Kateus vastaan ihailu

Voimme ihailla toista henkilöä tai tuntea kateutta jostain hänen saavuttamastaan. Molemmat ovat hyviä ja eteen päin ajavia tunteita, mutta kummankin kohdalla liika on liikaa. Kateuden ja ihailun välisen suhteen pohjalta The Rich Life -podcastissa ohjelman vetäjä James Lenhoff määritteli (ohjelman nimen mukaisesti) rikkaan elämän.

Uskon, että hyvää elämää on pohdittu niin kauan on ylipäänsä pystytty pohtimaan. Hyvään elämään liittyy luonnollisesti riittävä toimeentulo ja perusturva. Homma paranee, kunhan pääsemme etenemään kohti Maslowin tarvehierakiapyramidin kärkeä.

Kuuntelen hyvällä elämällä ratsastavia podcasteja enemmän kuin kehtaan myöntää. Odotan, että tunnin mittaiseen monologiin tai keskusteluun on onnistuttu tiivistämään selkeästi, yksinkertaisesti ja edullisesti hyvän elämän ainesosat. Jatkan edelleen tällaisen podcast-jakson etsimistä.

Vaikka viisasten kivi antaa odottaa itseään jossain bittiavaruudessa, olen törmännyt useisiin hyviä näkökulmia antaneisiin jaksoihin. Yksi niistä on The Rich Life -podcastin jakso "A Rich Life Defined" kateudesta ja ihailusta. Podcastin vetäjä James Lenhoff käy läpi, miten kateus eroaa ihailusta ja miten kumpikaan yksistään ei ole oikotie onneen.

Ihailun ja kateuden eroavaisuudet

Lenhoff kertoo, kuinka ihailu rakentuu toisen ihmisen saavutusten lisäksi heidän kokemalleen tuskalle. Lenhoff mainitsee Viktor Franklin. Logoterapian perustanut psykologi kirjoitti kirjan "Man's Search For Meaning", jossa hän kuvaa elämäänsä lapinpolttajien keskitysleirillä. Ihmistä, joka selviää sellaisen helvetin läpi, on vaikea olla ihailematta. Niin paljon kuin ihailisimmekin Franklin elämää, ei se tarkoita, että haluaisimme hänen elämänsä. Hänen kaltaistensa saavutukset inspiroivat meitä, mutta emme me halua elää samanlaista elämää.

Kateus sen sijaan johtuu siitä, että haluamme jotain, mitä toisella jo on. Liittyi se sitten varallisuuteen, uraan tai elämäntyyliin. Esimerkiksi Lenhoff ottaa “turhat” julkkikset tai todella rikkaiden ihmisten lapset. Heidän ei ole tarvinnut tehdä päivääkään töitä, mutta siitä huolimatta saavat kaiken, minkä he haluavat.

Vaikka olemme kuinka kateellisia heidän elämästään, tajuamme, että heidän elämänsä voi olla tyhjää, eikä sellaista, jota kukaan ihailisi. Mikään heidän elämässään ei ole inspiroivaa. Tahdomme heidän elämänsä, emme heidän persoonaa tai luonnetta. Jollain oudolla tavalla kateutemme heidän elämäntyyliään kohtaan voi muuttua jopa vihaksi henkilöä kohtaan.

Molempia tarvitaan

Lenhoffin mukaan rikas elämä ei koostu pelkästä ihailusta tai kateudesta, vaan molemmista. Ensiksi, tarvitsemme elämäämme jonkin suuremman aatteen, johon olemme valmiita paneutumaan ja panostamaan. Sen täytyy olla jotain muuta kuin järjetön kasa rahaa tai loputon määrä vapaata aikaa. Nämä kaksi voivat liittyä suurempaan tavoitteeseen, mutta harvemmin ne yksinään riittävät.

Toiseksi, meidän pitää pystyä nauttimaan elämästä emmekä voi antautua kokonaan jonkin suuremman aatteen tai tarkoituksen vietäväksi. Ylisuorittaminen, liittyi se sitten töihin tai johonkin muuhun, ei ole tie rikkaaseen elämään. Se on yleensä tie elämään, joka herättää kateutta. Emme halua huomata, että elämämme on pelkkää mielihyvän ja nautinnon tavoittelua. Emme halua huomata, että meiltä puuttuu jokin meitä suurempi tavoite.

Sellaiset elämät, joista olemme kateellisia, eivät lopulta saa aikaan tyytyväisyyttä tai tunnetta saavutuksesta. Sen sijaan on tärkeää, että tekemisillämme on merkitystä, joko ihmisille ympärilläni tai aatteelle, jota haluamme tukea.

Pelkästään kateutta tai ihailua aiheuttava elämäntapa ei ole hyväksi silloin, kun sen tekee muiden vuoksi. Lenhoff kertoo muutaman esimerkin. Voi olla, että sinulla on rahaa, mutta et uskalla käyttää sitä itsesi hyväksi, koska muut voivat lopettaa elämäntyylisi ihailun. Tällöin elämästä voi olla vaikea nauttia. Samoin, jos onnistut keräämään rahaa, etenemään uralla, ostamaan maailman hienoimmat tavarat, voi vaarana olla, että menetät kosketuksen ihmisyyteesi.

Pahempi toistaan

Toisin kuin Lenhoff kuvailee, olen härskeimmilläni onnistunut pienessä päässäni yhdistämään kateuden ja ihailun toimiessani ylioppilaspolitiikassa. Kateuden siinä mielessä, että titteli ja toimenkuva toivottavasti kuulostivat hienoilta myös muiden korvissa. Ihailun siinä mielessä, että opiskelijan paremman elämän ajaminen on jalo aatos.

Meninkö asia edellä vai oma mielikuva edellä? Jälkikäteen on äärimmäisen vaikea arvioida. Kyynisimmilläni ajattelen, että pääsinpä kokeilemaan politiikka ja käteen jäi vastaus: se ei sovi minulle. Haluan kuitenkin ajatella, että opiskelijan etu meni aina kaiken muun edelle.

Oli kyse sitten politiikasta, työurasta tai vapaa-ajasta, yritän ottaa huomioon sekä tavoitteen että oman hyvinvointini. Jälki voi olla rumaa, jos jompi kumpi pääsee liikaa niskan päälle. Joskus tasapainoilu on haastavaa, mutta tekemällä oppii.

Miten sinun kateuden ja ihailun kohteesi ovat vaikuttaneet elämääsi? Oletko jossain vaiheessa kallistunut enemmän jompaan kumpaan suuntaan? Itse pyrin tasapainoon pitkällä aikavälillä. Hetken vietävänä tehtyjen ratkaisujen vaikutusta on vaikea arvioida, mutta toivon osuvani useammin oikeaan kuin väärään.

Muut aiheeseen liittyvät postaukset: 

Rikkaan elämän salaisuus Ramit Sethin mukaan

Kateus johtaa kansaa - miksi vertailu voi olla ongelma?

Vertailua muihin ja itseeni

Identiteetin määrittäminen ja muiden mielipiteet

Muista arvostaa toisen osaamista

Kateus johtaa kansaa - miksi vertailu voi olla ongelma?

Elämä voisi olla paljon helpompaa, jos emme vertailisi omia kokemuksia, saavutuksia ja omistuksia kavereidemme vastaaviin. Vertailu tuskin vaikuttaa kaverisuhteeseen, mutta omaan mieleen se voi vaikuttaa. Yleensä negatiivisesti.

Kirjoitin aiemmin, kuinka omistusasuntoni myynti meni häneksi muuttaessani Suomesta Tanskaan. Märehdin pitkään mönkään mennyttä asunnonmyyntiprosessia. Enää tapahtuma ei ärsytä niin paljon, mutta kiusaan itseäni ajoittain miettimällä, miten olisin voinut toimi järkevämmin. Tällaisesta jälkiviisastelusta ei ole mitään apua, mutta ehkä kyseessä on jonkinlainen härski "suruprosessi".

En osaa selittää, miksi juuri epäonnistunut asuntokauppa menee niin syvälle ihoni alle, ettei henkinen verenpaineeni meinaa sitä kestää. Keittiöpsykologin tutkinnollani olen diagnosoinut itse itselleni, että pääasiallinen harmitus ei johdu pelkästään kuvitteellisesta rahallisesta häviöstä.

Ärsytys voi johtua myös siitä, ettei kaveripiiristäni tarinoiden perusteella löydy juuri ketään, joka ei olisi tehnyt kunnon tiliä asuntokaupoillaan. Olen tietysti iloinen kavereideni onnistuneista asuntokaupoista. Toivoisin, että tunne-elämäni pysähtyisi tähän.

Mutta kun ei. Minulle ei riitä se, että kaverini osaavat myydä asuntonsa hyvällä voitolla. Egoni huutaa, vaatii ja velvoittaa, että myös minun pitää pystyä tekemään rahaa myymällä asuntoni.

Rahan sijaan keskityn vertaamaan tulosta. Olen saanut päähäni, että asuntokaupoissa minulle on tärkeää verrata omaa menestystäni kavereihini. Miksi? En tiedä. Tämä on täysin päätöntä, mutta enpä ole koskaan väittänytkään olevani kovinkaan johdonmukainen kateuspäissäni sekoillessani.

Ilmeeni, kun aurinko paistaa ja minun ei tarvitse myydä asuntoa.

Miten eroon?

Dan Ariely kirjoittaa kirjassaan "Predictably Irrational", kuinka me luontaisesti vertaamme lähellämme olevia asioita suhteessa muihin. Esimerkkeinä hän mainitsee, kuinka muun muassa vertaamme yhtä viiniä toiseen tai yhtä lomaa toiseen. Arielyn mukaan tämä on vielä helppo ymmärtää. Hyppäämme monesti helpoimman kautta. Vertailemme keskenään vain niitä asioita, joita on helppo verrata keskenään ja jätämme vertaamatta, jos vertailu tuntuu vaikealta.

Vertailuissamme saatamme oikaista niin, että vertaamme kahta helpoiten verrattavaa asiaa toisiinsa vaikka pöydällä olisi useita vaihtoehtoja. Ariely kertoo esimerkin lomasuunnittelusta. Olet päättänyt matkustaa lomalle joko Roomaan tai Pariisiin.

Matkanjärjestäjän tarjoamiin paketteihin kuuluu lennot, majoitus, turistikierrokset ja ilmainen aamiainen joka aamu. Tämän lisäksi matkanjärjestäjä tarjoaa kolmatta vaihtoehtoa: Rooma muuten samalla paketilla, mutta ilman aamupalaa. Et enää tämän jälkeen ajattele Pariisia varteenotettavana vaihtoehtona vaan energiasi menee Rooman matkojen vertailuun. On paljon helpompi tehdä valinta Rooman pakettien välillä ja saa luonnollisesti Rooman paketin aamupalalla vaikuttamaan parhaalta vaihtoehdolta.

Tässä esimerkissä Pariisi toimi hämäyksenä. Tarkoituksena oli saada sinut valitsemaan Rooma, mutta samalla saada sinut ajattelemaan, kuinka sinulla on monta eri vaihtoehtoa ja että valinta on kokonaan sinun käsissäsi.

Lomasuunnitteluja tehdessä on lähes välttämätöntä vertailla eri paikkoja keskenään. Mielestäni eri lomapaikkojen fiilistely kuuluu olennaisena osana loman "etkoiluun". Vertailu ei kuitenkaan ole kaikissa tapauksissa rakentavaa. Näissä tapauksissa yritän noudatta Arielyn neuvoa, kuinka päästä eroon vertaamisesta: jätä se kokonaan kokonaan tekemättä.

Ratkaisu

Paras tapa päästä eroon kämpänmyyntiharmituksestani olisi siis jättää vertailut kokonaan tekemättä. Tämä on hippasen verran helpommin sanottu kuin tehty. En yksinkertaisesti kykene tuollaiseen 10 danin kypsyyteen.

Ariely ehdottaa toista tapaa käsitellä vertailun ongelmaa. Hän neuvoo ajattelemaan vertailemisen erilaisina kehinä. Voimme itse päättää, mihin kiinnitämme huomiota. Ariely kertoo esimerkkinä, kuinka esimerkiksi uutta autoa ostaessa voimme jättää meille liian kalliit mallit kokonaan kehämme ulkopuolelle ja keskittyä vain niihin autoihin, joihin meillä on varaa. Eli suuren kehän sijaan meidän pitäisi rajoittaa oma kehämme pienemmäksi.

Pidän Arielyn kehäajattelusta. Tosin, itse hyödynnän sitä "väärään" suuntaan. Siirrynkin vertailuissani pienemmän kehän sijaan isommalle. Sen sijaan, että asunnonmyyntivoittovertailussa menisin kohti pienempää kehää (esim. alue, kämpän koko tai kaveripiiri), otankin asunnon osaksi isompaa vertailua, jossa asunto onkin vain yksi osa.

Asunnon sijaan vertaan omaa elämääni kavereideni elämään. Tätä ei varmaankaan saisi sanoa ääneen tai kirjoittaa julkisesti, mutta olen tyytyväinen nykyiseen elämääni. Kokonaisuudessaan en koe elämäni olevan virhe. Ei sillä, en pidä kavereidenikaan elämiä virheinä! Mutta on henkisesti paljon helpompi vertailla jotain, jonka koen olevan kondiksessa.

Vertailua vertailun perään

Olisin voinut tiivistää koko "ongelman" annoskateuteen (en usko, että kukaan on selvinnyt aikuiseksi ilman annoskateutta). Jos asunnon myynti on hampurilainen ja elämä on koko annos, en vertaa hampurilaistani lounasseurani hampurilaiseen vaan vertaan hänen ateriaansa omaani.

Tässä esimerkissä annokset ovat balanssissa, koska lounasseurani valitsi  paremman hampurilaiset, mutta huonommat ranskalaiset ja eri oluen kuin minä. Epäonnistuin hampparin valinnassa, mutta kylkeen otin bataattiranskalaiset ja lempijuomani Tornion Panimon North Arctic Lagerin ruokajuomaksi. Näiden ainesosien keskellä on aivan sama, millainen hampurilainen lounasseurallani on. Annoskateuden sijaan olen erittäin tyytyväinen lounasruokaani.

Missä tilanteissa sinä erehdyt vertaamaan omia tekemisiäsi tai tekemättä jättämisiäsi muihin? Vertaatko esineitä, kokemuksia, rahaa vai jotain muuta kavereihisi? Itse huomaan vertaavani pääasiassa abstrakteja asioita. Konkreettisista asioista olen harvemmin kateellinen. En vertaile kavereideni asuntoja, pyöriä tai kitaroita omiini. Sen sijaan saatan olla kateellinen kaverini ulkonäöstä, laulutaidosta tai blogiteksteistä. En usko pääseväni koskaan täysin eroon vertailemisesta ja kateudesta, mutta uskon näiden helpottavan, mitä vanhemmaksi ja kypsemmäksi tulen.

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Vertailua muihin ja itseeni
Antaa menneiden olla
Identiteetin määrittäminen ja muiden mielipiteet
Miksi sijoitin Tornion Panimoon?
5 vinkkiä onnistuneeseen karaokevetoon

Muista arvostaa toisen osaamista

Nautin, kun pystyn seuraamaan toisten osaamista. Varsinkin silloin, kun en itse osaa vaikka olenkin kiinnostunut. Esimerkkinä viininmaistelu. Olen siinä todella huono. Makuaistini ei ole vuosien varrella kehittynyt tippaakaan. Ehkä juuri sen vuoksi tykkään seurata, kun asiantuntijat maistelevat viinejä, kertovat niiden vivahteista ja nauttivat täysin siemauksin uusista makuelämyksistä.

Viininmaisteluosaamiseni on todellista pohjasakkaa. Erotan punaviinin valkoviinistä, jos saan pitää silmät auki. Tunnistan viinin aromeita yhtä hyvin kuin pystyn viihdyttämään naispuolisia kavereitani inttijutuilla. Eli häneksi menee lähes joka kerta.

Yksi parhaista kavereistani sen sijaan on harrastanut viinejä koko ikänsä. Hänen kiinnostuksensa on jalostunut kaupalliseksi toiminnaksi, sillä nykyään hän maahantuo tsekkiläisiä viinejä. Jos tsekkiläiset viinit kiinnostavat, niin käy katsomassa tarkemmin Paalavan viinitarjonta täältä.

Se on helppoa, kun sen osaa

Viininharrastajakaverini oli käymässä luonani ja päätin viedä hänet aloittelijoille tarkoitettuun viininmaisteluun paikalliseen viinibaariin.

Maisteluun kuului neljä eri viiniä ja teemana olivat valkoviinit. Maistelu tehtiin sokkona. Saimme pöytäämme kaksi ensimmäistä lasia.

"Noh, mitä makuja löydät?" kaverini kysyi.
Selitin jotain makeudesta ja hapoista ja kaikesta muusta, mistä olin kuullut joskus puhuttavan viinien yhteydessä.
"Pystytkö sinä maistamaan, mitä viinejä nämä ovat?" kysyin kaveriltani.
"Nämä molemmat ovat chardonnayta." hän vastasi silmääkään räpäyttämättä.
"Täh?" vastasin.
"Jälkimmäisessä maistuu tammitynnyri (?) joka viittaa siihen, että se tulee Kaliforniasta. Ensimmäinen taisi olla Euroopasta, varmaan Ranskasta." kaverini jatkoi.

Maistelun vetäjä esitteli viinit. Molemmat olivat chardonnayta, joista ensimmäinen oli Ranskasta ja toinen tammitynnyristä Kaliforniasta. Tiesin kaverini harrastavan viinejä, mutta siitäkin huolimatta olin häkeltynyt. Miten joku voi olla noin hyvä?

Tuntui maistuvan.

Suvereenia osaamista on arvostettava

Liitin aiemmin snobbailun ja viininmaistelun toisiinsa. Kaverini on romuttanut typerän ennakkoluuloni useita kertoja. Edellinen esimerkki on vain yksi esimerkki monista. Viininmaistelu on harrastus siinä missä muukin.

Ulkokultaisuus tekee harrastuksesta kuin harrastuksesta ylimielistä hienostelua. Sen voi nähdä päältä. Harrastuksesta puhumisella yritetään saada oma minä hyvään valoon ja tehdä näin vaikutus toiseen.

Ymmärrän tällaisen pätemisen, jos puolen yön jälkeen "jutellaan" jollekin kivan näköiselle tyypille Bar Loosen jonossa, narikassa, baaritiskillä tai tanssilattialla. Muissa tilanteissa se on suorastaan ärsyttävää. Tai voi se olla ärsyttävää Loosessakin, riippuen siitä, mikä illan tavoite.

Nöyrä ja utelias asenne omaan intohimoon saa minut arvostamaan lähes ketä tahansa. Nautin, kun näen jonkun kavereistani sekä hallitsevan oman harrastuksensa että innostuvan siitä. Harrastus itsessään on toissijainen. On aivan sama, onko kyseessä kitaransoitto, viininmaistelu tai kehonrakennus.

Palavan viintilalla Tšekeissä. Hämmentävin maistelu koskaan. Raskaana oleva nainen sekä tarjoili viinit että maisteli kanssani.

En välttämättä arvosta itse harrastusta. Sen sijaan arvostan kaikkea sitä aikaa, panostusta ja hurjimmissa tapauksissa rahaa, mikä intohimon kohteeseen on kulunut. Hassua on, että toinen ei edes ajattele sitä kuluna.

Toisaalta, joskus kun minun pitäisi arvostaa kaverini osaamista, tulenkin kateelliseksi. Käykö sinulle koskaan näin? Huomaatko, kun näin käy? Itse olen aika huono havainnoimaan omia kateuskohtauksiani. Jälkeenpäin saatan (hyvällä tuurilla) huomata kateuden vallanneen tilan arvostukselta, mutta onneksi näin käy sitä harvemmin mitä vanhemmaksi tulen.

Maistelu jatkuu

Viininmaistelutarina ei päättynyt vielä. Maistoimme vielä kahta uutta valkoviiniä. En ehtinyt pyytämään kommenttia, kun kaverini aloitti oman analyysinsä.

"Voisiko tämä maistelu olla niin ovela, että myös nämä viinit ovat chardonnayta?" kaverini kysyi. Hän maistoi uudestaan.
"Kyllä, uskallan väittää näin" hän vahvisti näkemyksensä.

Kuten arvata saattaa, myös kaksi jälkimmäistä viiniä oli chardonnayta. Aika velikulta.

Ote viinibaarin viininmaistelusta.

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Mitä tapahtuu, kun unelma toteutuu?
Yksinkertainen mittari takaa tehokkaan tuloksen
Säännöt säästämiseen