Ihan hirveä kiire

Kiire voi olla hyvästä, mutta tärkeintä on oppia tunnistamaan, onko kiireeseen todellista tarvetta vai kiiruhdammeko vain tavan vuoksi. Turha kiire saa tekemään asioita, joita muuten emme tekisi.

Olimme sopineet kaverini kanssa menevämme ulos uimaan kesäisenä sunnuntaiaamuna puoli yhdeksältä. Pakkasin märkäpuvun, uimalakin ja -lasit hyvissä ajoin aamulla. Kotoani kestää pyöräillä noin vajaa puolisen tuntia rannalle. Ajattelin ajaa hieman pidempää maisemareittiä, koska aurinko paistoi ja kaupunki oli heräilemässä. Minulla ei ollut mihinkään kiire.
Edessäni oli risteys ja näin liikennevalot. Vihreä muuttui keltaiseksi ja keltainen punaiseksi. Kiihdytin. Näkökulmasta riippuen ajoin risteyksen läpi "vanhoilla vihreillä" tai oranssilla. Ehdin ylittää risteyksen enkä kuollut autokolarissa. Onneksi oli hiljainen sunnuntaiaamu.
Pulssini tasoituttua spurtin jälkeen mietin, minkä ihmeen takia kiihdytin. Minulla ei todellakaan ollut mihinkään kiire. Jos olisin pysähtynyt, matka-aika olisi pidentynyt ehkä noin minuutilla. Ylimääräinen minuutti rauhallisen kiireettömänä sunnuntaiaamuna ei olisi vaikuttanut päivääni millään tavalla. Sen sijaan päätin altistaa itseni liikenneonnettomuudelle ilman mitään syytä. Minkä ihmeen takia toimin näin?

Märkäpuku kelluttaa mukavasti. Se päällä uidessa luulen olevani hyväkin uimari. 

Kiire on oletusarvo

Aiemmin ajattelin, että menestys ja tehokkuus vaatii kiirettä. Sen vuoksi uskon kiireen olevan oletusarvo tekemisissäni. Kiireettömyys sen sijaan on erillinen valinta, joka pitää tehdä tietoisesti.

Kavereiden kanssa jutellessa, mediaa seuratessa ja omaa elämää miettiessä kiire nousee aina esiin. Kiire on läsnä kaikenikäisillä ja sukupuolisilla sekä jokaisessa yhteiskuntaluokassa. Pienten lasten vanhemmilla on kiire ja siitä valitetaan. Uraohjuksilla on kiire ja siitä valitetaan. Jopa lomalaisilla on kiire ja siitäkin pitää valittaa.
En väitä, etteivätkö vanhemmat, työssäkäyvät ja lomalaiset olisi oikeasti kiireisiä. Aivan varmasti ovat. Mutta onko tarpeellista olla kiireinen koko ajan? En usko.
Uskon, että monelle meistä kiire saa aikaan tärkeydentunteen. Nuorena pankkilaisena sain kollegalta vinkin, miten vastata, kun pomo kysyy "Onko sinulla kiire?". Oli todellinen tilanne mikä tahansa, oikea vastaus kuului "Ai jai, tässä on kyllä kaikenlaista hommaa päällä, mutta kai minulla on sinulle aikaa." Ei riitä, että kiireellä saa aikaan sisäisen tärkeydentunteen vaan se pitää näyttää myös muille. Mitä turhuutta!
En tahdo missään nimessä kuulostaa markan mindfulness-gurulta ja hurskastella sanoen "kiire on itse keksittyä, sinun täytyy löytää oma sisäinen rauhasi". Näiden sanojen kuuleminen ärsyttää enemmän kuin vakoon vetävät alushousut. Kiire on todellista ja oikeissa paikoissa sen pitääkin stressata.
Kiire saa keskittymään tiukasti tavoitteeseen, kun tiukka aikaraja uhkaa tulla vastaan työprojektissa, lapsen hakemisessa päiväkodista tai Alkon sulkeutuessa ennen juhannusta. Siinä vaiheessa mennään eikä meinata. Omalla kohdallani liikennevaloihin pysähtyminen ei tarkoita rauhallista hetkeä tutkailla omaa mieltä vaan pikemmin kiihdyttää stressihumalan promillelukema aivan uusiin sfääreihin.

Triathlonkisoissa pyöräilyreitit ovat YLEENSÄ suljettu muulta liikenteeltä, joten silloin ei tarvitse välittää liikennevaloista.

Miten päästä eroon turhasta kiireestä?
Uskon kiireelle ja siitä stressaamiselle olevan paikkansa ja aikansa. Minua kuitenkin huolestuttaa, jos en pysty erottamaan oikeaa kiirettä refleksinomaisesta tiedostamattomasta muka-kiireellisestä toiminnasta. En tahdo olla vanhojen oletusten vietävänä. Haluan, että pystyn tiedostamaan, milloin minun pitää kiirehtiä ja milloin minun ei todellakaan tarvitse kiirehtiä.
Aamuisella matkallani uimaan keskityin enemmänkin nauttimaan auringonpaisteesta ja jännittämään saanko märkäpuvun päälle (niille jotka eivät tiedä, märkäpuvun pukeminen on ihan hirveää). Koska pääni kapasiteetti on to-del-la rajallinen, suuri osa toiminnastani pyörii täysin autopilotilla. Tästä johtuen kiihdytin liikennevaloissa sen sijaan, että olisin ajatellut järkevän kirkkaasti ettei risteyksen läpi kiirehtiminen tuo minkäänlaista lisäarvoa elämääni. Samoin jätin analysoimatta mahdolliset riskit, kuten esimerkiksi kuoleman, halvaantumisen tai rattiraivon laukaisemisen jollekin elämäänsä kyllästyneelle wannabekevinmagnussenille.
Tiedostaminen auttaa
Kiireen tiedostaminen on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Se vaatii niin ympäristön kuin omien tunteiden havainnointia. Ensisijainen tavoitteeni on tiedostaa refleksinomainen kiire. Tahdon pystyä selittämään itselleni, miksi kiirehdin. Kiirehdinkö syystä vai voisinko ottaa rauhallisemmin? Selityksen jälkeen pystyn tekemään valinnan, kannattaako minun todella kiirehtiä.
Tämä ei tule olemaan helppoa. Voi kunpa pystyisin analysoimaan kiireen tuntua useammin! Se on kova tavoite. Olen kuitenkin päättänyt yrittää. Noh, jos ainakin viikonloppuisin pystyisin tiedostamaan sekä omat kiireeni että kiirettömyyteni.
Miten kiire näkyy sinun arjessasi? Painatko koko ajan tukka putkella sen kummempia miettimättä? Vai osaatko tarpeen tullen pysähtyä liikennevaloihin nauttimaan kiireettömästä hetkestä? Olisi mukava kuulla, tunnistatko kiireen merkityksen arjessasi. Lisäksi kuulisin mielelläni, miten hallitset kiirettäsi.
Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Mindfulnessin hyödyt
Yksinkertainen tapa testata meditointia
3 yksinkertaista meditaatioharjoitusta
Mikä meitä estää elämästä hetkessä?
Elämä ilman alkoholia