Juoksemisen aloittaminen - 3 tapaa löytää motivaatio lenkkeilyyn

Uskon, että meille tavallisille sunnuntaisuhareille on tärkeämpää keksiä motivaattori juoksemisen aloittamiseen kuin yrittää löytää optimaalisin tapa aloittaa lenkkeily. Tässä artikkelissa käyn läpi kolme tapaa (lenkkien pidentäminen, itseni palkitseminen ja data), jotka auttoivat minut nousemaan sohvan pohjalta juoksupoluille. Teknisesti olisin voinut juosta lenkkini järkevämmin, mutta tuskin olisin jaksanut jatkaa juoksuharrastustani niin pitkään, kuin mitä onnistuin omilla keinoillani.

Vaikka olen urheillut opiskeluaikoja lukuun ottamatta koko ikäni, niin juoksemiseen hurahdin vasta aikuisena. Opiskeluaikana juoksin elämäni ensimmäisen puolimaratonin. Sijoituin (muistaakseni) ikäryhmäni neljänneksi viimeiseksi. Puolimaraton oli sen verran kova koettelemus, että kompensoin sen jättämällä urheilut sikseen vuodeksi keskittyen keskikaljaan ja majoneesipizzaan.

Opiskeluaikainen elämäntyylini kasvatti minut hurjiin mittoihin. Painoni nousi. Heräsin, kun puntari kellotti yli 80 kiloa. Vaikka tiesinkin ruokavalion olevan avain järkevään laihduttamiseen, aloin syömisen tarkkailun lisäksi juosta.

Juokseminen tarjosi minulle riittävän matalan kynnyksen liikkumisen aloittamiseen. Pystyin lähtemään lenkille suoraan kotioveltani. Lenkkipäivät ja -ajat olivat täysin kiinni itsestäni. Saatoin juosta juuri niin pitkään ja juuri siihen suuntaan mihin halusinkin. Juoksemisessa minun ei tarvinnut välittää kenestäkään muusta kuin itsestäni.

Kisailu kirpeässä syyssäässä toimii aina.

Kovempaan kuntoon

En muista, kuinka pitkiä ensimmäiset ”heräämisen” jälkeiset lenkkini olivat. En usko niiden olleen viittä kilometriä pidempiä. Juoksin kotini lähiympäristössä, jotta tarpeen tullen pystyin kävelemään kotiin.

Pelkkä kalorien kuluttaminen lenkkeilemällä ei riittänyt minulle. Halusin myös kehittää kuntoani paremmaksi. Kysyin neuvoa juoksemista harrastavalta kaveriltani ja hänen ohjeensa kuului: ”Vedä joka lenkillä vähän pidemmälle tai vähän nopeammin.”

Nykyisellä käsitykselläni tavoitteellisesta juoksukunnon kehittämisestä sanoisin, etten ehkä nykykunnollani ostaisi tuota neuvoa samalla tavalla kuin ostin sen aikoinaan. Mutta tuon aikaiseen treeniini neuvo toimi kaikessa yksinkertaisuudessaan täydellisesti.

Päätin keskittyä matkan pidentämiseen. Pidensin lenkkejäni jatkuvasti ja huomasin pystyväni juoksemaan pidempiä lenkkejä hengästymättä. Miten voimaannuttava tuo fiilis tuolloin olikaan! Homma toimi ja innostuin juoksemisesta.

Lenkin jälkeinen palkinto

Kuten niin monesti, muutos pilaa hyvän uuden käytännön. Kun olin vihdoin päässyt juoksemisen makuun, oli minun aika lähteä vaihtoon Belgiaan. Uudessa maassa motivaationi oli aluksi jossain aivan muualla kuin juoksemisessa. 

Rutiinini menivät uusiksi. Uusi ympäristö, kieli ja uudet ihmiset ympärillä veivät energiani niin nolliin, ettei urheilu käynyt mielen vieressäkään ensimmäiseen kuukauteen. Sen sijaan belgialaiset oluet ja ranskalaiset tekivät tuhojaan keskivartalolleni. Jossain vaiheessa tajusin, etten voi jatkaa samalla tavalla.

Suomessa motivaationi juoksemiseen oli laihtuminen ja kunnon kohottaminen. Belgiassa käänsin homman päälaelleen. Annoin itselleni luvan juoda olutta ja syödä tötteröllisen belgialaisia ranskalaisia juoksulenkkini päätteeksi.

Hiilihydraattipalkinto odotti jokaisen lenkin jälkeen! Niin järjettömältä kuin tämä kuulostaakin, niin alkoholi, suola ja rasva saivat minut jälleen juoksemaan. Vaikka en laihtunutkaan, fiilikseni oli huomattavasti parempi kuin aiemmin.

Tekniikkaa ja dataa

Muutettuani Belgiasta Suomeen, en jaksanut keskittyä juoksemiseen. Vanha kierre alkoi uudestaan: huono ruokavalio, liian vähän liikuntaa ja liikaa sohvalla makaamista. Painoni nousi ja mielialani laski. Säälin itseäni kahden vuoden ajan ennen kuin päätin tehdä asialle jotain. Jälleen kerran liikunta oli ensimmäinen askel tiellä parempaan fyysiseen ja henkiseen kondikseen. Silti motivaationi oli kadoksissa.

En osaa koodata ja matemaattiset taitoni ovat vahvaa keskitasoa, mutta silti pidän itseäni data-nörttinä. Kuten niin monessa muussakin tavoitteessani, motivaatio löytyi jälleen kaupan hyllyltä. Ostin GPS-mittarin sykevyöllä, Polar RC3 GPS:n.

Ihminen on sitä onnellisempi, mitä enemmän hänellä on leluja ympärillään - vanha jokivartelainen sananlasku

Parin ensimmäisen kokeilun jälkeen aistini avautuivat. Mittarista löytyi kaikki olennainen, ja motivaationi juoksemiseen palasi. En enää lähtenyt lenkille kaloreita polttaakseni, kuten opiskeluaikana, tai että olisin saanut vetää kaloreita sisään, kuten Belgiassa. Lähdin lenkille, jotta sain dataa ja pystyin seuraamaan kehitystäni. Vauhti, syke, kesto, matka, kaikki tuntuivat olennaisilta pointeilta.

Oman kehittymisen seuraaminen (liian) monella mittarilla oli kuin huumetta. Näin numeerisesti, kuinka eri päivinä juostu sama lenkki saattoi tuntua samalta vaikka data näytti vauhdin ja sykkeiden olleen aivan eri tasolla. Miten mielenkiintoista! GPS-mittarin hankkimisen jälkeen olen juossut vain muutaman lenkin ilman että olisin edes jollain vehkeellä mitannut lenkkiäni.

Datan hankkimisen jälkeen hymyilyttää.

Aloittaminen voittaa järkevyyden

Perusterveelle ihmiselle teknisesti mikään ei ole niin helppoa kuin juoksemisen aloittaminen. Tavalliset lenkkarit riittävät alkuun, polkuja ja jalkakäytäviä riittää ympäri Suomea eikä lenkkeily ole kellonajasta kiinni. Voiko liikkumisen aloittamista saada enää helpommaksi?

Kuten niin monessa muussakin järkevässä tekemisessä (kuten esimerkiksi säästämisessä, meditoinnissa tai muiden ihmisten mielipiteiden kuuntelemisessa), myös juoksemisen aloittamisessa tekniikka on paljon pienemmässä roolissa kuin psykologia. Itselleni ei riitä alkuunkaan, että jonkin tehtävän suorittaminen on paperilla helppoa. Tarvitsen jonkinlaisen kannustimen aloittamiseen.

Minulle juoksemisen aloittamiseen on toiminut kolme päämotivaattoria: kunnon kohottaminen lenkkejä pidentämällä, syöminen ja data. Kaikille näille oli oma paikkansa ja aikansa. Valehtelisin, jos väittäisin, että olisin innostunut juoksemisesta opiskeluaikana, jos vain olisin ostanut GPS-mittarin. Samoin, en usko, että pelkkä lenkkien pidentäminen olisi toiminut motivaattorina muutettuani takaisin Suomeen.

En usko, että yhdessäkään itseään kunnioittavassa juoksukirjassa neuvotaan juoksemaan koko ajan pidempiä lenkkejä, juomaan kaljaa ja syömään ranskalaisia aina lenkin jälkeen tai käyttämään enemmän aikaa datan analysointiin kuin itse juoksemiseen. Niin järjettömältä kuin se kuulostaakin, nämä kolme toimivat omalla kohdallani. Olisinko päässyt parempaan kuntoon ja hoikistunut, jos olisin tehnyt lenkkini joillain muilla (eli järkevillä) tavoilla? Aivan varmasti. Olisinko innostunut juoksemisesta samalla tavalla kuin nyt olen innostunut? Tuskin.

Millaisia muistoja sinulla on juoksemisen aloittamisessa? Tai jos yrität aloittaa juoksemista juuri nyt, millaisia keinoja olet kokeillut? Itse olen aloittanut juoksemisen kymmeniä kertoja. Ainoastaan kolme yllä kuvattua tapaa ovat saaneet juoksemisen juurrutettua osaksi sen hetkisen elämäni rutiineja. Vanhetessani ja elämäntyylini muuttuessa odotan innolla, mikä saa minut lenkille tulevina vuosina. Aika näyttää.

Aiheeseen liittyvät muut artikkelit:  
Näin lopetat vitkastelun

Harjoittelu puolimaratonille - intervallitreenit ovat vain mauste

Mitä yhteistä on sijoittamisella ja ruokavaliolla?

Lihavasta laihaksi

Yksinkertainen mittari takaa tehokkaan tuloksen

3 neuvoa, joita ei kannata antaa nuorelle

Elämä ilman alkoholia

Järkevien ostopäätösten tekeminen väsyneenä ei ole helppoa

Yksinkertainen tapa testata meditointia

Positiivista voimaa muiden mielipiteistä

Miten saada hedelmien syömisestä rutiini? - esimerkkejä epäonnistumisista

3 neuvoa, joita ei kannata antaa nuorelle

Neuvomisen sijaan nuoria pitäisi kuunnella. Heiltä pitää kysyä ajatuksia ja mielipiteitä. Nuorten ajatusmaailmaan pitää suhtautua mielenkiinnolla ja arvostaen. Se ei tarkoita etteikö nuori voisi olla väärässä tai että tämän ajatuksia ei voisi haastaa. Tämä pitää pystyä tekemään ilman holhoavaa asennetta. Helpommin sanottu kuin tehty.

Keväisin näkee lehdissä ja netissä ohjeita juuri koulunsa päättäville nuorille. En tiedä, ovatko listat ohjeista tarkoitettu nuorille itselleen vai meille aikuisille, jotta voisimme mittavalla elämänkokemuksellamme neuvoa nuoria elämässä eteenpäin. Elämänkokemusten jakamisessa ei sinänsä ole mitään pahaa. Niiden antajat tarkoittavat lähinnä vain hyvää.

Monet hyvää tarkoittavista neuvoista ovat kuitenkin karhunpalveluksia nuorille. Nuoret eivät ole tyhmiä, mutta harkintakyky voi olla vielä kehittymätön. Kun neuvo tulee vanhemmalta ja "viisaammalta", on siihen tarttuminen suhteettoman houkuttelevaa.

Tämä voi aiheuttaa sanoinkuvaamatonta kaaosta. Voi olla, että nuori on suunnitellut ja järkeillyt omat ajatuksensa jo valmiiksi, mutta yhtäkkiä kuvaan astuukin vanhempi sukulais- tai perhetuttuhenkilö laukomaan oneliner-viisauksia vailla minkäänlaista todellisuuspohjaa. Valitettavasti.

