13.8.2018

Lihavasta laihaksi

Laihtuminen on ollut elämäni suurin itsestäni lähtenyt muutos. Nykyään olen sinut vartaloni kanssa. Rutiinit ovat hoikan elämäntapani sopimus. Itseni hyväksyminen on sopimuksen allekirjoitus.

Olen ollut lihava. Olen noin 173 senttimetriä pitkä (suomalaisen miehen keskipituus huitelee jossain vajaassa 180 senttimetrissä). Parhaimmillani olen painanut reilut 80 kiloa, joka on lasketaan lähes merkittäväksi lihavuudeksi. Suurimman osan aikuisikääni olen ollut lievästi lihava. Nykyään painan noin 67 kiloa ja olen tiukasti normaalipainoinen.

Ylipaino vaikutti moneen asiaan. Ylivoimaisesti eniten se vaikutti henkisesti, eikä todellakaan positiivisessa mielessä. En voi korostaa liikaa kilojen vaikutusta mentaaliseen puoleen. Ennen peilikuvani lähes masensi, kun nykyään koen olevani ihan ok.


Opiskeluaikana olin suhteellisen tukevassa kunnossa. Tässä kuva interreilmatkalta Dresdenistä toukokuulta 2010. Posket ovat poskettoman kokoiset.

Lihavasta hoikaksi - mitä tapahtui?

Lähtökohtaisesti tykkään urheilusta ja syömisestä, joten ei ollut vaikea valita, mistä aloittaa. Urheilemaan siis! En kiinnittänyt huomiota syömiseen. Miksi? Tiesin, että kaksi suurta muutosta omassa arjessa olisi henkisesti liikaa. Piti valita toinen ja valinta oli helppo. Aloin lenkkeillä.

Tein urheilusta osan rutiinejani. Tämä ei tapahtunut yhdessä yössä, ja lenkille lähtö oli suurimmassa osassa tapauksista kaikkea muuta kuin juhlaa. Välillä ei olisi voinut vähempääkään kiinnostaa. Mutta ajan kanssa sain vakiinnutettua lenkkini.

Ruokailumuutoksia

Kun olin saanut juoksulenkit osaksi arkea ja rutiinejani, kiinnitin huomiota syömiseeni. Illalla baarin jälkeen hakiessani pizzan, en syönytkään sitä kerralla kokonaan. Söin puolet. Jossain vaiheessa en enää hakenutkaan pizzaa vaan hain Sörnäisten Alepasta Makulan ciabattan. Jätin aamupalaleivistä leikkeleet ja juustot pois. Muutin rutiinejani.


Kreikassa lomailemassa toukokuussa 2018. Selkeä muutos havaittavissa. Vuodet veivät posket mukanaan.

Pieniä tekoja ajan kanssa

Kehosta ei saa tulla pakkomiellettä. Kilot eivät saa ohjata elämääni. Tervehenkinen ihminen tuntee omat rajansa, mutta raja voi joskus sumentua. Minulla se tapaa sumentua.

Monesti sanotaan, kuin liikunnan jälkeinen endorfiiniryöppy antaa jo itsessään syyn urheiluun. Näin voi ollakin, mutta se on vain puoli totuutta. Endorfiinipiikki kestää vain rajatun ajan sen jälkeen kun on lopettanut liikkumisen.

Todellinen hyvä olo tulee siitä, kun kävelen aamulla peilin eteen ja hyväksyn, että näytän tekojeni summalta.

Hyväksyttävä lopputulos

Nykyään pystyn hyväksymään omat muotoni. Sekä nykyiset että edelliset. En tiedä, johtuuko se varsinaisesti hoikistumisesta vai siitä, että iän myötä järkeä tulee lisää päähän. On turha murehtia sellaista asiaa, johon itse voi vaikuttaa (se on tosin helpommin sanottu kuin tehty...). Joka tapauksessa hyväksyn itseni enkä enää masennu muutamasta rinkulasta vatsan ympärillä.

Koetko ympäristön vaikuttavan ajatuksiisi omasta vartalostasi? Itse kuvittelen laihdutusmotiivieni olleen omiani. Toisaalta mediasta voi halutessaan poimia itselleen minkälaisen esikuvan tahtoo aina He-Manista kehopositiivisuuteen. Paino on aina ollut minulle herkkä aihe, mutta nykyään pystyn puhumaan siitä. Kiinnostaako painosi sinua ollenkaan?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti