nuorisokielellä FOMO eli Fear Of Missing Out) kuin punkkeja.

Miten sinä käsittelet pelkojasi? Itse pyrin stoalaisena tiedostamaan omat motiivini pelkoihin ja järkeistää ne mahdollisimman sopiviksi. Uskon myös meditoinnin tehneen hyvää minulle. Onko sinulla hyviä vinkkejä, miten peloista huolimatta voi elää täysipainoista elämää? En koskaan tiedä, mikä pelko alkaa ohjata minua seuraavaksi.

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:

Lihavasta laihaksi
Mikä on olennaista maratonilla?
Postikortit pitäisi kieltää
Yksinkertainen tapa testata meditointia

Mitä tapahtuu, kun unelma toteutuu?

Yleisö mylvii pimeässä salissa. Vain lava on valaistu. Edellinen yhtye lopettelee keikkaansa. Seisomme bändin kanssa sivussa odottaen omaa vuoroamme. Tärisen. Se johtuu jännityksellä kuorrutetusta pelosta. Selviänkö tästä keikasta hengissä?

Rajarock on pohjoiskalotin nuorisotoimien järjestämä keikkakiertue pohjoisen aloitteleville yhtyeille. Keikkoja järjestetään Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Venäjällä.

Bändimme (tuolloin nimeltään "The Flaming Armpits") osallistui vuoden 2002 Rajarockiin. Keikat järjestettiin Torniossa ja Venäjällä Apatityssa. Tornion keikka oli aivan samanlainen kuin kaikki aiemmat keikkamme. Keikalla oli kourallinen yleisöä, muutama kaveri kannusti eturivissä ja show toimi ihan jees.

"Hur är det att vara tonåring och internationell rockstjärna?" Keikkamuisto Ruotsista (Haparandabladet 13.5.2003).

Venäjällä kaikki oli toisin

Viikko Tornion keikan jälkeen olimme Venäjällä Apatityssa. Istuimme ennen keikkaa salissa ja katsoimme, kun viimeinen bändi lopetteli soundcheckiään. Vilkaisin salin oville ja näin kaksi miliisiä luotiliivit päällä ja rynnäkkökiväärit käsissä. "Jätkillä on ilmeisesti hiljainen ilta, kun ovat vaivautuneet katsomaan nuorison keikkailtaa", ajattelin.

Viimeinen bändi lopetti soundcheckin. Miliisit seisoivat edelleen salissa, kun järjestäjät avasivat ovet. Noin kolmenkymmenen hengen punkkarilauma juoksi lavan eteen huutaen ja riehuen. "Ilmeisesti miliisit olivatkin täällä ihan tarkoituksella", sanon.

Punkkareiden jälkeen saliin valui rauhallisempaa väkeä. Sen sijaan, että he olisivat jääneet notkumaan salin takaosaan (kuten aiempien keikkojemme yleisö), kävelivät kaikki lavan eteen jättäen kuitenkin punkkarit omaan sekoiluunsa.

Kauhistuin punkkareita. Lähdimme bändin kanssa kohti takahuonetta. Takahuoneeseen johtavan käytävän päähän oli ilmestynyt jääkaappipakastinyhdistelmän kokoinen venäläiskorsto, joka pysäytti meidät. Selitimme kaikilla tuntemillamme kielillä, että olemme yksi illan esiintyjistä ja meidän pitäisi päästä takahuoneeseen. Korsto seisoi liikkumatta, kunnes yksi järjestäjistä huikkasi tälle jotain venäjäksi ja pääsimme sisään.

Jokaisella itseään kunnioittavalla bändillä on omat käyntikortit. Kortit suunnitteli luokkakaverini Essi Kuure.

Kohti keikkaa

Pidimme nopean bändipalaverin. Illan soittolista meni uusiksi. Päätimme soittaa rauhallisemmat progebiisit suoraviivaisemmin ja nopeammin. Muutaman hitaamman biisin jätimme suosiolla soittamatta. Keikkamme lyheni noin viidenneksellä.

Lavalle kävellessäni mietin, että mitä tapahtuu, jos eturivin punkkarit eivät pidäkään esityksestä. En ollut koskaan aiemmin pelännyt esiintymistä. Tuolloin pelkäsin. En ehkä henkeni edestä, mutta en välittänyt saada turpaankaan.

Aloitimme ensimmäisen biisin. Punkkarit mylvivät eturivissä ja muukin yleisö tuntui olevan mukana. Biisin päätyttyä saimme raikuvat aplodit. "Ehkä en saakaan turpaan", ajattelin.

Olin edelleen niin peloissani, etten kyennyt keskittymään mihinkään muuhun kuin soittamiseen (normaalisti vedin kunnon lavashown). Välillä nostin oikean käteni ilmaan ja punkkarit seurasivat esimerkkiäni.

Lavalta poistuessa en ole koskaan ollut yhtä helpottunut keikan päättymisestä. Selvisin vahingoittumatta. Istahdin penkille kitara sylissäni. Hengitin syvään ja mietin, mitä tapahtui.

Kevyen musiikin katselmuksessa (Kevari) Tornion legendaarisessa Jesperissä (Pohjolan Sanomat 23.11.2003).

Rocktähteyden ytimessä

Menin katsomaan lavan sivuun seuraavaa bändiä. Ruotsalaiset kollegat soittivat hyvin ja heillä oli erinomainen meininki.

Yhtäkkiä olkapäähäni koputettiin.

Kaksi tyttöä seisoi edessäni hymyillen ja näyttivät kameraansa. "Totta kai voin ottaa teistä kuvan", ajattelin ja yritin tarttua kameraan. "No, no", tytöt sanoivat. He antoivat kameran järjestysmiehellä ja hyppäsivät molemmin puolin kainalooni ("alright, vihdoin liekeissä, kuten bändin nimi antoi ymmärtää"). Järjestysmies otti meistä muutaman kuvan ja tytöt halasivat kiitokseksi. "Tämähän vaikuttaa hyvältä", ajattelin.

Tyttöjen lähdettyä halusin raitista ilmaa. Käytävä oli molemmin puolin täynnä porukkaa. Moni heitti kanssani ylävitoset. Pulloa ja tupakkaa työnnettiin käsiini. Jatkoin matkaani ulos.

Ehdin olla ulkona noin 15 sekuntia, kun yksi tyttö läheisestä nuorisoporukasta osoitti minua. Koko lössi tuli kohti. He ojensivat kynän ja paperia. Kirjoitin kolme nimikirjoitusta. He kiittivät ja selittivät jotain venäjäksi. Hymyilin heille. Olin hämmentynyt. En voinut käsittää, miksi minulta pyydettiin nimmareita ja kanssani haluttiin yhteiskuviin. Päätin palata takahuoneeseen.

Palatessa heittelin jälleen ylävitosia. Tällä kertaa takahuonetta vartioiva jääkaappipakastimen kokoinen korsto veti minut nopeasti sisään ja esti käytäväporukan pääsyn huoneeseen. "Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?", ajattelin. Istuin loppujen keikkojen ajan takahuoneessa.

Todistuksena osallistumisesta Rajarockiin saimme muun muassa viirin.

Tilinteon aika

Viimeisen bändin lopetettua aloimme roudata kamoja bussiimme. Hoidin omat kamani nopeasti. Kirjoitin pari nimmaria ja vetäydyin bussin takapenkille yhdessä rumpalimme kanssa. Juttelimme keikasta ja illasta.

Tilitin, kuinka en voinut käsittää, miksi nämä ihmiset jäivät keikan jälkeen ottamaan valokuvia kanssamme ja pyytämään nimmariani. Ymmärtäisin, jos kyseessä olisi jokin maailmanluokan bändi, kuten Metallica, CMX tai Abba. Mietin ääneen, kuinka näillä ihmisillä olisi parempaakin tekemistä. "He voisivat olla vaikka imuroimassa", sanoin (huomio, kaikista vastenmielisistä kotitöistä imurointi on mielestäni ylivoimaisesti vastenmielisintä).

Minusta tuntui pahalta. Ei ehkä niinkään keikalla olleiden ja takahuoneen nurkilla pyörineiden ihmisten puolesta. Itsekkäänä roskana minusta tuntui pahalta itseni puolesta. Miksi? Syy on se, etten voinut käsittää, kuinka vuosia kestäneen unelmoinnin jälkeen en pystynytkään nauttimaan tilanteesta.

Oliko haaveiluni mennyt hukkaan? Olisin voinut käyttää senkin ajan paremmin (vaikka imuroiden). Tajusin, että joudun keksimään jonkin uuden unelman, jonkin toisen mahdottomalta tuntuvan päiväunen.

Rocktähteys: saavutettu

Keskeytin tilittämiseni, kun bussi vielä seisoi paikallaan. Käänsimme rumpalimme kanssa katseemme ulos. Näimme, kuinka järkkärit joutuivat tekemään basistillemme käytävän, jotta hän pääsisi fanilauman keskeltä bussiimme.

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Miten tavoite eroaa unelmasta?