Teini-ikä on hanurista. Yhtenä päivänä legoilla leikkiessä se iskee salaa ja vaivihkaa. Sen lähestymistä ei huomaa, mutta sitten kun se osuu kohdalle, ottaa se paikkansa elämän joka sopukassa. Teini-ikä iskee syvälle, mutta poikittain. Kamalaa. Kaikesta huolimatta keksin yhden ainoan hyvän asian teini-iästä: musiikki.
Monelle meistä teini-ikä on elämän ensimmäinen suuri muutos. Yksittäisistä tapahtumista koulun aloittaminen lienee ainoa aiempi tapahtuma, joka voi parhaimmillaan päästä edes kurkistamaan vaikuttavuusasteikolla teini-iän tornadoon. Koulun aloitus vaikuttaa lähinnä vain muutamaan tuntiin päivässä, kun teini-ikä vaikuttaa aivan kaikkeen.
Iho muuttuu. Kroppa muuttuu. Ajatukset muuttuu (jos ei päivittäin, niin vähintään viikoittain). Ääni muuttuu. Ihmiset ympärillä muuttuu. Vanhemmat tyypit alkavat kysellä kaikkea typerää, kuten esimerkiksi millaisia tulevaisuuden suunnitelmia teinillä on. "Ööh, anteeksi, mutta opin tuossa vähän aikaa sitten masturboimaan ja kaikki keskittymiseni on mennyt siihen, joten palataanko tähän keskusteluun muutaman vuoden päästä?"
Minulla ei ole mitään käsitystä, miksi evoluutio on muovannut teini-iän niin käsittämättömän vaikeaksi. Kai sinä aikana jotain oppii, en tiedä.
Tunteet heiluvat kuin lippu Haminan tangossa. Yhden päivän aikana teini saattaa innostua ja masentua, käyttäytyä ja kiukutella, riehua ja rauhoittua. Itselläni kaikkien tunteiden käsittelyyn oli yksi yksinkertainen lääke - musiikki.
 |
| Teini-iässä olin varma musiikista ja epävarma suurin piirtein kaikesta muusta. Nykyään olen epävarma musiikista ja varma suurin piirtein kaikesta muusta. |
Helpostusta arkeen
En tiedä, löytääkö ihminen koskaan itseään, mutta sen uskallan sanoa, että itse ainakin olin täysin hukassa teini-iässä. Onneksi löysin musiikin. Musiikki toimi 2000-luvun alussa omalla kohdallani kuin Google Maps nykyään: aina kun oli hukassa, sen pystyi vetämään esiin ja paikallistamaan itsensä suhteessa muuhun ympäristöön.
Erilaiset melodiat, sanat ja tunnelmat loivat askelmerkit vaikeiden asioiden käsittelyyn. Vaikeilla asioilla en tässä yhteydessä tarkoita ilmastonmuutosta, nälänhätää tai huolta Juha Miedon mämminkulutuksesta vaan päivittäisiä asioita teinin mielessä. Musiikki toimi aikansa omanlaisena mindfulnessina. Se ei ollut ratkaisu yhteenkään ongelmaan, mutta vaikeiden asioiden tiedostamiseen ja käsittelyyn se toimi loistavana ovena, avaimena ja kynnysmattona.
Musiikki oli aina valmiina ottamaan vastaan minkä tahansa ilon tai murheen. Aivan sama kuinka lapsellinen tai merkittävä mieltä painava asia olikaan, musiikki helpotti oloa. Ja se on paljon! Itse ainakin olen helpottuneena mukavampi muille ja armollisempi itselleni vaikka en olisikaan pystynyt ratkaisemaan päässäni vellovaa ongelmaa.
Kun mikään ei tunnu enää miltään
Omassa keski-ikäistymisessäni on paljon hyvää. Säännöllinen elämänrytmi, vähäisempi murehtiminen pienehköistä ongelmista ja itseeni tutustuminen ovat helpottaneet arkea huomattavasti.
Toisaalta orastava keski-ikä on aiheuttanut tietynlaisen tasaantumisen, ehkä jopa taantumisen. Erityisesti se tuntuu musiikin kuuntelussa. Kun teininä aloin raivopäissäni kuunnella Iron Maidenin Somewhere In Timea tai Pink Floydin Dark Side Of The Moonia, tiesin varmuudella oloni helpottavan seuraavan kolmen vartin sisällä. Siirtyminen ärjyävästä karhusta pehmoiseksi nalleksi oli huomattava ja merkittävä.
Nykyään en saa samanlaisia kiksejä musiikista. Ei sillä, en todellakaan kaipaa teini-iän päämäärätöntä mesoamista ja tiedostamatonta pahaa oloa. Mutta musiikin tuomaa helpotuksen tunnetta kaipaan, joskus jopa ikävöin.
Teininä uuden ja erilaisen musiikin kuuntelu oli helppoa. Kuuntelemani levy tai biisi joko iski tai ei iskenyt. Pystyin muodostamaan ehdottoman mielipiteen välittömästi ja pysyvästi.
Enää en siihen pysty. Nykyään uusi musiikki kuulostaa liian usein "ihan ok:lta". Vihaan tuota tunnetta! Se saa minut tuntemaan itseni epävarmaksi. Enkö enää osaa erottaa hyvää musiikkia (Motörhead) huonosta (kaikki U2, lukuun ottamatta Joshua Treetä ja Hold Me, Thrill Me, Kiss Me, Kill Me:tä)? Teini-iässä olin varma musiikista ja epävarma suurin piirtein kaikesta muusta. Nykyään olen epävarma musiikista ja varma suurin piirtein kaikesta muusta.
Nostalgiaa odotellessa
Taantumusahdistukseni helpottaa silloin tällöin, kun pääsen leikkimään nostalgialla. Vanhoihin muistoihin palaaminen turvallisessa ympäristössä ja turvallisessa mielentilassa saavat parhaimmillaan syvät tunteet pintaat. Sen sijaan, että siirtyisin myrskyaaltojen huipulta normaalille merenpinnan tasolle (kuten teininä), sukellan nykyään syvemmälle ihmettelemään merenpohjaa.
Kävin loppuvuodesta 2018 katsomassa Judas Priestiä Kööpenhaminan Roayl Arenalla. Ostin lipun istumapaikalle hallin takakaarteeseen, jossain pystyin nauttimaan rauhassa musiikista ja yhdestä sunnuntaioluesta (teininä olisin ollut heilumassa permannon etuosassa välittämättä alkoholista). Tuttujen biisien soidessa vanhat tunteet iskivät päälle. Muistin, kuinka British Steel albumin kuuntelu oli helpottanut finninaamaisen tosikkoteinin oloa pari vuosikymmentä sitten. Ymmärrys, huojentuneisuus ja rauhallisuus olivat pääasialliset tunteet. Aivan kuten teininäkin.
Miten sinä selvisit teini-iästä? Itse en missään nimessä tahdo palata vanhoihin mielentiloihin, mutta musiikin vapauttavaa, parantavaa ja voimaannuttavaa tunnetta kaipaan. Noh, joka tapauksessa olen enemmän kuin tyytyväinen nykyiseen elämääni.
Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Mindfulnessin hyödyt
Rikkaan elämän salaisuus Ramit Sethin mukaan
Kirjastosta
Mindfulnessin hyödyt
Rikkaan elämän salaisuus Ramit Sethin mukaan
Kirjastosta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti