22.10.2019

Kolme kiistatonta faktaa, joissa olen ollut täysin väärässä

Itse itselleni kehittämien "faktojen" mureneminen on hyvästä ja oikein. Mikään ei kasvata ja kehitä luonnettani niin paljon kuin se, että tajuan olleeni jossain toissijaisessa asiassa täysin väärässä. Miksi toissijaisessa? Koska tärkeissä asioissa on tärkeää olla oikeassa välittömästi. Väärässä oleminen tärkeissä asioissa ei välttämättä ole kohtalokasta, mutta usein se on sekä kallista että vaivalloista.

Olen uskomattoman varma kaikesta, mikä pyörii oman napani ympärillä. Pystyn lonkalta heittämään omat suosikkielokuvani, -levyni ja -ruokani. Nämä ovat faktoja, jotka ovat merkittäviä vain ja ainoastaan minulle. Kenellekään ei käy mitenkään vaikka nämä "faktat" osoittautuisivatkin vääriksi. Ja (liian) monesti osoittautuvatkin!

Noh, jokainen tajuaa, että lempielokuva voi vaihtua vuosien myötä. On kuitenkin useita asioita, joita olen omassa elämässäni täysin vilpittömästi pitänyt kiveen hakattuina. Näin jälkikäteen ajateltuna ne ovat tuntuvat lapsellisilta. Nyt on helppo sanoa, että olisihan se pitänyt tietää... Mutta jos joku olisi tullut väittämään jotain muuta, olisin laittanut tuollaisen kommentin samaan laariin järjettömien kommenttien kanssa, kuin "maapallo on litteä", "kohtuullisesti nautittuna alkoholista ei ole haittaa terveydelle" ja "mihin tämä maailma on menossa, ennen oli paremmin".

Tässä kolmea helmeä omista vääristä faktoistani.

1. Maraton menee aina alle neljän tunnin

Kirjoitin aiemmin, kuinka aika on täysin yliarvostettu käsite maratonilla. Olin tätä mieltä jo aiemmin, mutta kesän 2019 jälkeen olen ollut, jos mahdollista, vielä enemmän sitä mieltä.

Tästäkin huolimatta ajattelin vuositolkulla, että pystyn vetämään maratonin alta neljän tunnin ihan koska vain ja melkein ihan missä vain. Minulla ei käynyt pienessä mielessäkään, että voisin ikinä "taantua" niin huonoon kuntoon, että viihtyisin maratonila yli neljä tuntia. Olin varma, että vanhojen treenien muistot siivittävät minut varmuudella kohtuulliseen aikaan ilman, että minun pitäisi stressata edeltävistä treeneistä.

Kunnes koitti vuosi 2019 ja Helsingborgin maraton. Aika: 4.12. Päivä oli kuuma, reitti oli haastava ja yleisö puuttui paikoitellen. Mutta vaikka olosuhteet olisivat olleet täydelliset, en siitä huolimatta olisi alittanut neljää tuntia. En millään. Jatkossa koitan olla nöyrempi valmistautuessani tuleviin maratoneihin.


Kameralle pitää hymyillä vaikka kuinka harmittaisi.

2. Kuuden tunnin yöunet riittävät, varsinkin kesällä

Keksin opiskeluaikana kesätöissä, että "hei, auringon valosta saa energiaa ja täällä Lapissahan aurinko paistaa kesäisin 24/7, joten minun ei kannata tuhlata aikaa nukkumiseen, koska vähempikin uni riittää". Saatoin hyvin kukkua myöhään yöhön, mennä ajoissa töihin ja vetää litratolkulla kahvia. Tätä kesti ainoastaan viisi kesää.

Koska onnistun välillä yllättämään jopa itseni kaikissa järjettömissä ajatuksissani, päättelin, etten tarvitse kaikkien suosittelemaa ja tutkitusti tarpeellista kahdeksaa tuntia unta myöskään talvisaikaan. Ai miksi en tarvitse? No koska en vain tarvitse.

Pari vuotta sitten kokeilin varmaan jonkin lehtijutun, tviitin tai facebook-postauksen perusteella mennä ajoissa nukkumaan. Vetäydyin vällyihin viimeistään kymmeneltä ja heräsin kun heräsin, viimeistään kuitenkin niin, että ehdin yhdeksäksi töihin. Viikon testin jälkeen tuntui kuin verhot olisivat auenneet ja näin valon. Olin energisempi, reippaampi ja ennen kaikkea mukavampi kaikkia ja kaikkea kohtaan. Ja kyllä, tämä tuli minulle, aikuiselle miehelle, YLLÄTYKSENÄ!


Ylläksellä nautin auringosta illalla kahdeksan aikaan.

3. Pleikkarin pelaaminen

Tuhlasin varhaisteini-ikäni Playstationilla pelaamiseen. Final Fantasy VII, Gran Turismo ja Resident Evil 2 pyörivät pleikkarissa useammin kuin roiskeläppä mikrossa (vaikka niitäkin kului paljon!). Mikään ei tuntunut paremmalta, kuin vetää aurinkoisena kesäpäivänä verhot kiinni ja alkaa hakata Dual Shock -ohjaimen tatteja kuin viimeistä päivää.

Pelaamiseni väheni huomattavasti mitä lähemmäksi ylioppilaskirjoitukset tulivat. Kirjoitusten jälkeen intti söi käytännössä kaiken ajan, jonka olisin voinut käyttää pelaamiseen. Opiskeluaikana sormeni tunsivat mäyräkoiran kahvat paremmin kuin pleikkarin ohjaimen.

Saatuani vakituisen työpaikan ja muutettuani ensimmäiseen omaan kotiini, päätin alkaa sisustaa. Playstation 3 oli olennainen osa sisustusta. Samalla sain kylkiäisenä Blu-ray-soittimen (tällä perustelin itse itselleni uuden pleikkarin järkevyyttä).

En ollut vuosikausiin pelannut mitään videopelejä, joten aloitin itselleni uudesta klassikosta: Call Of Duty (kirjastosta tietenkin, koska en piheydessäni ollut valmis maksamaan pelistä, jota en ollut päässyt kokeilemaan). Hyppäsin harjoittelumoodiin ja järkytyin. En selvinnyt harjoitusosiota läpi. Tattituntuma oli hävinnyt, en erottanut neliötä kolmioista ja kaikki tapahtui ruudulla aivan liian nopeaa! Mielenkiinto romahti nopeammin kuin vuoden 2016 EM-kisojen karsinnoissa unelma Huuhkajien pääsystä varsinaisiin kisoihin.

Jännä homma, että niiden vuosien aikana, jolloin en ollut pelannut, videopelit olivat kehittyneet haastavammiksi. Missä oli Tomb Raiderin suoraviivaisuus, Crash Bandicootin yksinkertaisuus ja Final Fantasy verkkaisuus? En osannut kuvitella, etteivät taitoni riittäisi enää maailman suosituimpien videopelien pelaamiseen. Järkytyin niin pahasti, että aloin urheilla.

Väärässä oleminen sattuu

Kathryn Schulzi kertoo TED Talkissaan "On being wrong", kuinka väärässä oleminen tuntuu siltä, kuin olisi oikeassa, kunnes joku osoittaa, että olet väärässä. Näinhän se on. Miltä sinusta on tuntunut, kun olet tajunnut olevasi totaalisen väärässä jossain asiassa? Pystytkö nauramaan itsellesi vai suututko? Itselläni reaktio riippuu tilanteesta. Yritän kuitenkin aina tiedostaa oman reaktioni, joskaan se ei onnistu lähellekään joka kerta. Mutta päivä päivältä useammin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti