Näytetään tekstit, joissa on tunniste bar loose. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste bar loose. Näytä kaikki tekstit

30.4.2019

Pelko - elämän suurin ajuri

Pelkoja on erilaisia. Aiheellisia ja aiheettomia, suuria ja pieniä, yllättäviä ja varmoja. Joihinkin pelkoihin voi vaikuttaa joko tekemällä tai tekemättä jättämällä ja molemmista voi seurata hyvää tai pahaa.

Mikään ei laita toimimaan niin tehokkaasti kuin pelko. Kun loppuvuodesta 2014 ilmoitin kavereilleni muuttavani Tanskaan, hämmennyin kommentista, joka tuli useamman kaverin suusta: "Oletpa rohkea, kun uskallat lähteä." En ollut ajatellut, että ulkomaillemuutto olisi millään muotoa rohkeaa. Päinvastoin. Ajattelin, että kotimaahan jääminen olisi ollut rohkeaa.

Ulkomaille muuttoni päämotivaattorina oli pelko, ei rohkeus. Pelkäsin muun muassa tylsistymistä, tyytymistä ja taantumista. Vaikka olenkin rutiinien ja säännöllisen elämäntavan ylin ystävä, tylsistyn helposti. Tylsistymiseni johtaa ärtymiseen ja se ei ole kaunista katsottavaa, ei minulle eikä varsinkaan muille. En ollut valmis tyytymään silloiseen elämääni vaikkei siinä mitään vikaa ollutkaan. Pelkäsin jämähtäväni ja taantuvani omassa pienenevässä kuplassa eläväksi ihmiskatkeroksi.

Eniten kuitenkin pelkäsin muuttumattomuutta. En halunnut löytää itseäni kymmenen vuoden päästä asumasta Kalliosta ja joka viikonloppu bilettämästä Bar Loosesta (niin hauskaa ja huikeaa kuin molemmat olivatkin, mutta aikansa kutakin).

En ole koskaan asunut pohjoismaiden ulkopuolella (vaihto-opiskelua ei lasketa), mutta uskallan väittää, että muuttaminen yhdestä pohjoismaisesta pääkaupungista toiseen ei aiheuta maailman suurimpia kulttuurishokkeja. Enkä sellaista hakenutkaan. Ajattelin koko ajan, että jos elämä ei lähdekään luistamaan Kööpenhaminassa, voin aina muuttaa takaisin Suomeen. Tuossa tapauksessa minun ei olisi tarvinnut pelätä aiemmin mainittua tyytymistä, koska olin jo kokeillut jotain muuta. Noh, spekuloinnit sikseen, asun edelleen Tanskassa, joten kai olen ollut enemmän kuin tyytyväinen elämääni.

Møns Klint - yksi Tanskan nähtävyyksistä.

Ulkopuoliset vaikutteet

Haluaisin sanoa, että urheilen, koska nautin liikkua ulkona, haastaa itseäni ja tavata uusia ihmisiä liikuntaharrastusteni yhteydessä. Todellisuudessa urheilen, koska muutoin pelkään lihovani, sairastuvani sydän- ja verisuonitauteihin sekä menettäväni lihaskuntoni kuuskymppisenä. En usko, että juoksisin maratoneja, tekisin haukkaa ja penaa (enemmän tietenkin haukkaa) tai olisin opetellut uimaan, jos media ei olisi pelotellut erilaisilla sairauksilla, esitellyt Menestyvät Ihmiset hyvännäköisinä tai kertonut hoitokotien lattioille kuolleista vanhuksista. Uhkakuvat ja pelottelut saavat hien virtaamaan ihollani.

Sama pelko ohjasi opiskelujani. Kauppatieteet eivät varsinaisesti koskaan olleet intohimoni ja päädyin opiskelemaan jonkinlaisen täysin itsekeksimäni palkka/kiinnostus-matriisin perusteella. Pakko kuitenkin mainita, etten ole missään vaiheessa katunut opinalaani ja nykyisillä tiedoilla tekisin täsmälleen samat päätökset kuin ylioppilaskirjoitusten aikaan (noh, ehkä miettisin lukio-oponi neuvoa hakea Hankenille tarkemmin, koska JOSTAIN pitää aina jossittella). Tykkäsin alastani opiskeluaikana ja tykkään edelleen.

Haalarimerkki opiskelusta :)

Kouluttautumiseen kannustetaan usein lupaamalla parempaa palkkaa ja varmempia työllisyysmahdollisuuksia. Itse käänsin nämä päässäni niin, että jos en opiskele (tarkemmin: jos en opiskele YLIOPISTOSSA), minulla ei tule olemaan rahaa eikä kukaan palkkaa minua.

Sallinette minun syleillä maailmaa hetken, joten kysyn, miksi opinto-ohjauksen tunneilla ei koskaan esitelty listaa onnellisimmista ammateista? Tai jos esiteltiin, niin ei kovin hyvin, koska sellainen ei ole jäänyt päähäni vaikka teininä jaksoin AINA olla hereillä ja terävänä ja fiksuna ja kypsänä kaikilla lukion tunneilla koko kahden ja puolen vuoden ajan (jos joku lukioaikaisista opettajistani lukee tämän, pyydän, leiki mukana, kiitos). En ainakaan muista, että liikunnanohjaajan tai ohjelmistosuunnittelijan ammateista olisi edes mainittu. Toisaalta, enpä tiedä miten se olisi vaikuttanut. Kun pelko menetetystä toimeentulosta ja menetetystä onnellisuudesta laitetaan rinnakkain, uskon hävettävän monen valitsevan tosipaikan tullen toimeentulon.

Valistuksen lapsi

Koulun huume- ja seksivalistus upposivat minuun kuin naula vanhaan ihmiseen. "Ei ole olemassa kuin kovia ja vielä kovempia huumeita" kaikuu edelleen korvissani. Porttiteoriaan uskovana en ole vielä tänäkään päivänä käyttänyt minkäänlaisia huumeita, enkä usko koskaan edes kokeilevani. Yksikin kokeilu veisi minut saman tien Christianiaan piikittämään itseni hengiltä. Se olisi kanttu vei parissa viikossa.

Samoin olin varma, että yksi suojaamaton yhdyntä aiheuttaa vähintään kupan ja pidemmällä aikavälillä AIDSin. Täysin varmasti. Sen lisäksi alkunsa saisi lapsi, joka joutuisi kasvamaan aikuiseksi harteillaan tarina isästään, joka ei uskonut koulussa annettuun valistukseen (ja joka kuoli Christianiassa piikitettyään itseään yhden kerran liikaa).

En anna pelon voittaa

Parhaimmillaan pelko saa tekemään asioita, jotka ovat hyväksi meille, mutta pahimmillaan lamauttaa meidät paikoilleen. Mielestäni tärkeintä on tiedostaa omat pelkonsa, niin järjettömiä kuin ne ovatkin.

Pelkään punkkeja. Luen keväisin ja kesäisin kaikki punkkeihin liittyvät lehtijutut ja panikoin sisätiloissa pitkähihaisessa paidassa ja pitkälahkeisissa housuissa, joiden päälle olen vetänyt sukat sääriin asti. Sen sijaan mikään ei estä minua toikkaroimasta kesäiltana baarista pyörällä kotiin vaikka hyvin käsitän, että Kööpenhaminassa liikenneonnettomuudet ovat paljon todennäköisempiä kuin punkit. Käsitän, mutta en välitä. Ja tätä dilemmaa en puolestaan voi käsittää.

Niin järjetön kuin punkkipelkoni onkin, pyrin tiedostamaan sen niin, etten jää paitsi mistään tavallisesta. En esimerkiksi jätä väliin piknikkiä, marjojen poimimista tai avojaloin ruohikossa kävelemistä. Näissä tapauksissa pelkään enemmän sitä, että jään jostain paitsi (nuorisokielellä FOMO eli Fear Of Missing Out) kuin punkkeja.

Miten sinä käsittelet pelkojasi? Itse pyrin stoalaisena tiedostamaan omat motiivini pelkoihin ja järkeistää ne mahdollisimman sopiviksi. Uskon myös meditoinnin tehneen hyvää minulle. Onko sinulla hyviä vinkkejä, miten peloista huolimatta voi elää täysipainoista elämää? En koskaan tiedä, mikä pelko alkaa ohjata minua seuraavaksi.

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:

9.4.2019

Holhousvaltiosta

Hyvinvointivaltiota syytetään usein liiasta holhoamisesta. Suosituksia ja erityisesti rajoituksia riittää, joidenkin mielestä enemmän kuin tarpeeksi. Valtion syyttäminen on mielestäni lapsellista, sillä mielestäni se antaa riittävät raamit hyvin moneen tekemiseen.

Juhlin "jonkin verran" ensimmäisenä keväänä Tanskaan muuton jälkeen. Tietyt asiat baareissa muistuttivat ajasta, jolloin aloin itse käydä ensimmäisiä kertoja radalla. Musiikki soi liian lujaa, sisällä poltettiin tupakkaa ja kengänpohjat tarttuivat eri alkoholeilla marinoituun tanssilattiaan.

Muistan, kuinka eräänä yönä seisoin tanssilattian reunalla puoliksi juotu ja väljähtänyt olut kädessäni. Väsy alkoi painaa. Mietin kotiinlähtöä. Vilkaisin kelloa. Kello oli puoli kuusi aamulla. PUOLI KUUSI! 5.30. AM. "MITÄ IHMETTÄ MINÄ TEEN TÄÄLLÄ TÄHÄN AIKAAN?!?!?"

Järkytyin. Ensimmäinen reaktioni oli, että minun ei todellakaan pitäisi enää tähän aikaan olla baarissa. Minun olisi jo muutama tunti aiemmin pitänyt olla nukkumassa ja odottamassa darraisen sumuista sunnuntaiaamua.

Näin ei olisi koskaan käynyt Suomessa. Lempikapakassani Bar Loosessa alkoholinmyynti olisi loppunut jo puoli neljältä. Portsarit olisivat viimeistään neljältä hätyytelleet minut ulos lampsimaan kotiini. Ja se olisi ollut hyvä juttu.

Näin ei kuitenkaan ollut Tanskassa. Jostain täysin käsittämättömästä syystä Tanskan lainsäädännöstä ei löydy pykälää, joka pyrkisi suojelemaan minua itseltäni.

Onko niin, että minun pitäisi ottaa vastuu omasta humalaisesta ajankäytöstäni? Anteeksi vaan, mutta Suomen valtio on kasvattanut minut niin, että baari ottaa vastuun siitä, mihin aikaan viimeistään poistun kotiini.


Bar Loosessa oli hyvä meininki Saimaankin keikalla.

Pahoinvoinnista hyvinvointiin

Muutama vuosi opiskeluiden jälkeen aloin miettiä, miten hampaani voivat. Ihmettelin, kun kukaan ei ollut muistuttanut hammastarkastuksesta.

Miten olisin voinut tajuta itse varata ajan hammastarkastukseen? Ylioppilaskirjoituksiin saakka kouluterveydenhuolto huolehti hampaitteni tarkastuksesta ja hoidosta. Sen jälkeen puolustusvoimat huolehti korpisoturivarusmiehen purukaluston kuntoon puoleksi vuodeksi. Yliopistossa ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiö piti huolta, että hampaani tarkistettiin ja viisaudenhammas poistettiin.

Työelämässä olinkin yhtäkkiä tyhjän päällä. Niin vastenmieliseltä kuin se kuulostaakin, jouduin ottamaan puhelimen käteeni ja itse soittamaan ajan hammastarkastukseen. Soitin tammikuun lopulla ja sain ajan jo heinäkuun puoliväliin.

Ehdollistumisesta

Olen ehdollistunut todella monessa asiassa siihen, että joku muu huolehtii minusta. Tietyt asiat tuntuvat olevan jonkun muun vastuulla.

Erinäköisten tutkimusten mukaan buffetruokaloiden pitäisi tarjota minulle pienempi lautanen, jotten liho vaikka tiedän, että ylimääräinen ruoka jää lanteille. Tupakka-askeihin pitää laittaa järkyttäviä keuhkosyöpäkuvia etten polttaisi vaikka tupakan vaaroista on puhuttu pitkin peruskoulua. Nopeusrajoituksia lasketaan talvella, jotten ajaisi joulukuun iltaliukkailla yhtä lujaa kuin kesäkuun yöttömässä yössä.

Vastaavia esimerkkejä löytyy varmasti vaikka kuinka paljon. Valtion syyttäminen on helppoa ja syyllistyn siihen useammin kuin kehtaan myöntää. Minun pitäisi katsoa peiliin. Hyvinvointivaltiossa kansalaiset ovat ulkoistaneet suuren osan hyvinvoinnista huolehtimisestaan valtiolle ja kunnille. Emme kansakuntana usko, että voisimme yksilöinä kantaa vastuumme itsestämme.

Allekirjoitan ulkoistamisen hyödyt. Elämäni on paljon helpompaa, kun joku kertoo, koska, miten ja mitä minun pitää tehdä (tai jättää tekemättä). En koe hyvinvointivaltion juurikaan rajoittavan hyvinvointiani.

Alan syyttää valtiota onnellisuuteni rajoittamisesta siinä vaiheessa, kun opin nukkumaan riittävästi, liikkumaan säännöllisesti ja huolehtimaan riittävän usein sosiaalisista suhteista.

Jatkossa koitan kantaa enemmän vastuuta tekemisistäni ja syyttää vähemmän muita (kuten valtiota) epäonnistumistani.

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:  
Lihavasta laihaksi
Matkalla sosiaaliseksi

15.1.2019

Muista arvostaa toisen osaamista

Nautin, kun pystyn seuraamaan toisten osaamista. Varsinkin silloin, kun en itse osaa vaikka olenkin kiinnostunut. Esimerkkinä viininmaistelu. Olen siinä todella huono. Makuaistini ei ole vuosien varrella kehittynyt tippaakaan. Ehkä juuri sen vuoksi tykkään seurata, kun asiantuntijat maistelevat viinejä, kertovat niiden vivahteista ja nauttivat täysin siemauksin uusista makuelämyksistä.

Viininmaisteluosaamiseni on todellista pohjasakkaa. Erotan punaviinin valkoviinistä, jos saan pitää silmät auki. Tunnistan viinin aromeita yhtä hyvin kuin pystyn viihdyttämään naispuolisia kavereitani inttijutuilla. Eli häneksi menee lähes joka kerta.

Yksi parhaista kavereistani sen sijaan on harrastanut viinejä koko ikänsä. Hänen kiinnostuksensa on jalostunut kaupalliseksi toiminnaksi, sillä nykyään hän maahantuo tsekkiläisiä viinejä. Jos tsekkiläiset viinit kiinnostavat, niin käy katsomassa tarkemmin Paalavan viinitarjonta täältä.

Se on helppoa, kun sen osaa

Viininharrastajakaverini oli käymässä luonani ja päätin viedä hänet aloittelijoille tarkoitettuun viininmaisteluun paikalliseen viinibaariin.

Maisteluun kuului neljä eri viiniä ja teemana olivat valkoviinit. Maistelu tehtiin sokkona. Saimme pöytäämme kaksi ensimmäistä lasia.

"Noh, mitä makuja löydät?" kaverini kysyi.
Selitin jotain makeudesta ja hapoista ja kaikesta muusta, mistä olin kuullut joskus puhuttavan viinien yhteydessä.
"Pystytkö sinä maistamaan, mitä viinejä nämä ovat?" kysyin kaveriltani.
"Nämä molemmat ovat chardonnayta." hän vastasi silmääkään räpäyttämättä.
"Täh?" vastasin.
"Jälkimmäisessä maistuu tammitynnyri (?) joka viittaa siihen, että se tulee Kaliforniasta. Ensimmäinen taisi olla Euroopasta, varmaan Ranskasta." kaverini jatkoi.

Maistelun vetäjä esitteli viinit. Molemmat olivat chardonnayta, joista ensimmäinen oli Ranskasta ja toinen tammitynnyristä Kaliforniasta. Tiesin kaverini harrastavan viinejä, mutta siitäkin huolimatta olin häkeltynyt. Miten joku voi olla noin hyvä?


Tuntui maistuvan.

Suvereenia osaamista on arvostettava

Liitin aiemmin snobbailun ja viininmaistelun toisiinsa. Kaverini on romuttanut typerän ennakkoluuloni useita kertoja. Edellinen esimerkki on vain yksi esimerkki monista. Viininmaistelu on harrastus siinä missä muukin.

Ulkokultaisuus tekee harrastuksesta kuin harrastuksesta ylimielistä hienostelua. Sen voi nähdä päältä. Harrastuksesta puhumisella yritetään saada oma minä hyvään valoon ja tehdä näin vaikutus toiseen.

Ymmärrän tällaisen pätemisen, jos puolen yön jälkeen "jutellaan" jollekin kivan näköiselle tyypille Bar Loosen jonossa, narikassa, baaritiskillä tai tanssilattialla. Muissa tilanteissa se on suorastaan ärsyttävää. Tai voi se olla ärsyttävää Loosessakin, riippuen siitä, mikä illan tavoite.

Nöyrä ja utelias asenne omaan intohimoon saa minut arvostamaan lähes ketä tahansa. Nautin, kun näen jonkun kavereistani sekä hallitsevan oman harrastuksensa että innostuvan siitä. Harrastus itsessään on toissijainen. On aivan sama, onko kyseessä kitaransoitto, viininmaistelu tai kehonrakennus.


Palavan viintilalla Tšekeissä. Hämmentävin maistelu koskaan. Raskaana oleva nainen sekä tarjoili viinit että maisteli kanssani.

En välttämättä arvosta itse harrastusta. Sen sijaan arvostan kaikkea sitä aikaa, panostusta ja hurjimmissa tapauksissa rahaa, mikä intohimon kohteeseen on kulunut. Hassua on, että toinen ei edes ajattele sitä kuluna.

Toisaalta, joskus kun minun pitäisi arvostaa kaverini osaamista, tulenkin kateelliseksi. Käykö sinulle koskaan näin? Huomaatko, kun näin käy? Itse olen aika huono havainnoimaan omia kateuskohtauksiani. Jälkeenpäin saatan (hyvällä tuurilla) huomata kateuden vallanneen tilan arvostukselta, mutta onneksi näin käy sitä harvemmin mitä vanhemmaksi tulen.

Maistelu jatkuu

Viininmaistelutarina ei päättynyt vielä. Maistoimme vielä kahta uutta valkoviiniä. En ehtinyt pyytämään kommenttia, kun kaverini aloitti oman analyysinsä.

"Voisiko tämä maistelu olla niin ovela, että myös nämä viinit ovat chardonnayta?" kaverini kysyi. Hän maistoi uudestaan.
"Kyllä, uskallan väittää näin" hän vahvisti näkemyksensä.

Kuten arvata saattaa, myös kaksi jälkimmäistä viiniä oli chardonnayta. Aika velikulta.

6.11.2018

Postikortit pitäisi kieltää

Follow my blog with Bloglovin

“Etkö tiedä, voi yksinäisen miehen viedä marraskuu.” - Miljoonasade, Marraskuu

Saavun raskaan työpäivän jälkeen vihdoin kotiini. Avaan asuntoni oven ja huomaan, että oveni postiluukusta pudotettu kortti makaa lattialla kuvapuoli ylöspäin. “Joku on lähettänyt minulle kortin. Miksi?” Syntymäpäivääni on vielä monta kuukautta aikaa ja nimipäivänikin oli pari kuukautta sitten. Ei kai kukaan lähetä joulukortteja marraskuun alussa?

Nostan kortin maasta ja käännän sen lukeakseni tekstin. Kortti on kirjoitettu haparoivalla käsialalla.

"Hyvää isänpäivää..."
Tämä kortti ei varmaankaan ole tarkoitettu minulle.
"...Jaakko-isille! T: Irmeli 4-vee"

Ei mitään hätää. Postinkantaja on varmaan tiputtanut jonkun toisen Jaakon kortin vahingossa postilaatikkooni.

Tarkastan osoitteen. Se on minun osoitteeni.

Luen kortin uudestaan. Maailmani mustenee kymmeneksi sekunniksi. Alan täristä.

Paniikki, pelko ja pakokauhu

Kävelen ympäri asuntoani miettien, ettei tämä voi olla mahdollista. Vai voisiko sittenkin? Käyn mielessäni viisi vuotta vanhoja asioita. Tarkistan postileiman. Kortti on leimattu Helsingissä. Mitä se kertoo? Ei mitään. Ihmisethän muuttavat. Tämä ei voi olla mahdollista. “Vai onko?” Jatkan tärisemistä.

On kulunut kaksikymmentä minuuttia siitä, kun luin kortin. Huomaan, että minulla on yhä ulkotakki päällä vaikka tuskin hikoiluni yksistään siitä johtuu.

Lasken mielessäni vuosia ja kuukausia. En saa yhtälöä täsmäämään. Lasken silti uudestaan ja uudestaan. Neljä vuotta. Eihän näin isoa asiaa voi pimittää neljän vuoden ajan. Hengitän syvään. En enää tärise yhtä paljon kuin aiemmin, mutta tärisen kuitenkin.

Äkillinen oivallus

Istahdan alas. Hengitän syvään. Saan ahaa-elämyksen. En tiedä mistä se tulee, mutta epätoivon hetkellä mieli toimii arvaamattomasti.

Muistan, mitä tapahtui muutama viikko aiemmin. Hyvä ystäväni oli tulossa luokseni aloittelemaan iltaa ennen Bar Looseen siirtymistä. Hän soitti ja kysyi tarkkaa osoitettani. Ihmettelin sekunnin, koska hän oli käynyt luonani monta kertaa aiemmin. “Mihin tarvitset osoitettani?” Hän sanoi tarvitsevansa tarkkaa osoitetta Reittioppaaseen. Kerroin osoitteeni sen kummempia ajattelematta.

Helpottava autuus

Riisun ulkotakin. Lähetän viestin ystävälleni: "Mites, onko tullu läheteltyä kortteja viime aikoina?" Ystäväni vastaa: "Ehkä."

Raukea onnellisuuden tunne täyttää kehoni. Hymy leviää korviini. Naurahdan ääneen, ja lähden puntille tekemään haukkaa ja penaa (enemmän tietenkin penaa).

Reiluun puoleen tuntiin mahtui koko tuntemani tunneskaala alkaen pakokauhusta ja päättyen nirvanaan. Onneksi näin päin. En ole koskaan ollut yhtä helpottunut!

Hyvää isänpäivää kaikille, sukupuolesta tai perhetilanteesta riippumatta.

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Lapsettomuusfaktoja
Yksinkertainen mittari takaa tehokkaan tuloksen