Jos ja kun et kuitenkaan malta pitää kieltäsi kurissa ja päädyt neuvomaan nuorisoa, vältä ainakin seuraavia "ohjeita".

1. Tee sitä, mikä kiinnostaa

Tämä ohje toimii ehkä noin prosentille populaatiosta. Sen lisäksi tarvitaan vielä rutkasti onnea. Media ruokkii tällaista kuvaa. Bill Gates oli kiinnostunut tietokoneista ja loi niiden ympärille lähes maailmanlaajuisen ohjelmistomonopolin.

Media tosin unohtaa kertoa, että Gatesin isä oli menestynyt lakimies, joka opasit poikaansa bisneksen pyörittämisessä. Lisäksi Gates onnistui hankkimaan Microsoftin alussa vierelleen vahvan partnerin, Paul Allenin, ja taitavan (ja räiskyvän) johtajan, Steve Ballmerin.

Entä jos nuori on kiinnostunut television katselusta, sängyssä makoilusta ja kaljanjuonnista? Tai jos nuori onkin kiinnostunut yhteiskunnan tuilla elämisestä? Näitäkin tyyppejä on ja heitä ei missään nimessä pidä rohkaista jatkamaan valitsemallaan uralla vaikka ne kuinka kiinnostaisivatkin. Jos ei sitten satu tulemaan riittävän varakkaasta perheestä, jolloin perhe pystyy kustantamaan harrastukset mahonkiarkkuun saakka.

Kiinnostus johonkin tiettyyn aiheeseen on hyvä alku. Mutta vain alku. Se ei vielä itsessään riitä mihinkään. Valitettavasti.

Itse olen kiinnostunut oluenmaistelusta. En kuitenkaan kykenisi juomaan mäyräkoiraa päivittäin ilman, että se heikentäisi normaalia elämää.

2. Opiskeluiden kanssa ei kannata kiirehtiä

"Opiskelu oli elämäni parasta aikaa!"

Tämän lauseen kuulee usein. Ehkä näin onkin. Miksi sitten ihmiset eivät irtisanoudu töistä, eroa puolisosta, jätä lapsia muiden kasvatettavaksi, ala nostaa opintotukea ja lopeta asuntolainan maksamista? Olisiko aika kullannut muistot?

Näin jälkikäteen ajateltuna ja jossitteluna (josta ei todellakaan ole enää mitään varsinaista hyötyä), minun olisi ehdottomasti pitänyt suorittaa opiskelut loppuun niin pian kuin mahdollista. Nautin vakituisesta työstä ja vakituloista huomattavasti enemmän kuin opintotuella ja kesätyörahoilla kitkuttamisesta. En kuitenkaan murehdi tekemiä valintojani enkä pidä niitä väärinä. Keskituloinen, keskiluokkainen ja kaikin puolin keskinkertainen elämä sopii minulle paljon paremmin.

Opiskeluajasta kannattaa ehdottomasti nauttia niin paljon kuin mahdollista. Kuten lukioajasta, intistä, kesätöistä, pikkujouluista, puolisosta, eläkeiästä ja Huuhkajien pääsystä arvokisoihin (okei, Huuhkajien arvokisapaikka on noiden kaikkien yläpuolella, poistan sen, kun päivitän tekstiä seuraavan kerran).

Pointti on siinä, että ELÄMÄSTÄ kannattaa nauttia, oli sitten missä tilanteessa vain. Joillekin opiskeluaika sopii paremmin kuin toisille. Sitä ei vain voi tietää ennen kuin on kokenut muutakin kuin opiskelun.

Opiskeluaika oli hauskaa, varsinkin vappuisin.

3. Älä välitä muiden mielipiteistä

Muiden mielipiteistä välittäminen voi joidenkin mielestä aiheuttaa sen, että alamme elää toisten unelmia. Heitä, jotka eivät välitä muiden mielipiteistä, pidetään rohkeina ja itsenäisinä. Tämä on roskaa.

Juju on siinä, että muiden mielipiteitä kannattaa kuunnella mahdollisimman laajasti. Totuutena niitä ei missään nimessä kannata ottaa. Mutta omaa käyttäytymistä voi ohjata muiden mielipiteiden perusteella. Joko mielipiteen mukaiseen suuntaan tai täysin vastaiseen.

Tähän ikään mennessä on tullut tavattua ties minkälaista tallaajaa. Mulkkuja on riittänyt. Erityisesti heidän mielipiteistä välittäminen on ollut MM-2019 kultaakin kalliimpaa. Heidän vastenmieliset mielipiteensä ovat tehneet meikämandoliinoon niin syvän ja merkittävän vaikutuksen, etten todellakaan tahdo olla missään tekemisissä mulkkujen kanssa. Olen oppinut varomaan toksisia ihmissuhteita.

Muiden mielipiteitä pitää kuunnella ja niistä kannattaa välittää. Parhaimmillaan niistä voi oppia. Toisen suusta kuultu mielipide pitää ottaa avoimesti vastaan, miettiä sen motiivit ja tehdä sen jälkeen tietoinen päätös jatkosta.

Kuuntele mieluummin

Neuvoja ja neuvojia riittää. Jotkut neuvot voivat olla hyviäkin.  Neuvojen kuuntelu on tylsää ja teini-iässä neuvojen kuuntelu vielä normaalia tylsempää. Ajattelen kuitenkin, että parhaat neuvot olen saanut silloin, kun minua ei ole neuvottu. Tai oikeastaan niin, että minua on neuvottu ilman, että olen tajunnut sitä. Samoin kuin parhaat johtajat eivät johda vaan johdattelevat.

Nuorille annettavien neuvojen sijaan annan neuvon niille, jotka aikovat neuvoa nuoria: älä neuvo vaan kuuntele. Ja kysele. Nuorilla riittää ajateltavaa aivan omasta takaa. Siihen soppaan on ihan turha lisätä itsesestäänselviä kliseitä, joihin itse on vasta vanhemmalla iällä kiintynyt.

Sen sijaan kuuntelemalla nuoren huolia, toiveita ja suunnitelmia annat hänelle jotain paljon arvokkaampaa: huomiota. Sillä sitähän me kaikki yritämme saada neuvomalla toisia, eikö vain?

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Elämä ilman alkoholia
Antaa menneiden olla
Miten tavoite eroaa unelmasta?
Positiivista voimaa muiden mielipiteistä

Pelko - elämän suurin ajuri

Pelkoja on erilaisia. Aiheellisia ja aiheettomia, suuria ja pieniä, yllättäviä ja varmoja. Joihinkin pelkoihin voi vaikuttaa joko tekemällä tai tekemättä jättämällä ja molemmista voi seurata hyvää tai pahaa.

Mikään ei laita toimimaan niin tehokkaasti kuin pelko. Kun loppuvuodesta 2014 ilmoitin kavereilleni muuttavani Tanskaan, hämmennyin kommentista, joka tuli useamman kaverin suusta: "Oletpa rohkea, kun uskallat lähteä." En ollut ajatellut, että ulkomaillemuutto olisi millään muotoa rohkeaa. Päinvastoin. Ajattelin, että kotimaahan jääminen olisi ollut rohkeaa.

Ulkomaille muuttoni päämotivaattorina oli pelko, ei rohkeus. Pelkäsin muun muassa tylsistymistä, tyytymistä ja taantumista. Vaikka olenkin rutiinien ja säännöllisen elämäntavan ylin ystävä, tylsistyn helposti. Tylsistymiseni johtaa ärtymiseen ja se ei ole kaunista katsottavaa, ei minulle eikä varsinkaan muille. En ollut valmis tyytymään silloiseen elämääni vaikkei siinä mitään vikaa ollutkaan. Pelkäsin jämähtäväni ja taantuvani omassa pienenevässä kuplassa eläväksi ihmiskatkeroksi.

Eniten kuitenkin pelkäsin muuttumattomuutta. En halunnut löytää itseäni kymmenen vuoden päästä asumasta Kalliosta ja joka viikonloppu bilettämästä Bar Loosesta (niin hauskaa ja huikeaa kuin molemmat olivatkin, mutta aikansa kutakin).

En ole koskaan asunut pohjoismaiden ulkopuolella (vaihto-opiskelua ei lasketa), mutta uskallan väittää, että muuttaminen yhdestä pohjoismaisesta pääkaupungista toiseen ei aiheuta maailman suurimpia kulttuurishokkeja. Enkä sellaista hakenutkaan. Ajattelin koko ajan, että jos elämä ei lähdekään luistamaan Kööpenhaminassa, voin aina muuttaa takaisin Suomeen. Tuossa tapauksessa minun ei olisi tarvinnut pelätä aiemmin mainittua tyytymistä, koska olin jo kokeillut jotain muuta. Noh, spekuloinnit sikseen, asun edelleen Tanskassa, joten kai olen ollut enemmän kuin tyytyväinen elämääni.

Møns Klint - yksi Tanskan nähtävyyksistä.

Ulkopuoliset vaikutteet

Haluaisin sanoa, että urheilen, koska nautin liikkua ulkona, haastaa itseäni ja tavata uusia ihmisiä liikuntaharrastusteni yhteydessä. Todellisuudessa urheilen, koska muutoin pelkään lihovani, sairastuvani sydän- ja verisuonitauteihin sekä menettäväni lihaskuntoni kuuskymppisenä. En usko, että juoksisin maratoneja, tekisin haukkaa ja penaa (enemmän tietenkin haukkaa) tai olisin opetellut uimaan, jos media ei olisi pelotellut erilaisilla sairauksilla, esitellyt Menestyvät Ihmiset hyvännäköisinä tai kertonut hoitokotien lattioille kuolleista vanhuksista. Uhkakuvat ja pelottelut saavat hien virtaamaan ihollani.

Sama pelko ohjasi opiskelujani. Kauppatieteet eivät varsinaisesti koskaan olleet intohimoni ja päädyin opiskelemaan jonkinlaisen täysin itsekeksimäni palkka/kiinnostus-matriisin perusteella. Pakko kuitenkin mainita, etten ole missään vaiheessa katunut opinalaani ja nykyisillä tiedoilla tekisin täsmälleen samat päätökset kuin ylioppilaskirjoitusten aikaan (noh, ehkä miettisin lukio-oponi neuvoa hakea Hankenille tarkemmin, koska JOSTAIN pitää aina jossittella). Tykkäsin alastani opiskeluaikana ja tykkään edelleen.

Haalarimerkki opiskelusta :)

Kouluttautumiseen kannustetaan usein lupaamalla parempaa palkkaa ja varmempia työllisyysmahdollisuuksia. Itse käänsin nämä päässäni niin, että jos en opiskele (tarkemmin: jos en opiskele YLIOPISTOSSA), minulla ei tule olemaan rahaa eikä kukaan palkkaa minua.

Sallinette minun syleillä maailmaa hetken, joten kysyn, miksi opinto-ohjauksen tunneilla ei koskaan esitelty listaa onnellisimmista ammateista? Tai jos esiteltiin, niin ei kovin hyvin, koska sellainen ei ole jäänyt päähäni vaikka teininä jaksoin AINA olla hereillä ja terävänä ja fiksuna ja kypsänä kaikilla lukion tunneilla koko kahden ja puolen vuoden ajan (jos joku lukioaikaisista opettajistani lukee tämän, pyydän, leiki mukana, kiitos). En ainakaan muista, että liikunnanohjaajan tai ohjelmistosuunnittelijan ammateista olisi edes mainittu. Toisaalta, enpä tiedä miten se olisi vaikuttanut. Kun pelko menetetystä toimeentulosta ja menetetystä onnellisuudesta laitetaan rinnakkain, uskon hävettävän monen valitsevan tosipaikan tullen toimeentulon.

Valistuksen lapsi

Koulun huume- ja seksivalistus upposivat minuun kuin naula vanhaan ihmiseen. "Ei ole olemassa kuin kovia ja vielä kovempia huumeita" kaikuu edelleen korvissani. Porttiteoriaan uskovana en ole vielä tänäkään päivänä käyttänyt minkäänlaisia huumeita, enkä usko koskaan edes kokeilevani. Yksikin kokeilu veisi minut saman tien Christianiaan piikittämään itseni hengiltä. Se olisi kanttu vei parissa viikossa.

Samoin olin varma, että yksi suojaamaton yhdyntä aiheuttaa vähintään kupan ja pidemmällä aikavälillä AIDSin. Täysin varmasti. Sen lisäksi alkunsa saisi lapsi, joka joutuisi kasvamaan aikuiseksi harteillaan tarina isästään, joka ei uskonut koulussa annettuun valistukseen (ja joka kuoli Christianiassa piikitettyään itseään yhden kerran liikaa).

En anna pelon voittaa

Parhaimmillaan pelko saa tekemään asioita, jotka ovat hyväksi meille, mutta pahimmillaan lamauttaa meidät paikoilleen. Mielestäni tärkeintä on tiedostaa omat pelkonsa, niin järjettömiä kuin ne ovatkin.

Pelkään punkkeja. Luen keväisin ja kesäisin kaikki punkkeihin liittyvät lehtijutut ja panikoin sisätiloissa pitkähihaisessa paidassa ja pitkälahkeisissa housuissa, joiden päälle olen vetänyt sukat sääriin asti. Sen sijaan mikään ei estä minua toikkaroimasta kesäiltana baarista pyörällä kotiin vaikka hyvin käsitän, että Kööpenhaminassa liikenneonnettomuudet ovat paljon todennäköisempiä kuin punkit. Käsitän, mutta en välitä. Ja tätä dilemmaa en puolestaan voi käsittää.

Niin järjetön kuin punkkipelkoni onkin, pyrin tiedostamaan sen niin, etten jää paitsi mistään tavallisesta. En esimerkiksi jätä väliin piknikkiä, marjojen poimimista tai avojaloin ruohikossa kävelemistä. Näissä tapauksissa pelkään enemmän sitä, että jään jostain paitsi (nuorisokielellä FOMO eli Fear Of Missing Out) kuin punkkeja.

Miten sinä käsittelet pelkojasi? Itse pyrin stoalaisena tiedostamaan omat motiivini pelkoihin ja järkeistää ne mahdollisimman sopiviksi. Uskon myös meditoinnin tehneen hyvää minulle. Onko sinulla hyviä vinkkejä, miten peloista huolimatta voi elää täysipainoista elämää? En koskaan tiedä, mikä pelko alkaa ohjata minua seuraavaksi.

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:

Lihavasta laihaksi
Mikä on olennaista maratonilla?
Postikortit pitäisi kieltää
Yksinkertainen tapa testata meditointia

Elämä ilman alkoholia

Alkoholi on kuulunut elämääni koko aikuisikäni ajan. Minulla ei ole yhtään järkevää syytä puhua alkoholinkäytön puolesta. Teen suuremmalla todennäköisyydellä tyhmyyksiä humalassa kuin selvin päin. Ryyppääminen ei ole edullista eikä terveellistä. Opiskeluaikana mietin suhdettani alkoholiin eikä ajatukseni ole muuttunut tuon ajatusprosessin jälkeen juurikaan.

Vuonna 2006 eräänä syyslauantaina istuin solukämppäni sohvalla ja mietin. "Onkohan minulla alkoholiongelma?" Olin juuri nauttinut aamupalan ja krapulan syvin vaihe lähestyi. Edellinen ilta oli kulunut opiskelijoiden haalaribileissä erittäin railakkaissa merkeissä Rovaniemen Cafe Tivolissa. Kuten niin moni muukin perjantai. Ja lauantai. Ja keskiviikko. Tuolloin tuoppi maksoi euron ja opiskelijaporukkamme motto oli "Mitä enemmän juot, sitä enemmän säästät". Ja minähän säästin.

Haalaribileet.

Mikä ajoi minut tähän tilanteeseen?

Olin aktiivinen kauppatieteiden opiskelijoiden ainejärjestö Futuurin toimija. Nätisti sanottuna. Käytännössä järjestin bileitä, osallistuin bileisiin ja kiersin eri ainejärjestöjen vuosijuhlia sekä Rovaniemellä että ympäri Suomea.

Vuosijuhlat ovat erittäin raskas konsepti, varsinkin jos niihin matkustaa puolen Suomen lävitse. Lähtö oli yleensä lauantaiaamuna junalla kohti juhlapaikkakuntaa. Olin perillä iltapäivällä. Juhliin valmistautuessa meni yleensä pari kaljaa tai muutama lasi skumppaa. Virallisissa tervehdyksissä meni jälleen pari lasia skumppaa.

Illalliseen kuului perusviinit ja -kaadot. Jatkojen juominkeja en viitsi edes listata. Sunnuntaina oli vuorossa sillis (eli bileet), joka alkoi loiventavalla lonkerolla ja jatkui tunnelmasta riippuen joko pienellä tai suurella määrällä keskiketterää. Rullakebab oli ehdoton lounas. Iltapäivällä koitti kotiinlähdön aika.

Opiskelijabileissä pääsi tutustumaan uusiin ihmisiin. Minua (kuten varmasti suurta osaa juhlakansasta) alkoholi auttoi pääsemään eroon turhasta ujoudesta ja sosiaalisoitumaan tuntemattomien tyyppien kanssa. Uusia tyyppejä ja olutta riitti viikosta toiseen. En missannut kovinkaan monia bileitä syksyn 2006 aikana.

Herääminen

Aiemmin mainittuna lauantaiaamuna olin henkisesti väsynyt sekä vuosijuhlamatkailuun että bileryyppäämiseen. Liian monta syysaamua oli kulunut krapulan orjana. Sen sijaan, että olisin pelännyt krapulaliskoja, pelkäsin oikeasti, että alkoholi oli muuttunut mukavasta ajanvietteestä yhdeksi elämäni kulmakivistä.

Jatkoilla oli yleensä hauskaa.

En halunnut antautua alkoholille. En halunnut antaa krapulan määritellä viikonlopputekemisiäni. En halunnut, että minulla olisi ongelma.

Päätin pitää määrittämättömän tauon ryyppäämisestä ja lihansyönnistä (en tiedä mistä lihansyöntitauko oikein tuli, ehkä liiasta darrakebabista, en tiedä). Yleensä krapulassa tehdyt päätökset, kuten "en juo enää ikinä", "maanantaina alan lenkkeillä" tai "typerä käytös loppuu tähän" eivät kestäneet kolmea päivää pitempään, mutta päätös alkoholittomasta tauosta piti.

En juonut pisaraakaan kuukauteen. Suureksi yllätyksekseni ja (huojennuksekseni!) kuukauden täydellinen raittiusjakso ei tuntunut edes vaikealta. Sitä en voi kieltää, etteikö se olisi tuntunut oudolta. Totta kai tuntui. Ensimmäinen viikko varsinkin. Kun kaverini lähtivät keskiviikkona (ja perjantaina ja lauantaina) Cafe Tivoliin, jäin kotiin. Vaikka yhtäkkiset koti-illat tuntuivatkin välillä tylsiltä, oli päälimmäisenä tunteena kuitenkin uteliaisuus. "Pystyisinkö olemaan raittiina?"

Kuukauden tipattoman jälkeen totesin, että minulla EI ole alkoholiongelmaa. Aloin käydä vanhaan tapaan opiskelijabileissä (ja syödä lihaa, eläinproteiinin välttelyni alkoi vasta vuosia myöhemmin), mutta vuosijuhlareissaamista vähensin.

Tekisi mieli sanoa, että raitis jaksoni auttoi minua ymmärtämään jotain syvällistä elämästä, itsestäni tai opiskelijakulttuurista. Näin ei kuitenkaan käynyt. En ole minkään tason filosofi, joten minulle riitti tieto siitä, että alkoholi ei ole minulle ongelma. Pystyn olemaan juomatta, jos niin haluan. Halusinko olla juomatta? En. Halusin bilettää ja niin tein.

Nykyään

Iän, säännöllisen elämäntavan ja parisuhteen mukana on alkoholinkäyttöni vähentynyt (enkä usko olevani ainoa, jolle on käynyt näin). En sylje lasiin, mutta darraisia lauantai- tai sunnuntaipäiviä ei vuoteen mahdu enää kuin kourallinen. Ja hyvä niin. Minulla on parempaakin tekemistä, kuten tämän blogin kirjoittaminen, maratonille treenaaminen tai self-help -oppaiden lukeminen.

Nykyään nautin alkoholia rauhallisemmin kuin aiemmin. Yleensä.

Kukaan ei ole koskaan pakottanut minua juomaan. Joka ainoan kulauksen olen ottanut vapaaehtoisesti ja innoissaan. Pokkani ei riitä perustelemaan ryyppäämistäni kulttuurilla, kavereilla tai alkoholin hinnalla. Nämä kaikki varmasti vaikuttavat, mutta vastuu juomisestani on yksistään minun, ei kenenkään muun. Ja mielestäni saman pitäisi päteä jokaiseen aikuiseen.

Alkoholismiin voi sairastua ja riski pitää ottaa vakavasti. Tarkoituksenani ei ole moralisoida eikä käskeä alkoholisteja ottamaan itseään niskasta kiinni. Ilman vuoden 2006 syksyistä lauantaiaamua olisin itsekin voinut sairastua alkoholismiin. Ja kuka tietää, voinhan sairastua myös jatkossa. Toivottavasti näin ei käy. En usko näin käyvän, ja vielä vähemmän toivon sitä, mutta tiedostan riskin.

Millainen sinun suhteesi alkoholiin on? Kuinka se on muuttunut vuosien varrella (vai onko se muuttunut ollenkaan)? Aihe on toki aika raskas, mutta jaa ihmessä ajatuksesi, jos mielesi niin tekee.

Aiheeseen liittyvät postaukset:
Kolmenkympin kriisi
Matkalla sosiaaliseksi
Harjoittelu puolimaratonille - intervallitreenit ovat vain mauste
8 askelta kohti parempaa elämää

Kielen opiskelusta

Tanskan opiskelu opetti, että pystyn vielä tämän ikäisenä oppimaan uutta. Samoin tajusin, kuinka tietyt käyttäytymismallini eivät muutu vaikka ikää kertyy. Vieraat kielet ovat upeita, mutta haastavia. Sain runsaasti lisää itseluottamusta uuden kielen oppimisesta.

Juttelin tanskalaisen kaverini kanssa, kuinka on merkillistä, että suomen kieli eroaa totaalisesti muista pohjoismaalaisista kielistä. Hän kertoi tietävänsä yhden lauseen suomeksi. Olimme syömässä, joten hän laski ruokailuvälineet lautaselle, pyyhki suupielet lautasliinaan ja käänsi hartialinjansa minuun päin ja sanoi matalalla äänellä:

"Suksi vittuun."

Valehtelematta nauroin putkeen ainakin minuutin verran. Maidot olisivat tulleet nenästäni, jos olisin juonut maitoa. Tavallisten kirosanojen sijaan hänelle olikin opetettu jotain mielenkiintoisempaa.

Kysyin häneltä, että tietääkö hän, mitä tuo lause tarkoittaa. "Fuck off" hän sanoi. En ollut täysin tyytyväinen käännökseen. Koska en ole mikään fiksu tyyppi, erehdyin korjaamaan, että ajatus on sama, mutta kirjaimellisesti käännös ei ollut ihan oikea. Aloin (totta kai) kääntää lausetta ja selittämään sen alkuperää. Jokainen voi kokeilla lauseen selittämistä englanniksi. Olen kerran kokeillut ja toista kertaa en tahdo ajaa itseäni vastaavaan tilanteeseen.

Osaan tilata oluen tanskaksi.

Mikään ei ole niin helppoa kuin aloittaminen

Aloitin tanskan opiskelun saman tien, kun muutin Kööpenhaminaan. Osallistuin kaupungin tarjoamille kielikursseille ja suoritin B2 tason kielitestin reilussa kolmessa vuodessa. Kurssit voi käydä nopeamminkin, mutta pidin välissä noin vuoden tauon, koska luulin olevani lähdössä pois maasta.

Tanskan opiskelu oli alussa sekä helppoa että hauskaa. Ruotsini on lähes sujuvaa, joten se auttoi huomattavasti. Pääsin briljeeraamaan kieliopin poikkeussäännöillä (siis niillä, jotka ovat täysin samoja ruotsissa), laajalla sanavarastolla (siis niillä, jotka ovat täysin samoja ruotsissa) ja kuullun ymmärtämisellä. Puhuminen tosin oli yhtä vaikeaa kuin olisi syönyt spagettia ensitreffeillä paitaa sotkematta (periaatteessa pitäisi onnistua, käytännössä ei onnistu koskaan).

Huomasin ensimmäistä kertaa elämässäni olevani hyvä millään kielikurssilla. Toki on myönnettävä, että samoilla tunneilla oli tyyppejä esimerkiksi Australiasta, Etiopiasta ja Ranskasta. Heillä ei ollut samaa ruotsin kielen tuomaa etua kuin minulla. Eipä sen väliä, minulla kulki lujaa! Tai ainakin lujempaa kuin muilla (ja sehän elämän tarkoitus).

Mikä ihme siinä on, että vertailu selvästi huonommista lähtökohdista tuleviin ihmisiin saa aikaan niin totaalisen ylemmyyden tunteen? En tiedä, ehkä se on eri keskustelu.

Talon säännöt :)

Oppiminen on haastavaa

Kurssit muuttuivat tietysti koko ajan haastavammaksi ja ajauduin lopulta omalle paikalleni eli vankkaan keskitasoon, aivan kuten muutenkin elämässäni. Kielioppi tuntui jälleen kerran ihmeelliseltä, kuullun ymmärtäminen vaikeutui huomattavasti ja puhuminen oli yhtä vaikeaa kuin humaltumisen välttely toisilla treffeillä.

Samalla huomasin, kuinka ikä ei ole tuonut järkeä päähäni. En ole vuosien saatossa muuttunut mihinkään. Saatikka, että olisin oppinut, mikä minulle on parasta. Kaava on sama, olin sitten 13-vuotiaana yläasteella, 23-vuotiaana yliopistossa tai 33-vuotiaana täysin vapaaehtoisella kurssilla: kotitehtävät tehdään AINA viimeisenä iltana.

Naapureita kannattaa varoittaa bileistä.

Kielitaito merkitsee vaikka kaikki ymmärtäisivätkin englantia

Oma tanskan kielen taitoni ei ole sujuvaa, mutta osaan sitä sen verran, että ravintolassa pystyn tilaamaan mitä haluan, parturini ei enää leikkaa hiuksiani liian lyhyiksi ja paikalliset kaverini tulevat humalassa juttelemaan kanssani tanskaa täysin normaalisti. Edes muutaman jutun hallitseminen vieraalla kielellä helpottaa ulkomailla asiointia huomattavasti. Vastapuoli näkee, että ainakin tuo reppana yrittää.

Tanskan parlamentin eli Christianborgin sivuportti.

Uusi kieli hanskassa

Uuden oppiminen tämän ikäisenä tuntuu huikealta. Niin järjetöntä kuin tanskan opiskelu onkin ollut, olen ylpeä, että jaksoin kahlata kurssit loppuun asti. Minulla ei ole luontaista kielipäätä. Suoranaisen hyödyn sijaan koen suurta nautintoa, kun voin käyttää tanskaa hyvällä itsevarmuudella arkiasioiden hoitoon ja jäätävällä epävarmuudella veroilmoituksen täyttöön.

Millä tavalla sinä olet oppinut kieliä? Tai oletko opettanut suomea jollekin ulkomaalaiselle? Tavallisten kirosanojen lisäksi olisi mukava kuulla, mikä sana tai lause on kiinnostanut ulkomaalaisia. Esimerkkinä voisin mainita, että "kalsarikännit" nauttii ainakin Tanskan laajuista suosiota.

Ja jottei totuus unohtuisi, loppuun vielä laadukasta "tanskalaista" luonto-ohjelmaa :)

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:

Kolmenkympin kriisi
Elämä ilman alkoholia

Matkalla sosiaaliseksi

Sosiaalisuus ei ole syntymälahja vaan opittavissa oleva taito. Opiskeluaikana minulla olisi ollut mahdollisuus harjoitella sosiaalisuutta enemmän kuin tajusin. Menneiden murehtiminen on kaikin puolin järjetöntä touhua. Varsinkin silloin, kun menneestä ei ole enää varsinaisesti mahdollista oppia mitään. Joka tapauksessa toivon, että olisin ollut opiskeluaikana sosiaalisempi.

”Aamuisin herätessäni evästän itseni päivään kertaamalla mielessäni kaikki ne asiat, joissa olen epäonnistunut, ja kaikki ne mahdollisuudet, jotka olen jättänyt käyttämättä.”

- Timo Niskalaukaus, Nyt on mies!

Niin mukavaa kuin opiskelu mielestäni olikin, olisin voinut tehdä enemmän asioita ja jättää joitakin asioita tekemättä. On hassua huomata, kuinka vähän rahalla, tai oikeastaan rahan puutteella, on tekemistä katumissani asioissa. Niin tärkeää kuin raha jo tuolloin olikin, on se menettänyt merkitystään muistoissani. Jos fuksikevään minä lukisi tämän tekstin, hän varmasti rientäisi välittömästi vetämään nykyajan minua turpaan huutaen: "MITEN NIIN RAHALLA EI OLE MERKITYSTÄ, HÄÄH?".

Ylioppilaskuntien ja ainejärjestöjen vuosijuhlilla oli mahdollisuus tavata uskomattoman upeita tyyppejä. Tässä kuva yli kymmenen vuoden takaa joiltain vuosijuhlilta.

Sosiaaliseksi opetteleminen

Sosiaalisuus on yksi asia, joka on jäänyt harmittamaan opiskeluajoilta.

Löysin kyllä kavereita (hyviä kavereita, parhaita kavereita), mutta sosiaalisuuden suhteen aistini eivät opiskeluaikana auenneet niin laajoiksi kuin ne olisivat voineet. Minulla oli kaikki mahdollisuudet tutustua erilaisiin ihmisiin, joiden seurasta olisin voinut nauttia ja joilta olisin voinut oppia paljon. En kuitenkaan hyödyntänyt kaikkia mahdollisuuksia niin hyvin kuin olisi pitänyt.

Missään ei ole yhtä helppo tutustua uusiin tyyppeihin kuin pikkujouluissa.

Enemmän keskusteluja erilaisten ihmisten kanssa

Yksi Lapin yliopiston huikeimmista eduista oli se, että tiedekunnat olivat suhteellisen pieniä ja ne erosivat riittävän paljon toisistaan (minun opiskeluaikana tiedekuntia olivat oikeustieteet, taiteet, kasvatustieteet, yhteiskuntatieteet ja kauppatieteet). Se tarkoitti, että omaan pieneen opiskelijakuplaan jääminen oli hyvin vaikeaa, joskaan ei kuitenkaan mahdotonta. Erikoisemmat oppiaineet tarkoittivat sitä, että melko moni tuli kaukaa Etelä-Suomesta vailla mitään valmiita kontakteja. Ja jotta kontakteja sai, piti itse olla aktiivinen luennoilla, tauoilla ja bileissä.

Jälkeenpäin ajateltuna harmittaa, kuinka monet hyvät tyypit menivätkään minulta ohi, koska en osannut keskustella riittävän hyvin.

Suomen ylioppilaskuntien liiton liittokokoukseen vuonna 2008 osallistui allekirjoittaneen lisäksi monta nykyistä päättäjää. Olin tuolloin poliittisen urani huipulla. Minulla ole mitään tarvetta palata politiikkaan.

Mitä opin?

Vaikka opiskeluaikana kiersinkin lähes kaikenlaiset bileet läpi, olisin voinut olla aktiivisempi keskustelija ja muutenkin sosiaalisempi opiskelija. Tuolloin kuvittelin, että sosiaalisuus on puhumista. Nykyään uskon sosiaalisuuden olevan ennen kaikkea läsnäoloa ja kuuntelemista.

Opiskeluaikojen mokista valittaminen ei auta mitään. Tärkeintä on mennä eteen päin. Nykyään yritän olla mahdollisimman avomielinen mahdollisimman monen ihmisen kanssa. Aina se ei onnistu ja vielä useammin se on vaikeaa. Yritän kuitenkin tiedostaa ne tilanteet, jolloin en jaksa kiinnostua toisesta ihmisestä vain sen takia, että hän on jollain tapaa erilainen kuin minä (nuorempi, vanhempi, vasenkätinen, teenjuoja, jne.).

Yllätyn joka kerta, kun onnistun voittamaan ennakkoluuloni toisia ihmisiä kohtaan. Epäsosiaalisuus tuntuu kuitenkin olevan syvällä luonteessani. Se ei ole syy jättäytyä poissa sosiaalisista tilanteista. Päinvastoin. Juuri sen takia minun pitää mennä kohti sosiaalisia tilaisuuksia.

Hiusten värjääminen ei vaikuttanut opiskeluajan sosiaalisuuteeni.

Jatkoa varten

Koen olevani nykyään suhteellisen sosiaalinen. Sosiaalisuus on pikemmin kovan työn tulos kuin mikään syntymässä jaettu armolahja. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä helpommaksi vieraille ihmisille puhuminen muuttuu.

Uskon, että sosiaaliset taitoni voisivat olla paremmat, jos pääsisin yli kahdesta väärästä teesistä:

1. Kuvittelen, että muita kiinnostaa mielipiteeni

2. Haluan saada kaikki olemaan kanssani samaa mieltä

Kaikkia ei kiinnosta kaikki mielipiteeni ja se on oikein. Olisi aivan kamalaa, jos saisin suostuteltua kaikki olemaan kaikesta samaa mieltä kanssani.

Koetko olevasi sosiaalinen? Koetko, että olet vanhetessa kehittynyt seurallisemmaksi? Olisi mukava kuulla esimerkkejä, joissa olet huomannut selkeän muutoksen sosiaalisuudessasi. Itse koen sosiaalisuuteni kehittyneen hyvin hitaasti ja pienin askelin. Ehkä juuri tästä johtuen koen olevani aiempaa itsevarmempi uusissa tilanteissa. En kuitenkaan ole vielä vielä valmis. Matkani seurallisemmaksi kaveriksi jatkuu vielä. Pitkään.

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Antaa menneiden olla
Säännöt säästämiseen
Mindfulnessin hyödyt