Politiikka on kuin yleisurheilun seitsen- tai kymmenottelu. Ottelussa menestyäkseen ei tarvitse olla maailman paras missään yksittäisessä lajissa, mutta yksikin heikko osa-alue voi sulkea tien onnistumiselta. Jokaisen mokan jälkeen kilpakumppanit kasvattavat etumatkaa. Jossain vaiheessa pärjääminen ei ole enää omissa käsissä vaan vaatii muiden epäonnistumista.
Tanskan kielikurssin moduulitesteihin kuuluu suullisia kokeita. Yleensä testiin saa itse valita kolme aihetta, joista tenttaajat valitsevat yhden, josta täytyy pitää muutaman minuutin suullinen esitelmä. Esitelmän päätteeksi tenttaajat kysyvät vielä muutaman kysymyksen valitusta aiheesta. Tämän jälkeen tenttaajat pitävät muutaman minuutin palaverin suljettujen ovien takana ja antavat oppilaalle palautteen ja arvosanan välittömästi.
Valitsin valtion budjetin yhdeksi aiheeksi moduulitestiini ja pääsin kuin pääsinkin kertomaan faktoja tenttaajille. Toinen oli oma opettajani ja toinen minulle tuntematon sensori. Kerroin budjetin pääpiirteittäin ja vastasin muutamaan kysymykseen (pääpaino EI OLLUT budjetin tuntemisessa vaan tanskan kielen hallinnassa).
Poistuin tenttihuoneesta, tenttaajat keskustelivat hetken aikaa arvosanastani ja lopulta minut kutsuttiin takaisin. Sensori kertoi palautteen tanskaksi.
- Läpi meni ja saat täydet pisteet, MUTTA, sensori aloitti.
- ...sanoit yhdessä vaiheessa, että "kaikki pohjoismaalaiset eduskuntapuolueet ovat käytännössä sosialidemokraattisia puolueita". Eihän se pidä paikkansa! sensori jatkoi.
- Älä nyt viitsi, tiedät hyvin itsekin, ettei puolueiden välillä ole mitään merkittäviä eroja, jatkoin sensorin hiillostamista, kun kerran olin selvästi päässyt ihon alle.
- Uudet populistipuolueet, kuten Tanskan kansanpuolue, ruotsidemokraatit tai Suomen perussuomalaiset eivät todellakaan ole sosialidemokraattisia, sensori sanoi.
- Okei, sen verran voin tulla vastaan, että ruotsidemokraatit eivät lähtökohtaisesti ole demareita, myönnyin sensorille.
Järkevän keskustelun ja parempien argumenttien puute johtui lähinnä kielitaidostani. Ja lapsellisuudestani. Kun huomasin, että tyyppi selvästi ärsyyntyi, en malttanut olla laittamatta lisää puita uuniin. Toisessa tilanteessa olisin voinutkin keskustella avarakatseisemmin pohjoismaalaisten puolueiden eroista, sillä pelkästään Tanskan ja Suomen demarit eroavat toisistaan esimerkiksi maahanmuuttopolitiikan osalta. Mutta ei siitä sen enempää.
Tehty ja nähty
Tein politiikkaa opiskeluaikana. Aloitin kevyesti ainejärjestöni hallituksen varajäsenenä. Kun olin kerrankin päässyt kokeilemaan järjestötoimintaa, en päässyt siitä irti moneen vuoteen. En HALUNNUT päästä irti. Tahdoin lisää. Päädyin ainejärjestön kautta ylioppilaskunnan toimintaan ja lopulta hallituksen puheenjohtajaksi.
En missään vaiheessa ottanut puoluekirjaa. Vaikka politiikan kiemuroissa piehtaroiminen kiinnostikin, en kokenut minkään puolueen sanomaa itselleni läheiseksi. Kuvittelin kai olevani niin erikoinen, etten mahtuisi minkään puolueen raameihin. Tämähän oli luonnollisesti täysin järjetön ajatus: suomalaisissa puolueissa katto on korkealla ja seinät leveällä, joten harvoin ketään jätetään toiminnan ulkopuolelle.
Muutama vuosi ylioppilaspolitiikassa kävi raskaaksi. Loppuvaiheessa tajusin, ettei politiikka ole minua varten. Koin, että riitelin jatkuvasti jonkun porukan kanssa. Niin kiinnostavaa kuin tämä alussa olikin, alkoi se pidemmän päälle tuntua raskaalta.
Tai rehellisesti sanottuna: minä koin politiikan teon raskaaksi. Ja jos se tuntui raskaalta jo ylioppilas- ja yliopistopiireissä, miltä se olisikaan tuntunut kunta- tai valtiotasolla.
Politiikkaa penkkiurheiluna
Vaikka jätin politiikan tekemisen muille, en missään vaiheessa lopettanut politiikan seuraamista. Olen missannut muutaman Ylen Ykkösaamun koko sinä aikana, kun ohjelmaa on tuotettu. A-Studiota ja A-Talkia seuraan vähintäänkin kuukausittain.
Politiikassa minua kiehtoo tarinat ja pelot päätösten takana. Vaikka olenkin filosofialtani stoalainen, löydän itsestäni välillä kyynisen puolen. Onko poliitikko oikeasti sanomansa takana vai ajaako puolueen ohjelma sanomaan jotain tiettyä? Sanooko poliitikko sanomansa sen vuoksi, että hän toivoo saavansa lisää äänestäjiä tai pelkääkö hän, että sanomatta jättäminen voi viedä äänestäjiä?
Keskityn poliittisessa "analyysissäni" lillukanvarsiin. Selviäisin helpommalla, jos vain keskittyisin poliittisiin päätöksiin ilman että miettisin pääni puhki motiiveja ja taustoja. Mutta kuten hyvään harrastuksen olennaisesti kuuluu, sen harrastamisella ei tarvitse olla mitään tekemistä järjen kanssa.
Voin hyvin viihdyttää itseäni miettimällä erilaisia skenaarioita, miten joku poliitikko on sattunut antamaan jonkin yhdentekevän lausunnon iltapäivälehdelle. Äänestämiseeni nämä seikat eivät vaikuta. Tai niin ainakin uskottelen itselleni.
Yhteisten asioiden hoitaminen on tärkeää
Arvostan suuresti jokaista, joka jaksaa lähteä mukaan politiikkaan (tai alkaa harrastaa seitsen- tai kymmenottelua). "Kaikki pohjoismaalaiset puolueet ovat sosialidemokraattisia" oli helppo heitto rajatulla kielitaidolla. Kaikesta huolimatta toivon politiikkaan enemmän erilaisia ja selkeitä mielipiteitä. Ymmärrän tietysti, että monet asiat pitää selvittää ja valmistella huolella ennen kuin niistä voidaan tehdä päätöksiä. Olen kuitenkin hiukan pettynyt joka vaaleissa toistettuun arvokeskusteluun ja sen puutteeseen.
Kun en ole mukana tekemässä politiikkaa, voin helposti huudella kisakatsomosta "lisää arvokeskustelua!"-tyylisiä kommentteja. Se onkin oikeuteni, mutta minun on turha vaatia muutosta, jos en ole itse tosissaan yrittämässä tehdä sitä. Valittamiseni jää tuuleen huuteluksi (tai tässä tilanteessa netissä nimimerkin takaa valittamiseksi).
Mitä sinä seuraat politiikassa? Koetko, että poliittinen keskustelu on sellaista, että jaksat kiinnostua siitä? Itse olen todella kiinnostunut, enkä meinaa malttaa odottaa seuraavia vaaleja. En odota, että suomalaisessa päätöksenteossa juuri mikään muuttuu vaalien seurauksena, mutta keskustelut ja väittelyt ovat aina mielenkiintoisia.
Tanskan kielikurssin moduulitesteihin kuuluu suullisia kokeita. Yleensä testiin saa itse valita kolme aihetta, joista tenttaajat valitsevat yhden, josta täytyy pitää muutaman minuutin suullinen esitelmä. Esitelmän päätteeksi tenttaajat kysyvät vielä muutaman kysymyksen valitusta aiheesta. Tämän jälkeen tenttaajat pitävät muutaman minuutin palaverin suljettujen ovien takana ja antavat oppilaalle palautteen ja arvosanan välittömästi.
Valitsin valtion budjetin yhdeksi aiheeksi moduulitestiini ja pääsin kuin pääsinkin kertomaan faktoja tenttaajille. Toinen oli oma opettajani ja toinen minulle tuntematon sensori. Kerroin budjetin pääpiirteittäin ja vastasin muutamaan kysymykseen (pääpaino EI OLLUT budjetin tuntemisessa vaan tanskan kielen hallinnassa).
Poistuin tenttihuoneesta, tenttaajat keskustelivat hetken aikaa arvosanastani ja lopulta minut kutsuttiin takaisin. Sensori kertoi palautteen tanskaksi.
- Läpi meni ja saat täydet pisteet, MUTTA, sensori aloitti.
- ...sanoit yhdessä vaiheessa, että "kaikki pohjoismaalaiset eduskuntapuolueet ovat käytännössä sosialidemokraattisia puolueita". Eihän se pidä paikkansa! sensori jatkoi.
- Älä nyt viitsi, tiedät hyvin itsekin, ettei puolueiden välillä ole mitään merkittäviä eroja, jatkoin sensorin hiillostamista, kun kerran olin selvästi päässyt ihon alle.
- Uudet populistipuolueet, kuten Tanskan kansanpuolue, ruotsidemokraatit tai Suomen perussuomalaiset eivät todellakaan ole sosialidemokraattisia, sensori sanoi.
- Okei, sen verran voin tulla vastaan, että ruotsidemokraatit eivät lähtökohtaisesti ole demareita, myönnyin sensorille.
Järkevän keskustelun ja parempien argumenttien puute johtui lähinnä kielitaidostani. Ja lapsellisuudestani. Kun huomasin, että tyyppi selvästi ärsyyntyi, en malttanut olla laittamatta lisää puita uuniin. Toisessa tilanteessa olisin voinutkin keskustella avarakatseisemmin pohjoismaalaisten puolueiden eroista, sillä pelkästään Tanskan ja Suomen demarit eroavat toisistaan esimerkiksi maahanmuuttopolitiikan osalta. Mutta ei siitä sen enempää.
 |
| Oulun yliopiston avajaisissa 2010 (muistaakseni) valmistautumassa puheeseen. |
Tehty ja nähty
Tein politiikkaa opiskeluaikana. Aloitin kevyesti ainejärjestöni hallituksen varajäsenenä. Kun olin kerrankin päässyt kokeilemaan järjestötoimintaa, en päässyt siitä irti moneen vuoteen. En HALUNNUT päästä irti. Tahdoin lisää. Päädyin ainejärjestön kautta ylioppilaskunnan toimintaan ja lopulta hallituksen puheenjohtajaksi.
En missään vaiheessa ottanut puoluekirjaa. Vaikka politiikan kiemuroissa piehtaroiminen kiinnostikin, en kokenut minkään puolueen sanomaa itselleni läheiseksi. Kuvittelin kai olevani niin erikoinen, etten mahtuisi minkään puolueen raameihin. Tämähän oli luonnollisesti täysin järjetön ajatus: suomalaisissa puolueissa katto on korkealla ja seinät leveällä, joten harvoin ketään jätetään toiminnan ulkopuolelle.
Muutama vuosi ylioppilaspolitiikassa kävi raskaaksi. Loppuvaiheessa tajusin, ettei politiikka ole minua varten. Koin, että riitelin jatkuvasti jonkun porukan kanssa. Niin kiinnostavaa kuin tämä alussa olikin, alkoi se pidemmän päälle tuntua raskaalta.
Tai rehellisesti sanottuna: minä koin politiikan teon raskaaksi. Ja jos se tuntui raskaalta jo ylioppilas- ja yliopistopiireissä, miltä se olisikaan tuntunut kunta- tai valtiotasolla.
Politiikkaa penkkiurheiluna
Vaikka jätin politiikan tekemisen muille, en missään vaiheessa lopettanut politiikan seuraamista. Olen missannut muutaman Ylen Ykkösaamun koko sinä aikana, kun ohjelmaa on tuotettu. A-Studiota ja A-Talkia seuraan vähintäänkin kuukausittain.
Politiikassa minua kiehtoo tarinat ja pelot päätösten takana. Vaikka olenkin filosofialtani stoalainen, löydän itsestäni välillä kyynisen puolen. Onko poliitikko oikeasti sanomansa takana vai ajaako puolueen ohjelma sanomaan jotain tiettyä? Sanooko poliitikko sanomansa sen vuoksi, että hän toivoo saavansa lisää äänestäjiä tai pelkääkö hän, että sanomatta jättäminen voi viedä äänestäjiä?
Keskityn poliittisessa "analyysissäni" lillukanvarsiin. Selviäisin helpommalla, jos vain keskittyisin poliittisiin päätöksiin ilman että miettisin pääni puhki motiiveja ja taustoja. Mutta kuten hyvään harrastuksen olennaisesti kuuluu, sen harrastamisella ei tarvitse olla mitään tekemistä järjen kanssa.
Voin hyvin viihdyttää itseäni miettimällä erilaisia skenaarioita, miten joku poliitikko on sattunut antamaan jonkin yhdentekevän lausunnon iltapäivälehdelle. Äänestämiseeni nämä seikat eivät vaikuta. Tai niin ainakin uskottelen itselleni.
 |
| Toisin kuin minulla, monen poliitikon ura on alkanut SYL:n liittokokouksesta. |
Yhteisten asioiden hoitaminen on tärkeää
Arvostan suuresti jokaista, joka jaksaa lähteä mukaan politiikkaan (tai alkaa harrastaa seitsen- tai kymmenottelua). "Kaikki pohjoismaalaiset puolueet ovat sosialidemokraattisia" oli helppo heitto rajatulla kielitaidolla. Kaikesta huolimatta toivon politiikkaan enemmän erilaisia ja selkeitä mielipiteitä. Ymmärrän tietysti, että monet asiat pitää selvittää ja valmistella huolella ennen kuin niistä voidaan tehdä päätöksiä. Olen kuitenkin hiukan pettynyt joka vaaleissa toistettuun arvokeskusteluun ja sen puutteeseen.
Kun en ole mukana tekemässä politiikkaa, voin helposti huudella kisakatsomosta "lisää arvokeskustelua!"-tyylisiä kommentteja. Se onkin oikeuteni, mutta minun on turha vaatia muutosta, jos en ole itse tosissaan yrittämässä tehdä sitä. Valittamiseni jää tuuleen huuteluksi (tai tässä tilanteessa netissä nimimerkin takaa valittamiseksi).
Mitä sinä seuraat politiikassa? Koetko, että poliittinen keskustelu on sellaista, että jaksat kiinnostua siitä? Itse olen todella kiinnostunut, enkä meinaa malttaa odottaa seuraavia vaaleja. En odota, että suomalaisessa päätöksenteossa juuri mikään muuttuu vaalien seurauksena, mutta keskustelut ja väittelyt ovat aina mielenkiintoisia.
Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti