5.2.2019

Miten tavoite eroaa unelmasta?

Tavoitteet on hyvä erottaa unelmista. Tavoitteisiin kuuluu suunnitelma ja prosessi. Prosessista ei aina tarvitse nauttia, mutta se vaatii keskittymistä ja kestämistä. Tavoite ilman prosessia on pelkkä unelma.

Sain ensimmäisen lumilautani 11-vuotiaana. Siitä eteenpäin keskityin talvisin vain ja ainoastaan lautailuun. Rakensimme kylän poikien kanssa hyppyreitä läheisen hiihtolenkin pisimpään mäkeen. Innokkuutemme huomattiin ja kylätoimikunta rakennutti jopa uran half-pipea varten.

Ensimmäistä ja toistaiseksi viimeistä kertaa Alpeilla. Edellisestä laskusta oli kulunut kymmenisen vuotta.

Talven arki-iltani kuluivat pääasiassa lautaa, lumikolaa ja lapiota raahaten. Isäni ei voinut ymmärtää, kuinka saatoin kolata kasapäin lunta hiihtolenkin varressa, mutta kotipihan autotallin edustan putsaaminen ei voinut vähempääkään kiinnostaa (sori iskä). Viikonloppuisin matkustin reilut sata kilometriä lähimpään hiihtokeskukseen laskemaan. Yleensä kavereiden kanssa, mutta tarpeen tullen jopa yksin.

Sanomattakin lienee selvää, että unelmoin lumilautailijan urasta. Tahdoin päästä Slammerin kanteen, olympialaisiin ja kansainvälisiin snoukkakuvauksiin. Jossain vaiheessa aloin kuitenkin epäröidä.

Kokemuksen karttuessa lautailijakaverini siirtyivät isompiin hyppyreihin minun jäädessä nysväämään pienimpiin kasoihin. Muut tekivät voltteja, kun minä en osannut pyöriä edes 360 astetta ilmassa. Toiset pystyivät laskemaan suht uskottavasti half-pipessa, itse sain parhaimmillaan vauhdit kahteen hyppyyn. Jossain vaiheessa huomasin jääväni viikonloppuisin mieluummin näpläämään kitaraa ja itseäni kuin palelemaan rinteeseen (kitaransoitto saattoi olla onnenpotku, koska unelmani rock-tähteydestä toteutui pari vuotta myöhemmin).

Nykyään kitarat ovat enemmänkin koristeena kuin välineinä kohti unelmaa.

En tiedä, olisiko minusta koskaan ollut ammattilautailijaksi. Tuskin. Olen suhteellisen arka. En ole koskaan innostunut huvipuistoissa viikinkilaivaa kummallisemmista laitteista. Olin suurimman osan lapsuuttani ylipainoinen enkä koskaan ole ollut ketterä.

Nämä syyt tuskin olivat ratkaisevimmat, etten päätynyt Vancouverin olympialaisiin. Joka tapauksessa lautailuharrastukseni loppui kuin Tero Järvenpään ura Pekingin olympialaisiin eikä unelmani pääsystä Slammerin kanteen koskaan toteutunut.

Tavoite ja siihen pääseminen

Ensimmäisessä vakituisessa työpaikassani oli tapana juosta porukalla Helsinki City Run eli puolimaraton. Ilmoittauduin mukaan. Kerroin asiasta myös ystävälleni, joka oli harrastanut urheilua koko ikänsä.

"Kuulostaa hyvältä" hän sanoi. "Tuon jälkeenhän voisit loppukesästä tulla mukaan Helsinki City Maratonille" hän jatkoi. "No joo, saa nähdä, pitää katsoa, vedän eka tuon puolikkaan" sanoin ääneen tarkoittaen kuitenkin, etten ollut kiinnostunut.

Kaverini ymmärsi kommunikaationi samalla tavalla kuin Frendien Ross Rachelin idean tauosta. Kaverini oli laittanut samana iltana sähköpostia: "Helsinki City Maraton järjestetään elokuussa. Tästä linkistä löydät hinnan ja tarkemmat tiedot. Kuittaa, kun olet ilmoittautunut." En ole mikään fiksu jätkä. Maksoin ilmoittautumismaksun.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että ehkä idea maratonin juoksemisesta oli kytenyt mielessäni jo jonkin aikaa. Innostuin viimeisenä opiskeluvuotena kestävyysurheilusta. Tahdoin hoikistua ja juoksu tuntui sekä edullisimmalta että yksinkertaisimmalta tavalta aloittaa matka kohti normaalipainoa.

Olin opiskelujeni puolivälissä juossut puolimaratonin. Tosin, kokemus oli sen verran pysäyttävä, etten tuon kisan jälkeen urheillut vuoteen vaan keskityin lähinnä oluen juontiin ja oululaisten mällipitsojen (tunnetaan myös nimellä majoneesikänkky) syömiseen. ”Voisiko nyt käydä samoin?” ajattelin.

Halu hoikistumisesta ja kaverini harjoittama lievä, henkisen väkivallan puolelle kääntyvä painostus johtivat siihen, että maratonista tuli tavoite. Laadin treeniohjelman, katsoin tarkemmin mitä söin ja enkä juurikaan juonut kaljaa kesällä. Aloin selvittää, miten kisaan piti valmistautua. Ostin uudet kengät. Otin maratonin jälkeisen viikon vapaaksi töistä. SITOUDUIN tavoitteeseen.

Juoksin maratonin.

Juoksin ensimmäisen maratonini Helsingissä 2011. Tämä kuva on Vantaan maratonilta 2016. Olin tuolloin fyysisesti elämäni kunnossa.

Eroavaisuudet

En ollut missään vaiheessa valmis sitoutumaan lumilautailuammattilaisuuden vaatimaan prosessiin. En ollut valmis edes yrittämään. Lannistuin, kun muut kehittyivät nopeammin. Jos olisin oikeasti ollut valmis sitoutumaan ammattilaisuuteen, en olisi välittänyt muista vaan puskenut tahdolla eteenpäin.

Olisin tutkinut tarkemmin, mitä voisin tehdä paremmin. Olisin treenannut enemmän. Olisin yrittänyt saada neuvoja kokeneemmilta. Sen sijaan totesin, että unelma lautailijan ammatista saa jäädä. Tuskin olen ainoa teini-ikäinen, jolle on käynyt oman harrastuksensa kanssa samoin.

Maratonin juoksemiseen kuitenkin sitouduin. Valmistauduin tavoitteeseen niin hyvin kuin pystyin. Juoksin vaikka ei kiinnostanut. En juonut kaljaa, vaikka olisi kiinnostanut. Tein kompromisseja. Tein uhrauksia. En ehkä kovin suuria uhrauksia, mutta uhrauksia kuitenkin.

Ymmärrän, että maratonin juokseminen ja lumilautailuammattilaisuus eivät ole verrannollisia keskenään. Mutta se ei olekaan jutun pointti. Tarkoitus on pystyä tiedostamaan, mitkä ajatuksistani ovat unelmia ja mitkä relevantteja tavoitteita.

"Uskalla unelmoida" ja "Unelmista totta" ovat lentäviä lauseita, joita on helppo heitellä ja joita hoetaan aivan liian vastuuttomasti. Unelmointi itsessään ei riitä. Unelmat vaativat tekoja toteutuakseen, eikä sekään aina riitä. Unelmiin ei voi hirttäytyä, jos ei ole valmis tekemään töitä niiden eteen.

Pahimmillaan unelmointi ajaa ahdistukseen. Yleinen viesti tuntuu olevan, että elämässä ei saa mitään aikaiseksi, jos ei unelmoi. Unelmoinnilla on kuitenkin sama tarkoitus kuin Salattujen elämien katsomisella - päästä hetkeksi pois arjesta. Aikuisen ihmisen täytyy kuitenkin käsittää realiteetit. Omat unelmat sijaitsevat samassa osoitteessa kuin Pihlajakatukin eli mielikuvituksessa.

Joskus unelmat muuttuvat tavoitteeksi. Väitän, että jokaisella yleisurheilun olympiavoittajalla unelmat ovat olleet samalla myös tavoitteita. Näin pitääkin olla, kun puhutaan absoluuttisesta huipusta. Minä en ole absoluuttisella huipulla millään elämän osa-alueella. Se ei kuitenkaan estä minua unelmoimasta. Unelmat saavat jäädä unelmiksi.

Unelmat pitää erottaa tavoitteista

Unelmoitko maailmanrauhasta? Hieno homma, niin minäkin. Tavoitteletko maailmanrauhaa? Onko sinulla suunnitelma, miten pystyt saamaan aikaan rauhan maapallon joka kolkassa? Niinpä. Ei sillä, ei minullakaan ole mitään toteutettavissa olevaa suunnitelmaa. Aika harvalla on.

No okei, maailmanrauha oli ehkä vähän epäreilu esimerkki. Entä jos mietitään parisuhdetta. Ei riitä, että sinkkuna unelmoi partnerista sohvalla maaten. Unelman toteutuminen voi vaatia esimerkiksi aloitteen tekoa baarissa, aloitteeseen vastaamista tekstarilla tai Tinderin räpläämistä kerta toisensa jälkeen. Eikä nämäkään välttämättä riitä partnerin saamiseksi.

Sama pätee kaikkiin muihinkin elämänaloihin. Ei riitä, että unelmoi palkankorotuksesta, rantavartalosta tai uuden kielen oppimisesta. Jotain on tehtävä, jos oikeasti haluaa unelman toteutuvan. Parhaimmillaan se onnistuu silloin, kun pystyy kehittämään unelman tavoitteeksi luomalla jonkinlaisen suunnitelman tai prosessin toivotun lopputuloksen saavuttamiseksi.

Erotatko sinä unelmasi tavoitteistasi? Mitä sinä olet tehnyt unelmasi eteen? Joko olet saavuttanut unelmasi? Olisi mukava kuulla kokemuksistasi ja unelmien saavuttamisesta. Samoin olisi kiva kuulla realistisia kuvauksia tapauksista, joissa voimat ovat loppuneet kesken unelmaa jahdatessa.

Aiheeseen liittyvät postaukset:
Mitä tapahtuu, kun unelma toteutuu?
Lihavasta laihaksi
Kielen opiskelusta
Vertailua muihin ja itseeni

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti