Pelkoja on erilaisia. Aiheellisia ja aiheettomia, suuria ja pieniä, yllättäviä ja varmoja. Joihinkin pelkoihin voi vaikuttaa joko tekemällä tai tekemättä jättämällä ja molemmista voi seurata hyvää tai pahaa.
Mikään ei laita toimimaan niin tehokkaasti kuin pelko. Kun loppuvuodesta 2014 ilmoitin kavereilleni muuttavani Tanskaan, hämmennyin kommentista, joka tuli useamman kaverin suusta: "Oletpa rohkea, kun uskallat lähteä." En ollut ajatellut, että ulkomaillemuutto olisi millään muotoa rohkeaa. Päinvastoin. Ajattelin, että kotimaahan jääminen olisi ollut rohkeaa.
Ulkomaille muuttoni päämotivaattorina oli pelko, ei rohkeus. Pelkäsin muun muassa tylsistymistä, tyytymistä ja taantumista. Vaikka olenkin rutiinien ja säännöllisen elämäntavan ylin ystävä, tylsistyn helposti. Tylsistymiseni johtaa ärtymiseen ja se ei ole kaunista katsottavaa, ei minulle eikä varsinkaan muille. En ollut valmis tyytymään silloiseen elämääni vaikkei siinä mitään vikaa ollutkaan. Pelkäsin jämähtäväni ja taantuvani omassa pienenevässä kuplassa eläväksi ihmiskatkeroksi.
Eniten kuitenkin pelkäsin muuttumattomuutta. En halunnut löytää itseäni kymmenen vuoden päästä asumasta Kalliosta ja joka viikonloppu bilettämästä Bar Loosesta (niin hauskaa ja huikeaa kuin molemmat olivatkin, mutta aikansa kutakin).
En ole koskaan asunut pohjoismaiden ulkopuolella (vaihto-opiskelua ei lasketa), mutta uskallan väittää, että muuttaminen yhdestä pohjoismaisesta pääkaupungista toiseen ei aiheuta maailman suurimpia kulttuurishokkeja. Enkä sellaista hakenutkaan. Ajattelin koko ajan, että jos elämä ei lähdekään luistamaan Kööpenhaminassa, voin aina muuttaa takaisin Suomeen. Tuossa tapauksessa minun ei olisi tarvinnut pelätä aiemmin mainittua tyytymistä, koska olin jo kokeillut jotain muuta. Noh, spekuloinnit sikseen, asun edelleen Tanskassa, joten kai olen ollut enemmän kuin tyytyväinen elämääni.
 |
| Møns Klint - yksi Tanskan nähtävyyksistä. |
Ulkopuoliset vaikutteet
Haluaisin sanoa, että urheilen, koska nautin liikkua ulkona, haastaa itseäni ja tavata uusia ihmisiä liikuntaharrastusteni yhteydessä. Todellisuudessa urheilen, koska muutoin pelkään lihovani, sairastuvani sydän- ja verisuonitauteihin sekä menettäväni lihaskuntoni kuuskymppisenä. En usko, että juoksisin maratoneja, tekisin haukkaa ja penaa (enemmän tietenkin haukkaa) tai olisin opetellut uimaan, jos media ei olisi pelotellut erilaisilla sairauksilla, esitellyt Menestyvät Ihmiset hyvännäköisinä tai kertonut hoitokotien lattioille kuolleista vanhuksista. Uhkakuvat ja pelottelut saavat hien virtaamaan ihollani.
Sama pelko ohjasi opiskelujani. Kauppatieteet eivät varsinaisesti koskaan olleet intohimoni ja päädyin opiskelemaan jonkinlaisen täysin itsekeksimäni palkka/kiinnostus-matriisin perusteella. Pakko kuitenkin mainita, etten ole missään vaiheessa katunut opinalaani ja nykyisillä tiedoilla tekisin täsmälleen samat päätökset kuin ylioppilaskirjoitusten aikaan (noh, ehkä miettisin lukio-oponi neuvoa hakea Hankenille tarkemmin, koska JOSTAIN pitää aina jossittella). Tykkäsin alastani opiskeluaikana ja tykkään edelleen.
 |
| Haalarimerkki opiskelusta :) |
Kouluttautumiseen kannustetaan usein lupaamalla parempaa palkkaa ja varmempia työllisyysmahdollisuuksia. Itse käänsin nämä päässäni niin, että jos en opiskele (tarkemmin: jos en opiskele YLIOPISTOSSA), minulla ei tule olemaan rahaa eikä kukaan palkkaa minua.
Sallinette minun syleillä maailmaa hetken, joten kysyn, miksi opinto-ohjauksen tunneilla ei koskaan esitelty listaa onnellisimmista ammateista? Tai jos esiteltiin, niin ei kovin hyvin, koska sellainen ei ole jäänyt päähäni vaikka teininä jaksoin AINA olla hereillä ja terävänä ja fiksuna ja kypsänä kaikilla lukion tunneilla koko kahden ja puolen vuoden ajan (jos joku lukioaikaisista opettajistani lukee tämän, pyydän, leiki mukana, kiitos). En ainakaan muista, että liikunnanohjaajan tai ohjelmistosuunnittelijan ammateista olisi edes mainittu. Toisaalta, enpä tiedä miten se olisi vaikuttanut. Kun pelko menetetystä toimeentulosta ja menetetystä onnellisuudesta laitetaan rinnakkain, uskon hävettävän monen valitsevan tosipaikan tullen toimeentulon.
Valistuksen lapsi
Koulun huume- ja seksivalistus upposivat minuun kuin naula vanhaan ihmiseen. "Ei ole olemassa kuin kovia ja vielä kovempia huumeita" kaikuu edelleen korvissani. Porttiteoriaan uskovana en ole vielä tänäkään päivänä käyttänyt minkäänlaisia huumeita, enkä usko koskaan edes kokeilevani. Yksikin kokeilu veisi minut saman tien Christianiaan piikittämään itseni hengiltä. Se olisi kanttu vei parissa viikossa.
Samoin olin varma, että yksi suojaamaton yhdyntä aiheuttaa vähintään kupan ja pidemmällä aikavälillä AIDSin. Täysin varmasti. Sen lisäksi alkunsa saisi lapsi, joka joutuisi kasvamaan aikuiseksi harteillaan tarina isästään, joka ei uskonut koulussa annettuun valistukseen (ja joka kuoli Christianiassa piikitettyään itseään yhden kerran liikaa).
En anna pelon voittaa
Parhaimmillaan pelko saa tekemään asioita, jotka ovat hyväksi meille, mutta pahimmillaan lamauttaa meidät paikoilleen. Mielestäni tärkeintä on tiedostaa omat pelkonsa, niin järjettömiä kuin ne ovatkin.
Pelkään punkkeja. Luen keväisin ja kesäisin kaikki punkkeihin liittyvät lehtijutut ja panikoin sisätiloissa pitkähihaisessa paidassa ja pitkälahkeisissa housuissa, joiden päälle olen vetänyt sukat sääriin asti. Sen sijaan mikään ei estä minua toikkaroimasta kesäiltana baarista pyörällä kotiin vaikka hyvin käsitän, että Kööpenhaminassa liikenneonnettomuudet ovat paljon todennäköisempiä kuin punkit. Käsitän, mutta en välitä. Ja tätä dilemmaa en puolestaan voi käsittää.
Niin järjetön kuin punkkipelkoni onkin, pyrin tiedostamaan sen niin, etten jää paitsi mistään tavallisesta. En esimerkiksi jätä väliin piknikkiä, marjojen poimimista tai avojaloin ruohikossa kävelemistä. Näissä tapauksissa pelkään enemmän sitä, että jään jostain paitsi (nuorisokielellä FOMO eli Fear Of Missing Out) kuin punkkeja.
Miten sinä käsittelet pelkojasi? Itse pyrin stoalaisena tiedostamaan omat motiivini pelkoihin ja järkeistää ne mahdollisimman sopiviksi. Uskon myös meditoinnin tehneen hyvää minulle. Onko sinulla hyviä vinkkejä, miten peloista huolimatta voi elää täysipainoista elämää? En koskaan tiedä, mikä pelko alkaa ohjata minua seuraavaksi.
Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti