Identiteetin määrittäminen ja muiden mielipiteet

Oman identiteettini määrittämisessä olen tietoisesti täysin ulalla ja hukassa. Nykyään koen, että ulkomaille muuttaminen on määrittänyt identiteettiä todella paljon, ehkä jopa liikaa. Kun mukaan lisää vielä kuvitelmat muiden mielipiteistä, ei järjettömiltä ajatuskuluilta voi välttyä.

Muuttaminen pois Suomesta on ollut minulle itsestäänselvyys opiskeluiden alusta lähtien. Kuten niin monella muullakin opiskelijalla, myös minulla ensikosketus ulkomailla asumiseen tapahtui opiskelijavaihdossa. Opintojen loputtua olin satavarma, että muutan jossain vaiheessa ulkomaille. 

Miksi halusin pois? Koska vihasin Suomea? Ei todellakaan, ei alkuunkaan, vaikka osa kavereistani saattoikin tulkita käytökseni näin. Rakastan kotimaatani. Olinko epätoivoinen, koska pelkäsin "laajan" kielitaitoni rapautuvan Härmässä? No eipä näinkään. Tankeroenglantini on riittävä, ruotsilla selviän hengissä ja ranska ja venäjä näyttää hyvältä tutkintodistuksessani.

Christianborg eli Tanskan parlamentti.

Epätoivon lähde

Muistan jo tuolloin ajatelleeni, että miksi Suomessa asuminen ei riitä minulle. Samalla vaivalla voivottelin, etten osannut määritellä mitään tiettyä maata, kulttuuria tai kielialuetta, johon olisin halunnut. Nuohan olisivat olleet järkeviä ja selkeitä syitä ja joiden eteen olisin voinut tehdä jotain. "Haluan pois" on yhtä kypsästi ajateltu ja toimittu, kuin menisi ravintolaan ja tarjoilijan udellessa, että mitä saisi olla, vastaisin "haluan ruokaa".

Yksi merkittävä tekijä halussani muuttaa ulkomaille johtui siitä, että olin puhunut muutosta kaikille kavereilleni niin pitkään kuin jaksoin muistaa. Yhtäkkiä hoksasin, ettei omilla haluillani enää ollutkaan niin paljoa merkitystä, kuin kuvittelin. Tilanne muuttui niin, että merkitystä oli sillä, että minun piti olla sanojeni mittainen. Ehkä edelleen halusin muuttaa pois Suomesta, mutta sanojeni takana seisominen ajoi minua hyökyaallon lailla tekemään asian eteen jotain. En usko, että kukaan kavereistani odotti minun jäävän Suomeen.

Tavoitteet määrittelevät arvoja ja toisin päin

Sen sijaan, että olisin voinut nauttia ulkomaille siirtymisestä, nautin enemmän siitä, etten ollut tuottanut pettymystä kavereilleni jäämällä Suomeen. Olin helpottunut, että kaiken sen mesoamisen jälkeen vihdoin pääsin lähtemään. Suomeen jääminen olisi tuntunut epäonnistumiselta ja häpeälliseltä. Miten olisin kehdannut olla kavereideni kanssa, jos olisin jäänytkin Suomeen?

Tuo oli ja on edelleen täysin järjetön ajatuskulku. Kavereitani ei olisi voinut vähempääkään kiinnostaa, onnistuuko ulkomaillelähtöni vai ei. Hehän ovat minun kavereitani. Ainoa, mikä heitä minussa kiinnostaa, on se, että olen onnellinen. Arvojen mukainen toiminta johti siihen, että ulkomaille siirtyminen määritti omaa identiteettiäni aivan liikaa.

Identiteetin todelliset ajurit

Välillä vaikuttaa, että identiteettini on kuvitelma siitä, mitä kaverini minusta ajattelevat. Mitä sitten vaikken olisikaan päässyt siirtymään uuteen maahan? Ei yhtään mitään. Ja samalla aivan kaikki.

Identiteetin rakentaminen vain yhden osan mukaan ei ole tervettä. Oli sitten kyse ruokavaliosta, harrastuksesta tai kavereista, mikään näistä ei yksinään saa olla ainoa identiteettiä määrittävä tekijä. Olisinko ollut onnellisempi, jos olisin tunnistanut, että ulkomaille muuttamisen todellisena motiivina oli itse keksimäni ja kuvittelemani syy "olla tuottamasta pettymystä kavereilleni"? Uskon näin, koska olen jälkiviisastelun mestari.

Mutkan kautta annoin asuinpaikkani määrittää liikaa elämääni. Sen sijaan minun olisi pitänyt arvottaa myös muita identiteettini liittyviä asioita. Koska muutun vuosien mukaan, myös tavoitteideni pitäisi muuttua. Saatoin tehdä itselleni karhunpalveluksen hirttäytymällä vuosia aiemmin tekemääni päätökseen.

Jossittelun kautta voittoon?

Jossittelu on kuitenkin turhaa. Voin vaikuttaa vain nykyhetkeen ja tulevaan. Mihin vanhentuneeseen tavoitteeseen olen tällä hetkellä hirttäytyeenä? Jaa-a. Senkun tietäisi. Kerron viiden vuoden päästä, kun kirjoitan jälleen vastaanlaisen jossittelukirjoituksen.

Oletko itse huomannut tehneesi jotain vain sen vuoksi, että satuit joskus niin päättämään? Nautitko siitä? Itselleni tuottaa suurta päänvaivaa tiedostaa, mistä erilaiset tavoitteeni ja haluni johtuvat. Niin järjetöntä kuin se onkin, kuvittelen olevani velkaa kymmenen vuotta vanhalle Jassolle. Vuosia vanhat unelmat, toiveet ja tavoitteet ohjaavat käytöstäni vaikka en ole aivan varma, onko se hyväksi minulle. Tavoitteita pitää olla, se on selvää. Mutta jos hirttäydyn niihin takiaisen tavoin kiinni vuosikausiksi niin, että hakkaan päätä seinään ilman mitään lisäarvoa, ei siinä ole enää mitään hyvää minulle eikä lähipiirilleni. Minun pitää asettaa tavoitteita, mutta samalla niistä pitää osata päästää irti. Kuinka? En tiedä, kerro sinä minulle.

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Henkilökuvaa rakentamassa - miten luoda ainutlaatuisuuden illuusio
Pelko - elämän suurin ajuri
Kielen opiskelusta
Kuinka paljon on riittävästi?
Positiivista voimaa muiden mielipiteistä
Tunnistatko mielesi rajoitteet? Arvovalinnat muuttuvat ajoittain
Eläinproteiinin välttely on yksi tapa lähestyä vegaaniutta
Oikea suhtautuminen suunnitteluun helpottaa elämää
Ei kontrollia, ei stressiä
Miten tavoite eroaa unelmasta?
Olen vapaa-ajalla mieluummin utelias kuin tavoitteellinen

Ei kontrollia, ei stressiä - kuinka antaa asioiden vain olla

Huomaan liian usein hermostuvani asioista, joihin en voi itse vaikuttaa. Stoalaisena tiedän tämän olevan typerää. Kuitenkin, kun "käyrä" alkaa kohota, on todella vaikea muistaa seurata Senecan, Marcus Aureliuksen tai Epiktetuksen ohjeita. Mitä enemmän kilometrejä saan mittariini, sitä harvemmin annan hallintani ulkopuolella olevien asioiden vaikuttaa mieleni tilaan.

Kun muuttoni Tanskaan alkoi varmistua, otin selvää tulevasta asuinmaastani. Skippasin suosiolla kulttuuriin liittyvät kohdat (kuten hyggeilyt, Janten lain ja käsipallon) ja keskityin suoraan itseeni liittyviin tekijöihin. Yksi niistä oli sijoituksiin liittyvä verotus.

Suomessa pääomatuloveroa maksetaan voitosta siinä vaiheessa, kun esimerkiksi osake tai rahasto-osuus myydään. Sijoitus voi kasvaa ja tuottaa laskennallista voittoa vuosikausia, mutta vero vasta siinä vaiheessa, kun sijoitus muutetaan käteiseksi. Luulin tämän olevan yleinen (tai ainakin yhteispohjoismaalainen) käytäntö, mutta erehdyin pahemman kerran.

Tanskan pääomatuloveroon liittyy kaikenlaisia kommervenkkejä, mutta pääasiassa vero lasketaan vuosittain myös realisoimattomasta voitosta. Maksan sijoitusteni tuotoista veroa vuosittain, aivan sama realisoinko sijoitukset vai en.

Samoin voin vähentää mahdolliset toteutumattomat laskennalliset tappiot vuosittaisessa verotuksessa. Kun pörssikurssit tippuivat vuoden 2018 lopulla, pystyin vähentämään nämä "tappiot" saman vuoden verotuksessa vaikka en ollut myynyt yhtään omistustani. Muina vuosina olin toki samalla periaatteella maksanut veroa "voitoistani".

Kun tajusin Tanskan veromalin, pudistelin päätäni hetken ja jatkoin eteenpäin.

Verotuksestani(kin) päätetään Christiansborgissa eli folketingetissä eli kansankäräjillä eli Tanskan parlamentissa.

Kontrollin ulkopuolella

Vaikka petyinkin Tanskan pääomatuloverolakiin, en omaksi yllätyksekseni jäänyt märehtimään kohtaamaani suurta vääryyttä. Oli onni onnettomuudessa, että uuteen maahan muuttaessa täytyi huolehtia "muutamasta" muustakin asiasta. Minulla ei yksinkertaisesti ollut aikaa jäädä piehtaroimaan ja pahoittamaan mieltäni itselleni epäedullisesta verotuksesta.

Stoalaisena yritän olla stressaamatta ja huolehtimatta asioista, joihin en voi vaikuttaa. Tai joihin voin vaikuttaa, mutta en halua vaikuttaa, koska vaihtoehtoiskustannus olisi liian suuri.

Minun on turha valittaa Tanskan verotuksesta, koska pystyisin vaikuttamaan siihen siten, että muuttaisin johonkin toiseen maahan. Voin kuvitella, että muiden asioiden pysyessä muuttumattomina (tai ceteris paribus, kuten yliopistossa opetettiin, mutta toisaalta siellä opetettiin myös, ettei keskuspankkien ohjauskorko voi painua negatiiviseksi, joten se niistä opetuksista) verotus on kontrollissani.

Tässä vaihessa Oikea Elämä ottaa minua rinnuksista kiinni ja vetelee huolella ympäri korviani huutaen: "Elämää EI VOI suunnitella yhden asian kantilta niin, että “muut asiat” pysyvät muuttumattomina, kasva hyvä mies jo aikuiseksi!"

Pääomatuloverotus ei ole tällä hetkellä prioriteettilistani kärjessä. En ole valmis hyväksymään toiseen maahan muuttamiseen liityviä vaihtoehtoiskustannuksia vain saadakseni suotuisamman veroaseman. Ja pakko kehua myös Tanskan verottajan asiakaspalvelua vaikka välillä englannin sijaan joudunkin puhumaan tanskaa.

Lisää Tanskaa Marmorikirkosta katsottuna. Edessä oikealla on kuningattaren palatsi. Taaempana oikealla on oopperatalo. Takana keskellä näkyy Refsaleøen, jossa järjestetään Copenhell. Tarkkasilmäisimmät näkee vasemmalla Mærskin pääkonttorin ja kukaan ei näe pientä merenneitoa.

Helpommin sanottu kuin tehty

Valittaminen sellaisista asioista, joihin minulla ei ole kontrollia vie aivan liian paljon energiaa. Kontrollin puutteesta valittaminen on kaikki pois sellaisista asioista, joihin voin vaikuttaa. Sijoitusteni verotuksesta nillittämisen sijaan voin keskittyä muihin seikkoihin, jotka vaikuttavat sijoitusteni tuottoihin. Näitä ovat muun muassa kulut, kuukausittain sijoittamani summa ja sijoituskohteet.

Pyrin tunnistamaan kontrollipiirini rajoitukset myös arkielämässä. Viime aikoina olen keskittynyt tiedostamaan omat reaktioni. En pysty kontrolloimaan tunteitani, mutta pystyn vaikuttamaan miten reagoin eri tilanteissa. Vaikka minua kuinka harmittaisi jokin asia, ei se anna minulle oikeutta äksyillä muille.

Samoin en myöskään pysty vaikuttamaan muiden ihmisten reaktioihin. Jos koen toimineeni oikein tai ainakin parhaalla mahdollisella tavalla, on toisten ihmisten reaktiot kontrollini ulkopuolella. Jokaisen aikuisen ihmisen pitäisi kuitenkin tajuta, ettei tämä tietenkään tarkoita sitä, että voin tehdä ihan mitä sattuu muille ihmisille ja heidän loukkaantuessa todeta, ettei heidän reaktionsa kuulu minulle. On päivänselvää, että minulla on vastuu omista tekemisistäni ja tekemättäjättämisistäni.

Stressaatko tai valitatko sinä sellaisista asioista, joihin et voi vaikuttaa? Miten sinä määrität ne seikat, jotka ovat kontrollisi ulkopuolella? Itse en esimerkiksi voi ymmärtää jatkuvaa sään päivittelyä, koska en voi vaikuttaa siihen, millainen keli ulkona on. Mutta tämä taitaa olla vain minun ongelma, sillä säästä puhuminen liittynee enemmän sosiaaliseen tilanteeseen kuin varsinaiseen ajatukseen kontrollista. Noh, pyrin kehittämään sosiaalisia taitojani jatkuvasti, enkä enää ihmettele yhtä voimakkaasti jatkuvaa sään analysointia ja voivottelua.

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:

Holhousvaltiosta
Säännöt säästämiseen
Antaa menneiden olla
Kielen opiskelusta

Muut säästämiseen ja sijoittamiseen liittyvät postaukset:
Mitä yhteistä on sijoittamisella ja ruokavaliolla?
Säästämistä ei kannata ajatella maratonina vaan maratonille treenaamisena
Mitä teen, jos salkun arvo laskee 40 %?
Epäröitkö säästämisen aloittamista? Kolme vastausta aloituskynnyksen madaltamiseksi
Miten pinnallisuudesta voi hyötyä taloudellisesti - esimerkki aloittelijoille
Kuinka paljon on riittävästi?
Mistä tunnistaa omat rajansa? - Case sijoittaminen
Miten tavoite eroaa unelmasta?
Mikset maksa itsellesi palkkaa?
Rikkaan elämän salaisuus Ramit Sethin mukaan
4 asiaa, jotka yhdistävät liikuntaa ja säästämistä
Miksi sijoitin Tornion Panimoon?
Kestäisikö pääni taloudellista riippumattomuuta?

Muut Tanskaan liittyvät postaukset:
4 ikonista juoksureittiä Kööpenhaminassa

Pelko - elämän suurin ajuri

Pelkoja on erilaisia. Aiheellisia ja aiheettomia, suuria ja pieniä, yllättäviä ja varmoja. Joihinkin pelkoihin voi vaikuttaa joko tekemällä tai tekemättä jättämällä ja molemmista voi seurata hyvää tai pahaa.

Mikään ei laita toimimaan niin tehokkaasti kuin pelko. Kun loppuvuodesta 2014 ilmoitin kavereilleni muuttavani Tanskaan, hämmennyin kommentista, joka tuli useamman kaverin suusta: "Oletpa rohkea, kun uskallat lähteä." En ollut ajatellut, että ulkomaillemuutto olisi millään muotoa rohkeaa. Päinvastoin. Ajattelin, että kotimaahan jääminen olisi ollut rohkeaa.

Ulkomaille muuttoni päämotivaattorina oli pelko, ei rohkeus. Pelkäsin muun muassa tylsistymistä, tyytymistä ja taantumista. Vaikka olenkin rutiinien ja säännöllisen elämäntavan ylin ystävä, tylsistyn helposti. Tylsistymiseni johtaa ärtymiseen ja se ei ole kaunista katsottavaa, ei minulle eikä varsinkaan muille. En ollut valmis tyytymään silloiseen elämääni vaikkei siinä mitään vikaa ollutkaan. Pelkäsin jämähtäväni ja taantuvani omassa pienenevässä kuplassa eläväksi ihmiskatkeroksi.

Eniten kuitenkin pelkäsin muuttumattomuutta. En halunnut löytää itseäni kymmenen vuoden päästä asumasta Kalliosta ja joka viikonloppu bilettämästä Bar Loosesta (niin hauskaa ja huikeaa kuin molemmat olivatkin, mutta aikansa kutakin).

En ole koskaan asunut pohjoismaiden ulkopuolella (vaihto-opiskelua ei lasketa), mutta uskallan väittää, että muuttaminen yhdestä pohjoismaisesta pääkaupungista toiseen ei aiheuta maailman suurimpia kulttuurishokkeja. Enkä sellaista hakenutkaan. Ajattelin koko ajan, että jos elämä ei lähdekään luistamaan Kööpenhaminassa, voin aina muuttaa takaisin Suomeen. Tuossa tapauksessa minun ei olisi tarvinnut pelätä aiemmin mainittua tyytymistä, koska olin jo kokeillut jotain muuta. Noh, spekuloinnit sikseen, asun edelleen Tanskassa, joten kai olen ollut enemmän kuin tyytyväinen elämääni.

Møns Klint - yksi Tanskan nähtävyyksistä.

Ulkopuoliset vaikutteet

Haluaisin sanoa, että urheilen, koska nautin liikkua ulkona, haastaa itseäni ja tavata uusia ihmisiä liikuntaharrastusteni yhteydessä. Todellisuudessa urheilen, koska muutoin pelkään lihovani, sairastuvani sydän- ja verisuonitauteihin sekä menettäväni lihaskuntoni kuuskymppisenä. En usko, että juoksisin maratoneja, tekisin haukkaa ja penaa (enemmän tietenkin haukkaa) tai olisin opetellut uimaan, jos media ei olisi pelotellut erilaisilla sairauksilla, esitellyt Menestyvät Ihmiset hyvännäköisinä tai kertonut hoitokotien lattioille kuolleista vanhuksista. Uhkakuvat ja pelottelut saavat hien virtaamaan ihollani.

Sama pelko ohjasi opiskelujani. Kauppatieteet eivät varsinaisesti koskaan olleet intohimoni ja päädyin opiskelemaan jonkinlaisen täysin itsekeksimäni palkka/kiinnostus-matriisin perusteella. Pakko kuitenkin mainita, etten ole missään vaiheessa katunut opinalaani ja nykyisillä tiedoilla tekisin täsmälleen samat päätökset kuin ylioppilaskirjoitusten aikaan (noh, ehkä miettisin lukio-oponi neuvoa hakea Hankenille tarkemmin, koska JOSTAIN pitää aina jossittella). Tykkäsin alastani opiskeluaikana ja tykkään edelleen.

Haalarimerkki opiskelusta :)

Kouluttautumiseen kannustetaan usein lupaamalla parempaa palkkaa ja varmempia työllisyysmahdollisuuksia. Itse käänsin nämä päässäni niin, että jos en opiskele (tarkemmin: jos en opiskele YLIOPISTOSSA), minulla ei tule olemaan rahaa eikä kukaan palkkaa minua.

Sallinette minun syleillä maailmaa hetken, joten kysyn, miksi opinto-ohjauksen tunneilla ei koskaan esitelty listaa onnellisimmista ammateista? Tai jos esiteltiin, niin ei kovin hyvin, koska sellainen ei ole jäänyt päähäni vaikka teininä jaksoin AINA olla hereillä ja terävänä ja fiksuna ja kypsänä kaikilla lukion tunneilla koko kahden ja puolen vuoden ajan (jos joku lukioaikaisista opettajistani lukee tämän, pyydän, leiki mukana, kiitos). En ainakaan muista, että liikunnanohjaajan tai ohjelmistosuunnittelijan ammateista olisi edes mainittu. Toisaalta, enpä tiedä miten se olisi vaikuttanut. Kun pelko menetetystä toimeentulosta ja menetetystä onnellisuudesta laitetaan rinnakkain, uskon hävettävän monen valitsevan tosipaikan tullen toimeentulon.

Valistuksen lapsi

Koulun huume- ja seksivalistus upposivat minuun kuin naula vanhaan ihmiseen. "Ei ole olemassa kuin kovia ja vielä kovempia huumeita" kaikuu edelleen korvissani. Porttiteoriaan uskovana en ole vielä tänäkään päivänä käyttänyt minkäänlaisia huumeita, enkä usko koskaan edes kokeilevani. Yksikin kokeilu veisi minut saman tien Christianiaan piikittämään itseni hengiltä. Se olisi kanttu vei parissa viikossa.

Samoin olin varma, että yksi suojaamaton yhdyntä aiheuttaa vähintään kupan ja pidemmällä aikavälillä AIDSin. Täysin varmasti. Sen lisäksi alkunsa saisi lapsi, joka joutuisi kasvamaan aikuiseksi harteillaan tarina isästään, joka ei uskonut koulussa annettuun valistukseen (ja joka kuoli Christianiassa piikitettyään itseään yhden kerran liikaa).

En anna pelon voittaa

Parhaimmillaan pelko saa tekemään asioita, jotka ovat hyväksi meille, mutta pahimmillaan lamauttaa meidät paikoilleen. Mielestäni tärkeintä on tiedostaa omat pelkonsa, niin järjettömiä kuin ne ovatkin.

Pelkään punkkeja. Luen keväisin ja kesäisin kaikki punkkeihin liittyvät lehtijutut ja panikoin sisätiloissa pitkähihaisessa paidassa ja pitkälahkeisissa housuissa, joiden päälle olen vetänyt sukat sääriin asti. Sen sijaan mikään ei estä minua toikkaroimasta kesäiltana baarista pyörällä kotiin vaikka hyvin käsitän, että Kööpenhaminassa liikenneonnettomuudet ovat paljon todennäköisempiä kuin punkit. Käsitän, mutta en välitä. Ja tätä dilemmaa en puolestaan voi käsittää.

Niin järjetön kuin punkkipelkoni onkin, pyrin tiedostamaan sen niin, etten jää paitsi mistään tavallisesta. En esimerkiksi jätä väliin piknikkiä, marjojen poimimista tai avojaloin ruohikossa kävelemistä. Näissä tapauksissa pelkään enemmän sitä, että jään jostain paitsi (nuorisokielellä FOMO eli Fear Of Missing Out) kuin punkkeja.

Miten sinä käsittelet pelkojasi? Itse pyrin stoalaisena tiedostamaan omat motiivini pelkoihin ja järkeistää ne mahdollisimman sopiviksi. Uskon myös meditoinnin tehneen hyvää minulle. Onko sinulla hyviä vinkkejä, miten peloista huolimatta voi elää täysipainoista elämää? En koskaan tiedä, mikä pelko alkaa ohjata minua seuraavaksi.

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:

Lihavasta laihaksi
Mikä on olennaista maratonilla?
Postikortit pitäisi kieltää
Yksinkertainen tapa testata meditointia

Holhousvaltiosta

Hyvinvointivaltiota syytetään usein liiasta holhoamisesta. Suosituksia ja erityisesti rajoituksia riittää, joidenkin mielestä enemmän kuin tarpeeksi. Valtion syyttäminen on mielestäni lapsellista, sillä mielestäni se antaa riittävät raamit hyvin moneen tekemiseen.

Juhlin "jonkin verran" ensimmäisenä keväänä Tanskaan muuton jälkeen. Tietyt asiat baareissa muistuttivat ajasta, jolloin aloin itse käydä ensimmäisiä kertoja radalla. Musiikki soi liian lujaa, sisällä poltettiin tupakkaa ja kengänpohjat tarttuivat eri alkoholeilla marinoituun tanssilattiaan.

Muistan, kuinka eräänä yönä seisoin tanssilattian reunalla puoliksi juotu ja väljähtänyt olut kädessäni. Väsy alkoi painaa. Mietin kotiinlähtöä. Vilkaisin kelloa. Kello oli puoli kuusi aamulla. PUOLI KUUSI! 5.30. AM. "MITÄ IHMETTÄ MINÄ TEEN TÄÄLLÄ TÄHÄN AIKAAN?!?!?"

Järkytyin. Ensimmäinen reaktioni oli, että minun ei todellakaan pitäisi enää tähän aikaan olla baarissa. Minun olisi jo muutama tunti aiemmin pitänyt olla nukkumassa ja odottamassa darraisen sumuista sunnuntaiaamua.

Näin ei olisi koskaan käynyt Suomessa. Lempikapakassani Bar Loosessa alkoholinmyynti olisi loppunut jo puoli neljältä. Portsarit olisivat viimeistään neljältä hätyytelleet minut ulos lampsimaan kotiini. Ja se olisi ollut hyvä juttu.

Näin ei kuitenkaan ollut Tanskassa. Jostain täysin käsittämättömästä syystä Tanskan lainsäädännöstä ei löydy pykälää, joka pyrkisi suojelemaan minua itseltäni.

Onko niin, että minun pitäisi ottaa vastuu omasta humalaisesta ajankäytöstäni? Anteeksi vaan, mutta Suomen valtio on kasvattanut minut niin, että baari ottaa vastuun siitä, mihin aikaan viimeistään poistun kotiini.

Bar Loosessa oli hyvä meininki Saimaankin keikalla.

Pahoinvoinnista hyvinvointiin

Muutama vuosi opiskeluiden jälkeen aloin miettiä, miten hampaani voivat. Ihmettelin, kun kukaan ei ollut muistuttanut hammastarkastuksesta.

Miten olisin voinut tajuta itse varata ajan hammastarkastukseen? Ylioppilaskirjoituksiin saakka kouluterveydenhuolto huolehti hampaitteni tarkastuksesta ja hoidosta. Sen jälkeen puolustusvoimat huolehti korpisoturivarusmiehen purukaluston kuntoon puoleksi vuodeksi. Yliopistossa ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiö piti huolta, että hampaani tarkistettiin ja viisaudenhammas poistettiin.

Työelämässä olinkin yhtäkkiä tyhjän päällä. Niin vastenmieliseltä kuin se kuulostaakin, jouduin ottamaan puhelimen käteeni ja itse soittamaan ajan hammastarkastukseen. Soitin tammikuun lopulla ja sain ajan jo heinäkuun puoliväliin.

Ehdollistumisesta

Olen ehdollistunut todella monessa asiassa siihen, että joku muu huolehtii minusta. Tietyt asiat tuntuvat olevan jonkun muun vastuulla.

Erinäköisten tutkimusten mukaan buffetruokaloiden pitäisi tarjota minulle pienempi lautanen, jotten liho vaikka tiedän, että ylimääräinen ruoka jää lanteille. Tupakka-askeihin pitää laittaa järkyttäviä keuhkosyöpäkuvia etten polttaisi vaikka tupakan vaaroista on puhuttu pitkin peruskoulua. Nopeusrajoituksia lasketaan talvella, jotten ajaisi joulukuun iltaliukkailla yhtä lujaa kuin kesäkuun yöttömässä yössä.

Vastaavia esimerkkejä löytyy varmasti vaikka kuinka paljon. Valtion syyttäminen on helppoa ja syyllistyn siihen useammin kuin kehtaan myöntää. Minun pitäisi katsoa peiliin. Hyvinvointivaltiossa kansalaiset ovat ulkoistaneet suuren osan hyvinvoinnista huolehtimisestaan valtiolle ja kunnille. Emme kansakuntana usko, että voisimme yksilöinä kantaa vastuumme itsestämme.

Allekirjoitan ulkoistamisen hyödyt. Elämäni on paljon helpompaa, kun joku kertoo, koska, miten ja mitä minun pitää tehdä (tai jättää tekemättä). En koe hyvinvointivaltion juurikaan rajoittavan hyvinvointiani.

Alan syyttää valtiota onnellisuuteni rajoittamisesta siinä vaiheessa, kun opin nukkumaan riittävästi, liikkumaan säännöllisesti ja huolehtimaan riittävän usein sosiaalisista suhteista.

Jatkossa koitan kantaa enemmän vastuuta tekemisistäni ja syyttää vähemmän muita (kuten valtiota) epäonnistumistani.

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:  
Lihavasta laihaksi
Matkalla sosiaaliseksi

Kirjastosta

Kirjasto on yksi harvoista asioista, joista minulla pelkästään positiivista sanottavaa. Tuskin suhtautuisin yhtä intohimoisesti musiikkiin, kirjoihin tai mediaan ilman kirjastoa. Vaikka Google onkin ylivoimainen tiedonhankintakanava, ei lämmin suhteeni kirjastoon ole muuttunut mihinkään. Digitaalisuudesta huolimatta uskon ja toivon, että kirjastot säilyvät jatkossakin tavalla tai toisella.

Hengasin varhaisteininä Tornion kirjaston musiikkiosastolla. Muistan, kuinka yhtenä lauantaiaamupäivänä pitkä tukkani hankasi Metallica-paitaani, kun vein muutaman Deep Purplen CD:n lainaustiskille.

Tiskillä oli vastassa maailman stereotyyppisimmän kirjastotätin näköinen virkailija. Hän otti kirjastokorttini ja alkoi skannata levyjä lainattavaksi.

"Tuossa olisi uutuuksissa Motörheadin kokoelma. Ajattelin, että se saattaisi kiinnostaa sinua ja veljeäsi", kirjastotäti sanoi.

Tuolloin en vielä tiennyt Motörheadia kuin nimeltä. Moukkamaiseen teinityyliini annoin vallan lapsellisille ennakkoluuloille enkä tietenkään uskonut, että joku kirjastotäti voisi tietää hyvästä musiikista yhtään mitään. "Eikun mie otan vain nämä tällä kertaa", vastasin. Virhe. Paha virhe.

Kirjastokortit toimivat sekä Suomessa että Tanskassa.

Fiksumpien neuvoja kannattaa kuunnella

Käytöstavat ovat katoava kansanperinne. Varsinkin teini-iässä, jolloin kaikki asiat ovat uusia, hämmentäviä tai pelottavia. Pahimmillaan kaikkia näitä yhtäaikaa. En tiedä, kiitinkö neuvosta lainata Motörheadia. Haluaisin ajatella, että kiitin, koska neuvo oli hyvä.

Löysin Motörheadin myöhemmin. Olen aikuisena nähnyt bändin livenä, kuunnellut kaikki levyt ja katsonut Lemmyn dokumentin useita kertoja. Teiniylpeyden takia menetin Motörheadin vuosiksi elämästäni. En koskaan saa noita vuosia takaisin. Miksi en kuuntele itseäni fiksumpien neuvoja? En taida olla kovin älykäs.

Motörhead lopetti keikkailun vuonna 2015, mutta ehdin nähdä bändin livenä Oulussa 2007. Scorpionsin plektran sain Mickey Deeltä (Motörheadin pitkäaikaisin ja viimeisin rumpali)  Copenhellissä 2016.

Kaikki alkaa lapsuudesta

Kun olimme lapsia, isä vei meidät lauantaisin kirjastoon äidin jäädessä kotiin siivoamaan. Me lapset sekoilimme kirjaston normaalilla puolella isän jäädessä lehtisaliin, jossa ei saanut puhua. No okei, emme me mitään sekoilleet, olemme kaikki olleet aina aika kilttejä. Joka tapauksessa isäkin sai olla hetken rauhassa.

Porttiteoria toimii, myös lukemisessa. Minulla kaikki alkoi sarjakuvista. Maailman vahvimman nallen kautta siirryin vähitellen Mustanaamioon. Ei mennyt montaakaan vuotta, kun tajusin, että kirjastossahan voisi käydä myös jossain muualla kuin sarjakuvaosastolla. Käänsin päätä ja näin metrin päässä fantasiakirjahyllyn (hyvin aseteltu Tornion kirjasto, hyvin aseteltu). Näkemiin vuosiksi kaikki muut kirjat. Lukioikäisenä uskalsin vihdoin käydä aikuistenosastolle. Löysin dekkarit, tietokirjat (uskontoon liittyvät) ja klassikot.

Avoimuuden, suvaitsevaisuuden ja tasa-arvoisuuden kehto

Kirjastoissa on se hyvä puoli, että jokainen voi lainata mitä haluaa. Saatoin valita luettavaksi tai kuunneltavaksi huikeita klassikoita tai jotain käsittämätöntä tuubaa. Minulle ei koskaan naurettu, mitä tahansa kannoinkaan lainaustiskille. Eikä minua tosin kyllä koskaan kiitelty ja taputeltu selkään, kun lainasin jonkin huikean klassikon (jota en kuitenkaan jaksanut lukea loppuun, kuten esimerkiksi Dostojevskin "Rikos ja rangaistus").

Kirjaston pitää olla avoin kaikenlaiselle aineistolle. Järkytyin syvästi ja itkin verta, kun luin turkulaisen kirjastonhoitajan kirjantuhoamissekoilusta. Ei näin. Käsittämätön episodi. Minua on AINA palveltu asiallisesti kirjastossa riippumatta lainaamistani kirjoista, levyistä tai lehdistä.

Nykyään lainaan kirjat netistä. Käytän pääasiassa Ellibsiä e-kirjojen lainaamiseen.

Kirjaston muuttuva rooli

Hämmennyin totaalisesti, kun kävin ensimmäisen kerran Tanskassa lähikirjastossani. Näin kuinka lapset leikkivät (lue: huusivat ja juoksivat), aikuiset pelasivat lautapelejä tai juttelivat ja videopelit olivat uutuuskirjojen vieressä. Takakireä hiljaisuus ja selvät osastorajat loistivat poissaolollaan.

En tiedä, voiko jotain asiaa samanaikaisesti sekä ihailla kadehtien että vastustaa vailla järkevää perustetta. Jos voi, niin silloin tein näin ensimmäisellä kirjastokäynnillä Tanskassa.

Seuraan mielenkiinnolla, miten digiaika muuttaa kirjastoa. En tiedä, tarvitaanko vanhanmallista kirjastoa enää muutaman kymmenen vuoden päästä.

Mitä luulet? Pitäisikö kirjastojen keskittyä ainoastaan nykyisiin kokoelmiin ja e-aineistoihin vai siirtyä entistä laajempaa tarjontaan kuten työkalujen lainaamiseen, askartelutilojen tarjoamiseen tai laaja-alaisten tapahtumien järjestämiseen? Ehkä pitäisi. En tiedä. Jännä nähdä.