Motivaatiota juoksemiseen - 2 tekijää ylitse muiden

Uskon, että vaativammat asiat voi saada rutiineiksi helpoiten, kun niissä yhdistyy lyhyen ja pitkän aikavälin hyvät puolet. Juoksemisessa saan hetken hurmion ylitettyäni maratonin maaliviivan. Pitkällä aikavälillä maratoneille treenaaminen edistää terveyttäni. Molemmat motivoivat minua lähtemään muutaman kerran viikossa treenaamaan.

Tykkään yliyksinkertaistaa asioita. Elämä on selkeimmillään kuin 80-luvun toimintaelokuva: hyvikset ovat hyviä ja pahikset ovat pahoja, eikä ketään kiinnosta, miksi näin on. Asetelma otetaan annettuna ja siirrytään juonessa eteenpäin. Joko-tai -maailmassa faktat ovat helposti hallinnassa eikä epäilylle jää sijaa.

Jokainen järkevä ihminen ymmärtää, ettei yliyksinkertaistamisessa ole mitään järkeä. Niin siistejä kuin kasarielokuvat onkin, niin valitettavasti ne eivät joka kerta onnistu puolessatoista tunnissa esittämään kaikkia elämän eri sfäärejä. Sekä-että on lähempänä oikeaa elämää entä joko-tai.

Ennen kuin innostun pohtimaan toimintaelokuvien merkitystä elämän ymmärtämiseksi, niin otan hieman maanläheisemmän esimerkin.

Kymmenen metriä maaliviivaan :)

Ensimmäinen maraton

Juoksin ensimmäisen maratonini elokuussa 2013. En ikinä unohda maaliintuloa olympiastadionilla. Stadionin portin läpi juostuani minusta tuntui, että katsomo oli tupaten täynnä yleisöä ja kaikki hurrasivat minulle. Vaikka olinkin kävellyt osan matkasta, juoksin stadionin loppukaarteen kautta maaliin (vaikka tuskin liikuin normaalia kävelyä nopeampaa). Maalissa tunsin itseni voittajaksi.

Maratoneista saatava suorittamisen fiilis on kuin huumetta (tai niin luulen, mutta en tiedä, koska en ole koskaan huumeita kokeillut). Vaikka matkan aikana kysyin itseltäni monta kertaa "miksi taas piti lähteä?", niin maaliin tulon mielihyväryöppy pakottaa kysymään "koska seuraavan kerran?".

Maalissa koin, että matka oli kaiken sen hien ja tuskan arvoinen. Fyysisen kamppailun lisäksi jouduin käyttämään huomattavasti energiaa pitääkseni pääni kasassa. Olin hypätä kolmenkymmenen kilometrin kohdalla metroon, ajaa kotiin ja jättää maratonit "niille, joita se kiinnostaa".

En tiedä mistä kaivoin motivaation juosta (tai paremminkin liikkua) viimeiset reilut kymmenen kilometriä. Olypiastadionilla kuitenkin onnittelin itseäni onnistuneesti löytämästäni lisämotivaatiosta.

Pitkällä aikavälillä

Valehtelisin, jos väittäisin, että vain maratonien maaliintulon "hienous" saa minut juoksemaan. Ei todellakaan. Lenkkeilylläni on paljon itsekkäämmät syyt.

Uskon vahvasti, että kaltaiselleni tavalliselle tallaajalle on aivan sama, millaista liikuntaa harrastan. Kaikki on kotiinpäin. Mikä ikinä saa minut nostamaan ahterini sohvalta ja liikkumaan, on pitkällä aikavälillä hyväksi minulle. Toisinaan tykkään tehdä haukkaa ja penaa (enemmän tietenkin penaa) ja välillä käyn tanssimassa. Juokseminen on kuitenkin ollut viimeisen vuosikymmenen ajan harrastus, johon tukeudun useimmiten.

Vaikka en pidäkään maratonien juoksemista terveellisenä, uskon kuitenkin, että maratoneille treenaaminen edistää terveyttäni. Juoksen, koska uskon sen vaikuttavan positiivisesti sekä fyysiseen että henkiseen olooni. Nämä huomaan arjessani. Juoksemisen on eri tutkimuksissa todistettu vaikuttavan muun muassa keskittymiskykyyn, oppimiseen ja masennuksen ehkäisyyn. Nämä ovat hyviä syitä lähteä lenkille.

Multimotivaattori

Juoksemissa yhdistyy kaksi eniten motivaatiooni liittyvää tekijää. Maratonin suorittaminen luo selkeän tavoitteen, jonka suorittamisen palkintona on valtava endorfiiniryöppy. Maratoneille treenaaminen sen sijaan saa minut liikkumaan viikoittain, mikä parantaa fyysistä suorituskykyäni.

Fyysinen hyvä kunto ruokkii myös muita positiivisia asioita elämässäni. Nukun paremmin, kun rasitan kroppaani sopivasti ja tasaisin väliajoin. Lenkillä jätän sosiaalisen median seuraamisen ja päivittämisen muille. Pystyn liikenteen huomioiden keskittymään lähes ainoastaan omiin ajatuksiini.

En henno vetää yhtäläisyysmerkkejä lenkkieni ja mindfulnessin välille, mutta jotain samaa molemmissa on.

Kaksi kärkeä

Toisin kuin kasarielokuvat, juokseminen ei ole mustavalkoista. Lenkkeily ja maratonit muodostavat positiivisen noidankehän. Maratonin suorittaminen on tavoite, johon pitää treenata. Treenaaminen vahvistaa sydäntä, luustoa ja verenkiertoa. Tarpeeksi treenattuani voin mennä maratonille ja kokea onnistumisen fiiliksen ylittäessäni maalilinjan. Hetken huuma ja pitkän ajan positiiviset vaikutukset täydentävät toisiaan kuin nakit maksalaatikkoa.

Missä tilanteissa sinä hyödynnät pitkän ja lyhyen aikavälin positiivisia vaikutuksia? Juoksemisen lisäksi olen huomannut saman ilmiön kitaransoitossa ja sijoittamisessa. Molemmissa on tarjolla välittömiä hyvänolontunteita (keikat ja kertynyt varallisuus) ja pidemmän ajan nautintoja (uuden oppiminen ja kasvava varallisuus).

Aiheeseen liittyvät muut artikkelit:  

Järjen käyttö harrastuksissa - juokseminen ja sijoittaminen

Kolme kiistatonta faktaa joissa olen ollut täysin väärässä

4 ikonista juoksureittiä Kööpenhaminassa

Positiivista voimaa muiden mielipiteistä

Mikä on olennaista maratonilla?

Harjoittelu puolimaratonille - intervallitreenit ovat vain mauste

Koitan säästämisen sijaan maksaa itselleni palkkaa

Oikea suhtautuminen suunnitteluun helpottaa elämää

Sijoittamista ei kannata ajatella maratonina vaan maratonille treenaamisena

Juoksemisen aloittaminen - 3 tapaa löytää motivaatio lenkkeilyyn

Uskon, että meille tavallisille sunnuntaisuhareille on tärkeämpää keksiä motivaattori juoksemisen aloittamiseen kuin yrittää löytää optimaalisin tapa aloittaa lenkkeily. Tässä artikkelissa käyn läpi kolme tapaa (lenkkien pidentäminen, itseni palkitseminen ja data), jotka auttoivat minut nousemaan sohvan pohjalta juoksupoluille. Teknisesti olisin voinut juosta lenkkini järkevämmin, mutta tuskin olisin jaksanut jatkaa juoksuharrastustani niin pitkään, kuin mitä onnistuin omilla keinoillani.

Vaikka olen urheillut opiskeluaikoja lukuun ottamatta koko ikäni, niin juoksemiseen hurahdin vasta aikuisena. Opiskeluaikana juoksin elämäni ensimmäisen puolimaratonin. Sijoituin (muistaakseni) ikäryhmäni neljänneksi viimeiseksi. Puolimaraton oli sen verran kova koettelemus, että kompensoin sen jättämällä urheilut sikseen vuodeksi keskittyen keskikaljaan ja majoneesipizzaan.

Opiskeluaikainen elämäntyylini kasvatti minut hurjiin mittoihin. Painoni nousi. Heräsin, kun puntari kellotti yli 80 kiloa. Vaikka tiesinkin ruokavalion olevan avain järkevään laihduttamiseen, aloin syömisen tarkkailun lisäksi juosta.

Juokseminen tarjosi minulle riittävän matalan kynnyksen liikkumisen aloittamiseen. Pystyin lähtemään lenkille suoraan kotioveltani. Lenkkipäivät ja -ajat olivat täysin kiinni itsestäni. Saatoin juosta juuri niin pitkään ja juuri siihen suuntaan mihin halusinkin. Juoksemisessa minun ei tarvinnut välittää kenestäkään muusta kuin itsestäni.

Kisailu kirpeässä syyssäässä toimii aina.

Kovempaan kuntoon

En muista, kuinka pitkiä ensimmäiset ”heräämisen” jälkeiset lenkkini olivat. En usko niiden olleen viittä kilometriä pidempiä. Juoksin kotini lähiympäristössä, jotta tarpeen tullen pystyin kävelemään kotiin.

Pelkkä kalorien kuluttaminen lenkkeilemällä ei riittänyt minulle. Halusin myös kehittää kuntoani paremmaksi. Kysyin neuvoa juoksemista harrastavalta kaveriltani ja hänen ohjeensa kuului: ”Vedä joka lenkillä vähän pidemmälle tai vähän nopeammin.”

Nykyisellä käsitykselläni tavoitteellisesta juoksukunnon kehittämisestä sanoisin, etten ehkä nykykunnollani ostaisi tuota neuvoa samalla tavalla kuin ostin sen aikoinaan. Mutta tuon aikaiseen treeniini neuvo toimi kaikessa yksinkertaisuudessaan täydellisesti.

Päätin keskittyä matkan pidentämiseen. Pidensin lenkkejäni jatkuvasti ja huomasin pystyväni juoksemaan pidempiä lenkkejä hengästymättä. Miten voimaannuttava tuo fiilis tuolloin olikaan! Homma toimi ja innostuin juoksemisesta.

Lenkin jälkeinen palkinto

Kuten niin monesti, muutos pilaa hyvän uuden käytännön. Kun olin vihdoin päässyt juoksemisen makuun, oli minun aika lähteä vaihtoon Belgiaan. Uudessa maassa motivaationi oli aluksi jossain aivan muualla kuin juoksemisessa. 

Rutiinini menivät uusiksi. Uusi ympäristö, kieli ja uudet ihmiset ympärillä veivät energiani niin nolliin, ettei urheilu käynyt mielen vieressäkään ensimmäiseen kuukauteen. Sen sijaan belgialaiset oluet ja ranskalaiset tekivät tuhojaan keskivartalolleni. Jossain vaiheessa tajusin, etten voi jatkaa samalla tavalla.

Suomessa motivaationi juoksemiseen oli laihtuminen ja kunnon kohottaminen. Belgiassa käänsin homman päälaelleen. Annoin itselleni luvan juoda olutta ja syödä tötteröllisen belgialaisia ranskalaisia juoksulenkkini päätteeksi.

Hiilihydraattipalkinto odotti jokaisen lenkin jälkeen! Niin järjettömältä kuin tämä kuulostaakin, niin alkoholi, suola ja rasva saivat minut jälleen juoksemaan. Vaikka en laihtunutkaan, fiilikseni oli huomattavasti parempi kuin aiemmin.

Tekniikkaa ja dataa

Muutettuani Belgiasta Suomeen, en jaksanut keskittyä juoksemiseen. Vanha kierre alkoi uudestaan: huono ruokavalio, liian vähän liikuntaa ja liikaa sohvalla makaamista. Painoni nousi ja mielialani laski. Säälin itseäni kahden vuoden ajan ennen kuin päätin tehdä asialle jotain. Jälleen kerran liikunta oli ensimmäinen askel tiellä parempaan fyysiseen ja henkiseen kondikseen. Silti motivaationi oli kadoksissa.

En osaa koodata ja matemaattiset taitoni ovat vahvaa keskitasoa, mutta silti pidän itseäni data-nörttinä. Kuten niin monessa muussakin tavoitteessani, motivaatio löytyi jälleen kaupan hyllyltä. Ostin GPS-mittarin sykevyöllä, Polar RC3 GPS:n.

Ihminen on sitä onnellisempi, mitä enemmän hänellä on leluja ympärillään - vanha jokivartelainen sananlasku

Parin ensimmäisen kokeilun jälkeen aistini avautuivat. Mittarista löytyi kaikki olennainen, ja motivaationi juoksemiseen palasi. En enää lähtenyt lenkille kaloreita polttaakseni, kuten opiskeluaikana, tai että olisin saanut vetää kaloreita sisään, kuten Belgiassa. Lähdin lenkille, jotta sain dataa ja pystyin seuraamaan kehitystäni. Vauhti, syke, kesto, matka, kaikki tuntuivat olennaisilta pointeilta.

Oman kehittymisen seuraaminen (liian) monella mittarilla oli kuin huumetta. Näin numeerisesti, kuinka eri päivinä juostu sama lenkki saattoi tuntua samalta vaikka data näytti vauhdin ja sykkeiden olleen aivan eri tasolla. Miten mielenkiintoista! GPS-mittarin hankkimisen jälkeen olen juossut vain muutaman lenkin ilman että olisin edes jollain vehkeellä mitannut lenkkiäni.

Datan hankkimisen jälkeen hymyilyttää.

Aloittaminen voittaa järkevyyden

Perusterveelle ihmiselle teknisesti mikään ei ole niin helppoa kuin juoksemisen aloittaminen. Tavalliset lenkkarit riittävät alkuun, polkuja ja jalkakäytäviä riittää ympäri Suomea eikä lenkkeily ole kellonajasta kiinni. Voiko liikkumisen aloittamista saada enää helpommaksi?

Kuten niin monessa muussakin järkevässä tekemisessä (kuten esimerkiksi säästämisessä, meditoinnissa tai muiden ihmisten mielipiteiden kuuntelemisessa), myös juoksemisen aloittamisessa tekniikka on paljon pienemmässä roolissa kuin psykologia. Itselleni ei riitä alkuunkaan, että jonkin tehtävän suorittaminen on paperilla helppoa. Tarvitsen jonkinlaisen kannustimen aloittamiseen.

Minulle juoksemisen aloittamiseen on toiminut kolme päämotivaattoria: kunnon kohottaminen lenkkejä pidentämällä, syöminen ja data. Kaikille näille oli oma paikkansa ja aikansa. Valehtelisin, jos väittäisin, että olisin innostunut juoksemisesta opiskeluaikana, jos vain olisin ostanut GPS-mittarin. Samoin, en usko, että pelkkä lenkkien pidentäminen olisi toiminut motivaattorina muutettuani takaisin Suomeen.

En usko, että yhdessäkään itseään kunnioittavassa juoksukirjassa neuvotaan juoksemaan koko ajan pidempiä lenkkejä, juomaan kaljaa ja syömään ranskalaisia aina lenkin jälkeen tai käyttämään enemmän aikaa datan analysointiin kuin itse juoksemiseen. Niin järjettömältä kuin se kuulostaakin, nämä kolme toimivat omalla kohdallani. Olisinko päässyt parempaan kuntoon ja hoikistunut, jos olisin tehnyt lenkkini joillain muilla (eli järkevillä) tavoilla? Aivan varmasti. Olisinko innostunut juoksemisesta samalla tavalla kuin nyt olen innostunut? Tuskin.

Millaisia muistoja sinulla on juoksemisen aloittamisessa? Tai jos yrität aloittaa juoksemista juuri nyt, millaisia keinoja olet kokeillut? Itse olen aloittanut juoksemisen kymmeniä kertoja. Ainoastaan kolme yllä kuvattua tapaa ovat saaneet juoksemisen juurrutettua osaksi sen hetkisen elämäni rutiineja. Vanhetessani ja elämäntyylini muuttuessa odotan innolla, mikä saa minut lenkille tulevina vuosina. Aika näyttää.

Aiheeseen liittyvät muut artikkelit:  
Näin lopetat vitkastelun

Harjoittelu puolimaratonille - intervallitreenit ovat vain mauste

Mitä yhteistä on sijoittamisella ja ruokavaliolla?

Lihavasta laihaksi

Yksinkertainen mittari takaa tehokkaan tuloksen

3 neuvoa, joita ei kannata antaa nuorelle

Elämä ilman alkoholia

Järkevien ostopäätösten tekeminen väsyneenä ei ole helppoa

Yksinkertainen tapa testata meditointia

Positiivista voimaa muiden mielipiteistä

Miten saada hedelmien syömisestä rutiini? - esimerkkejä epäonnistumisista

4 ikonista lenkkireittiä Kööpenhaminassa

Kööpenhaminasta puhuttaessa muistetaan aina mainita pyöräily, mutta myös juokseminen on täällä helppoa. Useat puistot, tasainen maasto ja toimiva liikenne takaavat vaivattoman lenkkeilyn jopa keskustassa. Keskustasta ei onneksi tarvitse poiketa kauas, jotta pääsee näkemään erilaisia maastoja.

Kun Kööpenhaminaan muuttoni varmistui, googletin lenkkireittejä uudesta kotikaupungistani. Treenaamisen aloittaminen oli helppoa, kun pystyin jolkottelemaan muiden hyviksi toteamia reittejä pitkin. Tylsänä ja laiskana tyyppinä kotini lähialueen maastot alkoivat kuitenkin vetää puoleensa yllättävän nopeaa. Mukavuudenhalu on uteliaisuuden pahin vihollinen.

Kevään aikana innostuin kiertämään Kööpenhaminan ikonisimpia lenkkireittejä. Vanhat reitit alkoivat tuntua puurtamiselta. Uudet maisemat toivat innokkuutta treeneihin.

Jostain syystä mäkien puuttuminen tuntuu fantastiselta. Juoksu sujuu tasaisella vauhdikkammin. Vaikka Tanskan maantieteen leimaavin piirre ei tullut minulle yllätyksenä, tuntuu maaston tasaisuus lähes joka kerta paikalliseen kieleen ja kirjastoon verrattavalta kulttuurishokilta (POSITIIVISELTA sellaiselta). 

Listaamani neljä reittiä ovat noin viiden kilometrin pituisia. Jos viisi kilometriä tuntuu liian pitkältä tai lyhyeltä, voi lenkin pituutta säätää helposti katsomalla karttaa ja käyttämällä noin kahta prosenttia mielikuvituskapasiteetista. Matka ei ole lenkkeilyn este.

Lenkin jälkeinen endorfiini regeneroituu ylöspäin suuntautuviksi suupieliksi :)

Järvet (Søerne)

Järvet ovat Kööpenhaminan Töölönlahti (helsinkiläiset tietävät). Tänne tullaan näyttäytymään/juoksemaan sävy-sävyyn sopivissa trendiurheiluvaatteissa hiukset laitettuna. Järvien länsireunalta löytyy lukuisia baareja ja kahviloita, jotka ovat täynnä janoisia ihmisiä aamusta iltaan.

Tanskalaisilla on tunnetusti hyvä itsetunto. Järvien sijaan puhuisin mieluummin rapakoista. Järvet olivatkin vielä 1500-luvulla yhtä ja samaa vesistöä, mutta vuosisatojen kuluessa yhdestä järvestä on muodostettu neljää omaa järveä.

Keskustan läheisyys on järvien hyvä puoli. Reitin läheltä löytyy useita hotelleja. Forumin ja Nørreportin metroasemat sijaitsevat erittäin lähellä. Bussipysäkkejä löytyy joka puolelta. Huono puoli järvissä on lukuisat liikennevalot. Järvien länsipuolelle on tehty alikulut, mutta itäpuolella joutuu yleensä odottelemaan useissa valoissa.

Keskustassa sijaitsevat neljä järveä tuntuvat meikämandoliinosta neljältä lammelta.

Frederiksbergin puisto ja Søndermarken (Frederiksberg Have og Søndermarken)

Kesäisin puistot ovat täynnä lintuja ja porukoita piknikillä. Mikäpä linnuilla ollessa, varsinkin kun tanskalaiset tykkäävät syöttää niitä. Frederiksbergin puistosta pääsee myös kurkistamaan viereisen eläintarhan norsujen toilailuita (jos siis vankeudessa elävien luontokappaleiden ihmettely kiinnostaa).

Frederiksbergin puiston ja Søndermarkenin halkaisee tie, joten sitä ylittäessä pitää olla tarkkana. Täältä löytyvät myös suur-Kööpenhaminan (ehkä jopa koko Tanskan) tiukimmat mäet. Moni tekeekin mäkitreeninsä Frederiksbergin linnan edessä.

Pyöräily on puistossa kielletty ja tapojensa vastaisesti tanskalaiset tuntuvat noudattavan tätä sääntöä. Ehkä tästä syystä teen suurimman osan lenkeistäni täällä.

Teknisesti tämä lenkki sijaitsee Frederiksbergin kunnan puolella, mutta ei takerruta pikkuseikkoihin.

Amagerin puisto (Amager Fælled)

Itse kutsun aluetta Amagerin pusikoksi. Tiheän kasvuston ympäröivät lenkkireitit voivat tuntua vähän inhottavilta pimeään aikaan. Päiväsaikaan puistossa (tai siis pusikossa) liikkuu paljon porukkaa sekä lenkillä että matkalla kotiin, töihin tai kauppaan.

Alueen eteläpuolelta löytyy pari nyppylää, joissa voi vetää pienehköt mäkitreenit. Muuten maasto on kovaa hiekka-alustaa, joka mahdollistaa vauhdikkaammat treenit. Liikennevaloja tai autoteitä ei puistosta löydy.

Jos majoitut Bella Center -hotellissa (tuttu Sillan toiselta tuotantokaudelta), niin Amager Fælled on näppärä lenkkeilyalue.

Damhussøen

Tämäkin reitti sijaitsee Frederiksbergin puolella, kuten Frederiksbergin puisto ja Søndermarken (mikä minua oikein vaivaa...). Keskustasta Damhussøeniin on hiukan matkaa, mutta itse pidän alueesta. Vaikka kartan mukaan reitillä on useita pitkiä suoria, en koe niitä yhtä tylsiksi kuin pitkiä suoria yleensä.

Damhussøenillä ei voi välttyä tapaamasta muita lenkkeilijöitä. Pohjoisesta läheltä Jyllingevejtä löytyy puolapuita sun muita, joissa voi vetää leukoja. Tykkään viihdyttää itse itseäni rimpuilemalla näissä vehkeissä lähes joka lenkillä.

Damhussøenin ympäristö on ehkä oma suosikkireittini.

Muita vaihtoehtoja?

Missä sinä tykkäät juosta Kööpenhaminassa? Onko sinulla jokin suosikkiurheilupaikka Tanskan pääkaupungissa? Itselle juoksu on ykkösliikuntaharrastus, mutta tykkään myös muusta urheilusta. Laita viestiä, jos lenkki- tai muu liikuntaseura kiinnostaa. Olisi mukava treenata porukalla.

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Kielen opiskelusta
Kirjastosta

Mikä on olennaista maratonilla?
Harjoittelu puolimaratonille - intervallitreenit ovat vain mauste
Positiivista voimaa muiden mielipiteistä
4 asiaa, jotka yhdistävät liikuntaa ja säästämistä

Positiivista voimaa muiden mielipiteistä

"Muiden mielipiteistä ei kannata välittää" lienee yksi yleisimmistä ja kliseisimmistä neuvoista. Ymmärrän, että jotkut toisten laukomat mielipiteet voivat olla niin päättömiä, että ne on parempi jättää omaan arvoonsa. Mutta tuo neuvo ei ole yleispätevä. Muiden mielipiteistä voi saada myös positiivista voimaa, kun ne osaa käsitellä oikein.

Meille sunnuntaisuhareille on täysin normaalia kokea epätoivon hetkiä maratonilla. Joskus epätoivo lannistaa, joskus sen saa aisoihin. Epätoivon suhteen vuoden 2018 Helsinki City Maraton ei poikennut normaalista.

Yhdessä vaiheessa huomasin, että takana oli kaksi ja puoli tuntia matkaa ja reilu tunti vielä edessä. Janotti ja väsytti. Yleisöä ei juurikaan näkynyt. Teki mieli jättää koko homma kesken. Päätin kuitenkin yrittää roikkua jänisten perässä.

“Oksettaako minua?”. En muista koskaan oksentaneeni missään juoksukisassa. Edellisen kerran olen meinannut oksentaa ilman alkoholin tai vatsataudin osuutta asiaan, kun osallistuimme ensi kertaa bändini kanssa Tornion kevyen musiikin katselmukseen. Tuosta ei ole kuin vajaat kaksikymmentä vuotta aikaa. Tuolloin en voinut jättää bändikavereitani pulaan. Nyt olin kuitenkin yksin matkalla. Mikä neuvoksi?

Päätin, että jos oksennan, en juokse maaliin. Mikään urheilusuoritus näin alhaisella tasolla ei ole sen arvoinen. Tiesin kannustusjoukkojeni olevan metropysäkin lähellä. He olivat tulleet varta vasten katsomaan juoksuani. En voinut tuottaa heille pettymystä. Päätin, että juoksen ainakin heidän kohdalleen, oksensin tai en. Metrolla pääsisi helposti maalialueella hakemaan kamat säilytyksestä.

En oksentanut. Seurasin jäniksiä loppuun asti. Menin illalla ystäväni syntymäpäiväjuhlille. Hyvin kävi.

Vaikka lämmin keli veikin voimia vuoden 2018 Helsinki City Maratonilla, riittivät energiatasoni poseeraamiseen.

Ylimääräistä voimavaraa

Tämä ei ollut ensimmäinen maratonini. Jouduin kuitenkin miettimään, tulisiko tämä olemaan ensimmäinen keskeytykseni. Minulla oli maratoonarimaine suojeltavana.

En romahtanut kisan aikana, koska ajattelin kavereitani. Tai oikeastaan ajattelin, mitä he minusta ajattelevat, jos keskeytän. Pelko minuun liittyvistä negatiivisista ajatuksista auttoi minua tsemppaamaan pahimman epätoivon yli. Pelkäsin nolaavani itseni heidän silmissään. Olinhan puhunut (lähes yksinomaan) juoksusta viimeisen puolen vuoden ajan.

"Kuinka he voivat luottaa enää mihinkään, mitä sanon, jos nyt luovutan? Olen vain niin hyvä kuin viimeinen kisani, joten kukapa sitä luovuttajan kanssa tahtoo hengata. Uskovatkohan he enää yhtään juttuani aiemmilta maratoneilta, jos keskeytän? Tässä on oma maine kiinni. Luovutan vain, jos terveys oikeasti pettää."

Tuo on luonnollista ajatuksenkulkua nestehukkapäissään sekoilevalta wannabepaavonurmelta, mutta täysin järjetöntä pohdintaa aikuiselta ihmiseltä.

Oli ajatusprosessi järjetön tai ei, sain siitä lisää energiaa. Mind over matter. Ajattelemalla muiden mielipiteitä, selvisin maaliin asti, mielestäni ihan kunnialla.

Ulkopuoliset standardit

Muiden ihmisten yleisesti hyväksymät standardit ohjaavat elämääni enemmän kuin kehtaan myöntää. Käsi pystyyn se, joka ei halua olla keskimääräistä parempi kuski? Muiden arvostelut ja ajatukset ovat tärkeitä. Tai ehkä tarkemmin sanottuna, se mitä KUVITTELEN muiden ajattelevan minusta, on tärkeää. Mistä minä voisin tietää, mitä he oikeasti minusta ajattelevat!

Joskus minusta tuntuu, että maraton on nostettu jonkinlaisella jalustalla. Herodotoksen tarina Feidippeksen noin neljänkymmenen kilometrin kuolettavasta matkasta Maratonista Ateenaan on luonut myyttisen maineen täysin epäterveelle ja järjettömälle massatapahtumalle.

Media ei niinkään keskity vanhaan tarinaan, mutta kertoo millintarkat ohjeet, kuinka maratonille pitää valmistautua, miten kisassa tulee toimia ja kuinka juhlittuja sankareita maratoonarit ovat. Finlandiahiihto, laskuvarjohyppy tai ensiapukurssin suorittaminen ei saa aikaan samaa reaktiota aikaan lähipiirissä.

Lähes kaikki pystyvät käsittämään maratonin jollain tasolla. Mukava pyörälenkki kesäviikonloppuna voi helpostikin olla noin neljäkymmentä kilometriä. Maratonajoista on tehty helposti ymmärrettävät mittatikut. ”Pääsetkö alle neljän tunnin? Joko maailmanennätys on saatu juostua alle kahden tunnin?”

Pettymyksen tuottaminen muille

Muiden ajatuksia ajattelemalla voin saada aikaan myös negatiivisen kierteen mielessäni. Uskallan kuitenkin väittää, että miettimällä ”mitähän nuo minusta ajattelee” voin parhaimmillaan luoda itselleni uskomattoman paljon positiivista energiaa. Läheisemme ovat tärkeitä juuri sen takia. Emme tahdo tuottaa heille pettymystä. Tahdon, että heidän mielikuvansa minusta on positiivinen.

Hienoilla miehillä riittää mielipiteitä.

Minuun vaikuttaa ehkä eniten se, että pelkään kavereideni peilaavan viimeisintä suoritustani aiempiin tarinoihini sekä muihin maratonareihin. Jälkimmäinen on sekä pelottavampi että järjettömämpi ajatus.

Olen tuottanut pettymyksiä lähimmäisilleni aiemmin ja tulen varmuudella tuottamaan niitä myös jatkossa. Osa näistä on tiedostamattomia, osa tiedostettuja. Mitä paremmin pystyn hallitsemaan ja tiedostamaan omien tekemisteni seuraukset itseeni ja lähipiiriini, sitä helpompi minun on olla. Voin olla tyytyväinen itseeni.

”Minua ei voisi vähempääkään kiinnostaa, mitä muut minusta ajattelevat.” ”Muiden mielipiteistä ei kannata välittää.” Nämä ovat hienoja motivaatiolauseita, jotka toimivat joissain tilanteissa. Harmittavasti näitä kuitenkin kuulee absoluuttisina totuuksina, mitä ne eivät todellakaan ole.

Mistä sinä keräät voimia, kun tavoite alkaa tuntua liian vaikealta? Olisi mukava kuulla erilaisista keinoista, joilla on mahdollista päästä eri esteiden yli tai saavuttaa jotain, mikä tuntuu erityisen haastavalta.

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Mitä tapahtuu, kun unelma toteutuu?

Mikä on olennaista maratonilla?
Pelko - elämän suurin ajuri
Harjoittelu puolimaratonille - intervallitreenit ovat vain mauste

Mikä on olennaista maratonilla?

Maraton on paperilla yksinkertainen suoritus. Tarpeeksi kauan aikaa kun jaksaa hölkätä, niin homma on ohi. Mutta mikä saa ihmiset juoksemaan maratonin? En tiedä. Itse suoritan maratonin per vuosi, koska pidän treenaamisesta ja kehitykseni seuraamisesta. Juuri millään muulla ei ole mitään merkitystä.

Mistä tietää, että juhlissa on mukana lentäjä, vegaani ja maratoonari? Älä huoli, he tulevat kyllä itse kertomaan. (Vitsillä sisään!)

Jos (ja kun) erehdyn mainitsemaan juoksuharrastuksestani, kysytään minulta ensimmäisenä maratonjuoksijan kannalta kaikkein epäolennaisin kysymys: "Kauan meni?" Onhan se ymmärrettävää, helppo kysymys. Jos olen hyvällä tuulella, en pidä kysyjälle luentoa maratonajan epäolennaisuudesta vaan kerron ennätykseni kiltisti. Jos olen huonolla tuulella, niin...

Vantaan maratonilla voimat loppuivat pahasti kesken.

Kaikkein tärkein syy

Aika ei ole tärkein. Se ei itse asiassa ole edes kovin olennainen osa 42,2 kilometrin matkaa. Mikä maratonilla sitten on minulle olennaista?

Aloin treenata maratonille noin 15 kiloa sitten. Ensimmäiselle maratonille ilmoittautumisesta on noin 10 kiloa aikaa.

Maratonille tähtääminen auttaa minua pitämään painon kurissa yhdessä ruokavalion ja säännöllisten elintapojen kanssa. Olen aina rakastanut syömistä ja ruokailutavat ovat usein repsahtaneet väärille urille. Ruokavalioni toimii kuin purjeveneen purje, josta täytyy pitää huolta lähes jatkuvasti.

Juokseminen ja erityisesti maratonille treenaminen on kuin ankkuri. Vaikka kaikki muu heiluu ja huojuu, juokseminen pitää sekä painoni että muun elämäni kurissa.

Kun selvästi ylipainoisena aloin liikkua, keskityin aluksi pelkästään juoksemiseen. Tiesin, ettei luonteeni ole niin luja, että pystyisin samanaikaisesti sekä treenaamaan että syömään tavoitteellisesti.

Aloitin treenaamisen ollessani Belgiassa vaihdossa. Pitkän hikilenkin jälkeen saatoin helposti huuhdella lähiravintolasta tilaamani belgialaiset majoneesiranskalaiset alas parilla tai kolmella oluella. (Jos koskaan olet Belgiassa jossain muualla kuin Brysselissä, voin suositella belgialaisia ranskalaisia täysin varauksetta. Taivaallista ruokaa!)

Ranskalaisista huolimatta painoni alkoi pudota. Ei radikaalisti, ei nopeasti eikä todellakaan kovinkaan paljon. Mutta sain luotua rutiinin, joka on osoittautunut timanttisen arvokkaaksi. Myöhemmin aloin pienin askelin keskittyä myös ruokavalioon, mutta se on toinen tarina.

Tekniikkaa ja luontoa

En osaa koodata, pystyn nippanappa asentamaan normaalin kotireitittimen ja uuden puhelimen asetuksien säätämiseen käytän hävettävän paljon aikaa. Kaikesta huolimatta lasken itseni vankkojen datanörttien joukkoon.

Nautin suuresti datan keräämisestä, järjestämisestä ja analysoinnista. En uskalla edes kuvitella, kuinka kovassa kunnossa olisin, jos olisin käyttänyt edes kolmanneksen juoksulenkkieni data-analyysiajasta itse treenaamiseen.

Lenkillä pääsen nauttimaan myös muustakin kuin fyysisestä rasituksesta. Luonnossa nautin rauhallisesta ympäristöstä ilman pakokaasuja ja muita pienhiukkaspäästöjä. Tai jos juoksen kaupungissa, näen paljon muita ihmisiä.

Olen ottanut tavakseni moikata silloin tällöin tuntemattomia lenkkeillessäni. Joskus tervehdykseen vastataan ja se tuntuu huikealta. Yleensä vastapuoli jättää tervehtimättä (jättäisin varmaan itsekin…), mutta se harvemmin tai käytännössä ei koskaan haittaa, koska mieleni nauttii kaikesta ympärillä tapahtuvasta.

Viimeisimmän maratonini juoksin Helsingissä. Suomessa olen osallistunut Helsinki City Maratonille ja Vantaan Maratonille. Molemmat tapahtumat ovat olleet hienosti järjestettyjä.

Kunhan tuntuu hyvältä

Ehkä olen tylsä tyyppi, mutta minulle maratonilla kaikkein olennaista on se, mikä on johtanut itse kisaan. Juostut treenit, palauttelut ja datan analysointi on pääasia, ei itse maraton. Pidän lähes kaikesta, mikä liittyy juoksuun. Maraton on vain yksi osa pakettia. Se on kaikkein näkyvin osa, mutta vain osa.

Tuskin sunnittelisin, toteuttaisin tai analysoisin treenejäni yhtä innokkaana, jos minulla ei olisi seuraavaa maratonia kalenterissa. Kaikki ylimääräinen tuntuisi vain järjettömältä.

Maratonin juokseminen kuitenkin on lähtökohtaisesti järjetöntä. Lyhyempien matkojen juokseminen olisi terveyden kannalta huomattavasti järkevämpää. Mutta minkäs sitä tekee, kun on niin innostunut.

Onko sinulla jokin harrastus, johon olet valmis käyttämään aikaa (ja/tai rahaa) vaikka siinä ei olisikaan mitään järkeä? Juokseminen on suhteellisen edullinen harrastus vaikka aikaa kuluukin huomattavasti. Mutta se ei haittaa. Olennaista on, että tiedän mistä tykkään ja pystyn toteuttamaan sen.

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:

Lihavasta laihaksi

Olen vapaa-ajalla mieluummin utelias kuin tavoitteellinen

Harjoittelu puolimaratonille - intervallitreenit ovat vain mauste

4 asiaa, jotka yhdistävät liikuntaa ja säästämistä

Yksinkertainen mittari takaa tehokkaan tuloksen

Harjoittelu puolimaratonille - intervallitreenit ovat vain mauste

Mitä tahansa uutta kokeilenkin, sorrun usein havittelemaan pikavoittoa sen sijaan, että keskittyisin peruspalikoiden rakentamiseen. Enkä ole ainoa, joka ajattelee näin. Kun kaverini kysyvät minulta neuvoa puolimaratontreeneihin, lähes kaikki nostavat esiin intervallit*. Intervallien sijaan juoksuharrastuksen alussa pitäisi mielestäni pääpainon olla peruslenkeissä, ei intervalleissa, mäkivedoissa tai porrastreeneissä.

Olen saanut jonkinlaisen juoksijagurun maineen paikallisten kavereideni keskuudessa. Gurun maineella tarkoitan sitä, että useat kaverini ovat kysyneet neuvoa, kun heidän tavoitteenaan on ollut juosta Kööpenhaminan puolimaraton. Usealla kaverilla tarkoitan noin kolmea henkilöä (kaksi olisi "pari" tai "muutama", joten "usea" on ihan relevantti termi).  Guruiluni johtuu enemmänkin puheistani kuin juoksusaavutuksistani.

Kysymys kuuluu yleensä näin: "Olen todella huonossa kunnossa, mutta haluasin päästä parempaan kondikseen, joten tarvitsen jonkinlaisen tavoitteen motiivikseni. Maraton on liian pitkä matka, mutta puolimaraton voisi olla mukava. En ole oikeastaan juuri koskaan juossut, joten minkälaisia intervallitreenejä minun pitäisi tehdä ja kuinka usein, jotta selviytyisin puolimaratonista?"

Kovimmiksi intervallitreeneikseni lasken kilometrin vedot. Kuva Cop Run -viestistä, jossa juostaan kolmen hengen joukkuiessa viisi kertaa kilometri (per jäsen).

Oikea vastaus

Vastaan aluksi kannustaen, että puolimaraton on hieno tavoite. Liikunnan riemun ilosanoman julistaminen on ihanaa. Kun aluksi olen ollut tapojeni ja luonteeni vastaisesti kiva ja mukava, annan kaverilleni teknisesti mielestäni oikean, mutta sosiaalisesti täysin väärän vastauksen.

"Käy lenkillä noin kolme kertaa viikossa kolmen-kuuden kuukauden ajan ennen puolimaratonia. Lenkit voi olla noin viidestä kilometristä reiluun kymmeneen kilometriin. Jos olet nukkunut edellisenä yönä huonosti tai työstressi painaa, jätä lenkki väliin tai juokse hieman lyhyempi lenkki. Katso vähän mitä syöt ja juot. Nauti treenaamisesta. Jos parin ensimmäisen kilometrin jälkeen tuntuu pahalta, käänny kotiin. Ja ne intervallit voit unohtaa heti, katsotaan niitä myöhemmin."

Väärä vastaus

Näen usein kysyjän silmistä, että tämä ei ollut sellainen vastaus, jota hän odotti. Miksi? Sen vuoksi, että jokainen peruskoulun käynyt pystyy päättelemään saman itse (se siitä guruilusta...). Mutta jostain syystä tuntuu, että peruspuurtaminen ei riitä vastaukseksi.

Liian ilmeiset perusasiat vaativat vain suorittamista. Tasaisella sykkeellä tutuissa ympäristössä juokseminen on monelle meistä kaikkea muuta kuin jännittävää ja seksikästä. Uuden aloittaminen olisi paljon hienompaa jollain erikoisemmalla tavalla (kuten esimerkiksi intervallitreenillä). Vaihtelu on juoksutreeneissä hyvä mauste, mutta peruspuurtaminen on kehittymisen kaurapuuroa ja ruisleipää.

Jos peruspuurtamisesta ei nauti, niin puolimaratonkokemuskin jää puolitiehen. Prosessista pitää nauttia! Ja sitä paitsi, jos peruspuurtaminen ei kiinnosta, loppuu motivaatio intervallienkin vetämiseen hyvin lyhyeen.

Pikavoitto on paras voitto

Uusien asioiden sisäistäminen on hidasta puuhaa. En oppinut soittamaan kitaraa hetkessä, puolimaraton aikani parani tunnilla vasta vuosien harjoittelun jälkeen enkä neljän vuoden mamuilun jälkeen osaa vieläkään tanskaa sujuvasti. Siitä huolimatta lankean aina uusissa kokeiluissa kuvittelemaan, että oikeilla neuvoilla, tekniikalla ja asenteella opin mitä vain käden käänteessä. Ymmärrän erittäin hyvin, miksi juuri intervallitreenit kiehtovat juoksuharrastuksen alussa.

En missään nimessä väheksy neuvojen kysymistä. Olen huomannut, että oikeilla ohjeilla vältän oppimisprosessin pahimmat karikot. Ongelmana kuitenkin on, että internet on täynnä mitä mielikuvituksellisimpia ohjeita. On totta, että intervalliharjoittelua voi käyttää osana puolimaratontreeniä. Mutta sopiiko se kaikille? Tai kaikkiin tavoitteisiin? En usko. Tai ainakaan intervallitreenistä ei kannata aloittaa ennen kuin perusteet on valettu kuntoon.

Puolimaratonilla pitää nauttia

Juoksin ensimmäisen puolimaratonini Rovaniemellä 2009. Aikaa kului 2 tuntia 37 minuuttia ja olin miesten sarjan neljänneksi viimeinen. En kysynyt neuvoa treenaamiseen, en hakenut tietoa valmistautumisesta enkä tajunnut, kuinka rankka veto reilun 21 kilometrin hölkkä on.

Vuosien varrella tehtyjen järkevien ja vähemmän järkevien treenien jälkeen onnistuin parantamaan puolimaratonaikaani reilulla tunnilla. Vaikka olenkin tehnyt intervallitreenejä, eivät ne ole koskaan olleet treeniohjelmani ytimessä.

Olisinko parantanut aikaani aiemmin tai nopeammaksi, jos olisin tehnyt enemmän intervallitreenejä? En tiedä. Ehkä. Aivan sama.

Kestävyysliikunnassa aika ei ole tärkeä. Tärkeintä on nauttia liikkumisesta ja prosessista. Kun on tehnyt parhaansa, sen täytyy riittää. Millään muulla ei ole mitään merkitystä.

Pahimmillaan olisin voinut laittaa itselleni liian kovat tavoitteet liian pian. Se olisi voinut johtaa pettymykseen. Minulla on kuitenkin muitakin murheita, joten en enää stressaa juoksuajoistani. En ainakaan tällä hetkellä. Voihan se olla, että lankean taas tavoittelemaan jotain täysin yhdentekevää liian hanakasti ja liian nopeasti.

Mitä sinun mielestä pitäisi tehdä, jottei pikavoittoideologia veisi motivaatiota harjoitteluun? Itselläni kärsivällisyys tuntuu monesti olevan turhan niukka luonnonvara. Toivottavasti kärsivällisyyteni kehittyy, kunhan vain kärsivällisesti jaksan kehittää kärsivällisyyttäni.

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:  
Mitä tapahtuu, kun unelma toteutuu?
Kielen opiskelusta
Turha stressaaminen, häpeä ja ikävä
Yksinkertainen mittari takaa tehokkaan tuloksen

* Intervallitreeni voi esimerkiksi tarkoittaa, että ensin juostaan lyhyt matka lujaa ja sen jälkeen palautellaan hetki. Tätä toistetaan muutaman kerran. En jaksa kirjoittaa enempää, joten googletin sinulle valmiiksi videon: