"Muiden mielipiteistä ei kannata välittää" lienee yksi yleisimmistä ja kliseisimmistä neuvoista. Ymmärrän, että jotkut toisten laukomat mielipiteet voivat olla niin päättömiä, että ne on parempi jättää omaan arvoonsa. Mutta tuo neuvo ei ole yleispätevä. Muiden mielipiteistä voi saada myös positiivista voimaa, kun ne osaa käsitellä oikein.
Meille sunnuntaisuhareille on täysin normaalia kokea epätoivon hetkiä maratonilla. Joskus epätoivo lannistaa, joskus sen saa aisoihin. Epätoivon suhteen vuoden 2018 Helsinki City Maraton ei poikennut normaalista.
Yhdessä vaiheessa huomasin, että takana oli kaksi ja puoli tuntia matkaa ja reilu tunti vielä edessä. Janotti ja väsytti. Yleisöä ei juurikaan näkynyt. Teki mieli jättää koko homma kesken. Päätin kuitenkin yrittää roikkua jänisten perässä.
“Oksettaako minua?”. En muista koskaan oksentaneeni missään juoksukisassa. Edellisen kerran olen meinannut oksentaa ilman alkoholin tai vatsataudin osuutta asiaan, kun osallistuimme ensi kertaa bändini kanssa Tornion kevyen musiikin katselmukseen. Tuosta ei ole kuin vajaat kaksikymmentä vuotta aikaa. Tuolloin en voinut jättää bändikavereitani pulaan. Nyt olin kuitenkin yksin matkalla. Mikä neuvoksi?
Päätin, että jos oksennan, en juokse maaliin. Mikään urheilusuoritus näin alhaisella tasolla ei ole sen arvoinen. Tiesin kannustusjoukkojeni olevan metropysäkin lähellä. He olivat tulleet varta vasten katsomaan juoksuani. En voinut tuottaa heille pettymystä. Päätin, että juoksen ainakin heidän kohdalleen, oksensin tai en. Metrolla pääsisi helposti maalialueella hakemaan kamat säilytyksestä.
En oksentanut. Seurasin jäniksiä loppuun asti. Menin illalla ystäväni syntymäpäiväjuhlille. Hyvin kävi.
 |
| Vaikka lämmin keli veikin voimia vuoden 2018 Helsinki City Maratonilla, riittivät energiatasoni poseeraamiseen. |
Ylimääräistä voimavaraa
Tämä ei ollut ensimmäinen maratonini. Jouduin kuitenkin miettimään, tulisiko tämä olemaan ensimmäinen keskeytykseni. Minulla oli maratoonarimaine suojeltavana.
En romahtanut kisan aikana, koska ajattelin kavereitani. Tai oikeastaan ajattelin, mitä he minusta ajattelevat, jos keskeytän. Pelko minuun liittyvistä negatiivisista ajatuksista auttoi minua tsemppaamaan pahimman epätoivon yli. Pelkäsin nolaavani itseni heidän silmissään. Olinhan puhunut (lähes yksinomaan) juoksusta viimeisen puolen vuoden ajan.
"Kuinka he voivat luottaa enää mihinkään, mitä sanon, jos nyt luovutan? Olen vain niin hyvä kuin viimeinen kisani, joten kukapa sitä luovuttajan kanssa tahtoo hengata. Uskovatkohan he enää yhtään juttuani aiemmilta maratoneilta, jos keskeytän? Tässä on oma maine kiinni. Luovutan vain, jos terveys oikeasti pettää."
Tuo on luonnollista ajatuksenkulkua nestehukkapäissään sekoilevalta wannabepaavonurmelta, mutta täysin järjetöntä pohdintaa aikuiselta ihmiseltä.
Oli ajatusprosessi järjetön tai ei, sain siitä lisää energiaa. Mind over matter. Ajattelemalla muiden mielipiteitä, selvisin maaliin asti, mielestäni ihan kunnialla.
Ulkopuoliset standardit
Muiden ihmisten yleisesti hyväksymät standardit ohjaavat elämääni enemmän kuin kehtaan myöntää. Käsi pystyyn se, joka ei halua olla keskimääräistä parempi kuski? Muiden arvostelut ja ajatukset ovat tärkeitä. Tai ehkä tarkemmin sanottuna, se mitä KUVITTELEN muiden ajattelevan minusta, on tärkeää. Mistä minä voisin tietää, mitä he oikeasti minusta ajattelevat!
Joskus minusta tuntuu, että maraton on nostettu jonkinlaisella jalustalla. Herodotoksen tarina Feidippeksen noin neljänkymmenen kilometrin kuolettavasta matkasta Maratonista Ateenaan on luonut myyttisen maineen täysin epäterveelle ja järjettömälle massatapahtumalle.
Media ei niinkään keskity vanhaan tarinaan, mutta kertoo millintarkat ohjeet, kuinka maratonille pitää valmistautua, miten kisassa tulee toimia ja kuinka juhlittuja sankareita maratoonarit ovat. Finlandiahiihto, laskuvarjohyppy tai ensiapukurssin suorittaminen ei saa aikaan samaa reaktiota aikaan lähipiirissä.
Lähes kaikki pystyvät käsittämään maratonin jollain tasolla. Mukava pyörälenkki kesäviikonloppuna voi helpostikin olla noin neljäkymmentä kilometriä. Maratonajoista on tehty helposti ymmärrettävät mittatikut. ”Pääsetkö alle neljän tunnin? Joko maailmanennätys on saatu juostua alle kahden tunnin?”
Pettymyksen tuottaminen muille
Muiden ajatuksia ajattelemalla voin saada aikaan myös negatiivisen kierteen mielessäni. Uskallan kuitenkin väittää, että miettimällä ”mitähän nuo minusta ajattelee” voin parhaimmillaan luoda itselleni uskomattoman paljon positiivista energiaa. Läheisemme ovat tärkeitä juuri sen takia. Emme tahdo tuottaa heille pettymystä. Tahdon, että heidän mielikuvansa minusta on positiivinen.
 |
| Hienoilla miehillä riittää mielipiteitä. |
Minuun vaikuttaa ehkä eniten se, että pelkään kavereideni peilaavan viimeisintä suoritustani aiempiin tarinoihini sekä muihin maratonareihin. Jälkimmäinen on sekä pelottavampi että järjettömämpi ajatus.
Olen tuottanut pettymyksiä lähimmäisilleni aiemmin ja tulen varmuudella tuottamaan niitä myös jatkossa. Osa näistä on tiedostamattomia, osa tiedostettuja. Mitä paremmin pystyn hallitsemaan ja tiedostamaan omien tekemisteni seuraukset itseeni ja lähipiiriini, sitä helpompi minun on olla. Voin olla tyytyväinen itseeni.
”Minua ei voisi vähempääkään kiinnostaa, mitä muut minusta ajattelevat.” ”Muiden mielipiteistä ei kannata välittää.” Nämä ovat hienoja motivaatiolauseita, jotka toimivat joissain tilanteissa. Harmittavasti näitä kuitenkin kuulee absoluuttisina totuuksina, mitä ne eivät todellakaan ole.
Mistä sinä keräät voimia, kun tavoite alkaa tuntua liian vaikealta? Olisi mukava kuulla erilaisista keinoista, joilla on mahdollista päästä eri esteiden yli tai saavuttaa jotain, mikä tuntuu erityisen haastavalta.
Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Mitä tapahtuu, kun unelma toteutuu?
Mitä tapahtuu, kun unelma toteutuu?
Tämä on niiiin tuttu tunne. Esimerkki elävästä elämästä, viimeisimmältä (mutta ei viimeiseltä) maratoniltani parin vuoden takaa:
VastaaPoistaSovimme työkaverin kanssa talvella, että syksyllä lähdetään juoksemaan Ruskamaraton Leville - minulla oli takana pari täysmatkaa, kaverilla pari puolikasta. Olin harjoitellut laiskasti (selitykset eivät kiinnosta ketään) ja reissu oli vaikea mutta roikuin mukana vain sillä ajatuksella, etten kehtaa luovuttaa. Hävisin yhdellä sekunnilla ja oksensin maalissa. Ikinä ei ole ollut samaan aikaan yhtä hirveä ja yhtä mahtava olo.
Yksin juostessa aikani olisi ollut ehkä vartin hitaampi, en todennäköisesti olisi kiinnittänyt ensiapuhenkilöstön mielenkiintoa, enkä varmasti muistelisi tapahtunutta lämmöllä. Kilpailuvietti on yksi hienoimmista vieteistä, mitä on keksitty. Ja vaikka teen haastavia juttuja omaksi ilokseni, ei bonuksena tuleva lähipiirin ihailu ainakaan vähennä tekemisen mielekkyyttä.
Terv. nimim. "Maratoonari ja lentäjä"
Kiitos JP kommentista! Kilpailuviettiä tai lähipiirin ihailua motivaattorina ei voi KOSKAAN aliarvoida :)
PoistaMiun mielestä on tervettä välittää myös muiden mielipiteistä ja siitä, mitä he ovat minusta mieltä. Jos ei välittäisi ollenkaan, niin olisiko myöskään enää mitään rajoja omassa käyttäytymisessä, hyvässä tai huonossa? Tietenkään ei tarvitse ottaa sydämeensä tuntemattomien laukomia asioita tai mielipiteitä, sillä he harvoin juuri sinun tilanteestasi mitään tietävät, mutta lähimmäisten ja kavereiden mielipiteille kannattaa antaa arvoa aina tiettyyn rajaan asti (kaikkea paskaa ei pidä ottaa vastaan edes omilta sukulaisilta). Moni meistä hokee tuota, ettei muka miettisi mitä muut meistä ajattelevat, mutta kyllä sitä vaan mietitään. Usein myös unohdetaan, että muutkin pyörittävät sitä samaa ajatuskelaa ihan samalla lailla ja useimmiten ne läheiset miettivät sinusta vain hyviä asioita.
VastaaPoistaMinua motivoi läheisten kannustus, oma kilpailuhenkisyys ja se, että kun on kerran ruvettu, niin ei ilman kunnon syytä myöskään lopeteta kesken.
Hyvä pointti smagardi, että muut ajattelevat toisista enimmäkseen positiivisesti. Sitä on vain aina välillä vaikea muistaa. Varsinkin siinä vaiheessa, kun on töpännyt jossain. Uskon, että muut osaavat nähdä mokat oikeammassa perspektiivissä.
Poista