Olen muuttunut niukkuuden valittajasta mahdollisuuksien rakastajaksi. Teini-ikä pienellä paikkakunnalla katkeroitti valittamaan, kuinka isoissa kaupungeissa oli paljon enemmän mahdollisuuksia. Sen sijaan, että olisin jäänyt rypemään itsesäälissä, pyrin löytämään uusia näkökulmia. Niukkuuden keskellä uteliaisuus raivasi tilaa luovuudelle, josta olen hyötynyt myöhemmin elämässäni.
Inttiä edeltävänä kesänä olin kesätöissä Tornion kulttuuritoimistolla. Kesän päätapahtuma oli Kalottjazz & Blues -festivaali. Työnkuvanani oli toimia festariapulaisena missä ikinä oli tarvetta ylimääräiselle käsiparille. Intohimoisena muusikkona olin unelmatyössä.
Pääsin hengaamaan roudareiden kanssa ja näkemään, kuinka festari rakennetaan. Työsuhde-etuihin kuului vapaa pääsy kaikille keikoille. Odotin erityisesti Jukka Tolosen keikkaa, enkä pettynyt (olisin mennyt keikalle vaikka omilla rahoillani, muun muassa sen takia, että Jukka Tolonen on lisäkseni harvoja kitaristeja, joka oikeakätisenä polkee wah-wah -pedaalia vasemmalla jalalla).
Lauantain pääesiintyjänä oli Don Johnson Big Band. Vaikka olenkin suuri Don Johnson -fani (ilmiömäistä näyttelyä aina Miami Vicestä Django Unchainediin), bändistä en ollut koskaan välittänyt. Ei sillä, että olisin bändiin sen tarkemmin perehtynyt. Olin päättänyt olla pitämättä bändistä muutaman radiohitin perusteella, joka on toiseksi paras syy olla pitämättä mistään bändistä ("kuuntelematta paskaa" on kaikkein paras syy). Don Johnson Big Band oli iso nimi ja festareiden pääesiintyjä. Ajattelin, että pakkohan se nyt on mennä katsomaan, kun kerran tänne ovat saapuneet.
Yksi parhaista kavereistani oli bändin suuri fani ja oli luonnollisesti menossa keikalle. Kerroin liittyväni seuraan. "Joo, ajattelin mennä, vaikka en siitä tykkääkään. En aio pitää hauskaa" vastasin 19-vuotiaan avaran järkkyttämättömällä elämänkokemuksella. En käsitä, millä lihaksilla kaverini sieti sekoiluani, mutta hän vain nyökkäsi hyväksyvästi.
Keikan alkaessa olin keskellä yleisöä. Muutaman biisin ja vastentahtoisen väsyneiden aplodien jälkeen huomasin pääni alkaneen heilua musiikin tahdissa. Heiluminen siirtyi kroppani läpi oikeaan jalkaani, joka alkoi tampata tahtia.
Kiistattoman porttiteorian mukaisesti tilanne eskaloitui ja lopulta olin eturivissä bilettämässä muiden fanien kanssa. Kaverini yritti huolehtia minusta muistuttamalla, kuinka tarkoituksenani nimenomaan oli olla pitämättä hauskaa. Koitin toimia ennalta sovitun suunnitelman mukaisesti, mutta epäonnistuin pahasti.
Keikka oli timanttinen.
Eri mahdollisuudet eri kaupungeissa
Älä pelkää, en ala viisastella, kuinka pienellä paikkakunnalla kasvaminen on paaaaaljon parempaa, kuin jossain isossa kaupungissa (kuten Pariisissa, Roomassa tai Berliinissä). Verenpaineeni ja sykkeeni räjähtävät galakseihin, kun kuulen nillitystä siitä, ettei kaupungissa kannata kasvattaa lapsia (suurin osa maailman lapsista kasvatetaan kaupungeissa ja heistä tulee ihan normaaleja ihmisiä).
Jos jätetään isot kaupungit sivuun ja verrataan kahta pienempää kaupunkia, kuten esimerkiksi Torniota ja Helsinkiä, on Helsingissä kasvamisessa monia hyviä puolia Tornioon verrattuna. Vaihtoehtojen monipuolisuus on ehdottomasti hyvä puoli. Pienemmällä paikkakunnalla voi helposti jäädä yksin, jos ei ole kiinnostunut samoista asioista, kuin suuri osa muista. En sano, että "outoilu" olisi Helsingissäkään helppoa, mutta väitän, että suuremmalla todennäköisyydellä sieltä löytää samanhenkistä porukkaa kuin Torniosta.
En valita, etteikö Torniossa olisi ollut tarpeeksi mahdollisuuksia harrastaa eri juttuja, mutta väitän, että Helsingissä on paljon enemmän mahdollisuuksia. Tämä on varmasti hyvä niille, jotka tykkäävät kokeilla erilaisia asioita.
Olennaiseen keskittyminen
Mikään ei ruoki uteliaisuutta, luovuutta ja kiinnostusta niin hyvin kuin niukkuus. Runsauden keskellä tätä vaikea tajuta.
Teininä uuden musiikin hankkiminen (CD-levyt) oli työn ja tuskan takan, kun vertaan nykyaikaan (Spotify). Jos jotain levyä ei löytynyt Tornion musiikkiliikkeistä tai kirjastosta, piti suunnata kohti Oulun levykauppoja. Tämä onnistui vain viikonloppuisin. Digitaalisen musiikin aikakaudella tilanne on eri, kiitos internetin.
Uskon, että vaikeudet uuden musiikin hankkimiseksi opetti meikämandoliinolle kärsivällisyyttä. Toisaalta, en osaa sanoa, kuinka paljon Spotify on karsinut pois nuoruudessa kerätystä kärsivällisyydestä. Joka tapauksessa muistan edelleen, kuinka kamalaa ja palkitsevaa odotus voi olla.
Samoin niukkuus opetti keskittymään. Kaikkeen ei ollut mahdollisuutta eikä aikaa vaan omat mielenkiinnon kohteet piti valita suhteellisen vähäisen tiedon ja kokeilun perusteella. En edelleenkään väitä, että meidän tulisi karsia ympäriltämme kaikki ylimääräiset vaihtoehdot. Liberaalina ajattelen, että vaihtoehtojen runsaus on hyväksi.
Kaikille tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, joten niukkuudesta on löydettävä hyvät puolet ja niitä on osattava käyttää hyödyksi. Sen sijaan, että olisin jäänyt surkuttelemaan, kuinka newyorkilaisilla tai tokiolaisilla on paljon enemmän mahdollisuuksia, piti minun ottaa irti kaikki mahdollinen siitä, mikä oli saatavilla.
Pakko mennä, kun jotain tapahtuu
Se, että Torniossa oli rajallisesti mahdollisuuksia kokeilla erilaisia harrastuksia, saattoi olla minulle hyväksi (teini-ikäinen Jasso vetelisi keski-ikäistä Jassoa huolella ympäri korvia tällaisista ajatuksista). Harrastusten ja tapahtumien niukkuus pakotti olemaan paikalla aina, kun jotain tapahtui.
Don Johnson Big Band ei ollut ainoa bändi, josta en lähtökohtaisesti pitänyt, mutta jota kävin teinivuosinani katsomassa. Näin huikeat keikat muun muassa The Crashilta, Kemopetrolilta ja Maija Vilkkumaalta. Jossittelu on aina hienoa ja e-r-i-t-t-ä-i-n hedelmällistä, mutta JOS olisin asunut teininä Helsingissä, en varmaankaan olisi käynyt katsomassa eri bändejä samalla spektrillä. Olisin keskittynyt vain ja ainoastaan muutaman bändin ja tiettyjen genrejen seuraamiseen.
Koetko sinä, että niukkuudessa olisi mitään hyvää? Tai onko mielestäsi valinnanvarassa jotain huonoa? Mielestäni runsaus ja mahdollisuus tehdä valintoja on vain ja ainoastaan hyväksi. Stoalaisena pyrin tiedostamaan tilanteet, joissa valintojen määrä on rajallinen. Minkä tahansa valinnan teenkin, pyrin olemaan siihen tyytyväinen. Helppoa se ei ole varsinkaan silloin, jos jollain toisella on ollut paremmat mahdollisuudet valita.
Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Mitä tapahtuu, kun unelma toteutuu?
Ainoa asia, jota kaipaan teini-iästä
Ei kontrollia, ei stressiä
Inttiä edeltävänä kesänä olin kesätöissä Tornion kulttuuritoimistolla. Kesän päätapahtuma oli Kalottjazz & Blues -festivaali. Työnkuvanani oli toimia festariapulaisena missä ikinä oli tarvetta ylimääräiselle käsiparille. Intohimoisena muusikkona olin unelmatyössä.
Pääsin hengaamaan roudareiden kanssa ja näkemään, kuinka festari rakennetaan. Työsuhde-etuihin kuului vapaa pääsy kaikille keikoille. Odotin erityisesti Jukka Tolosen keikkaa, enkä pettynyt (olisin mennyt keikalle vaikka omilla rahoillani, muun muassa sen takia, että Jukka Tolonen on lisäkseni harvoja kitaristeja, joka oikeakätisenä polkee wah-wah -pedaalia vasemmalla jalalla).
Lauantain pääesiintyjänä oli Don Johnson Big Band. Vaikka olenkin suuri Don Johnson -fani (ilmiömäistä näyttelyä aina Miami Vicestä Django Unchainediin), bändistä en ollut koskaan välittänyt. Ei sillä, että olisin bändiin sen tarkemmin perehtynyt. Olin päättänyt olla pitämättä bändistä muutaman radiohitin perusteella, joka on toiseksi paras syy olla pitämättä mistään bändistä ("kuuntelematta paskaa" on kaikkein paras syy). Don Johnson Big Band oli iso nimi ja festareiden pääesiintyjä. Ajattelin, että pakkohan se nyt on mennä katsomaan, kun kerran tänne ovat saapuneet.
Yksi parhaista kavereistani oli bändin suuri fani ja oli luonnollisesti menossa keikalle. Kerroin liittyväni seuraan. "Joo, ajattelin mennä, vaikka en siitä tykkääkään. En aio pitää hauskaa" vastasin 19-vuotiaan avaran järkkyttämättömällä elämänkokemuksella. En käsitä, millä lihaksilla kaverini sieti sekoiluani, mutta hän vain nyökkäsi hyväksyvästi.
Keikan alkaessa olin keskellä yleisöä. Muutaman biisin ja vastentahtoisen väsyneiden aplodien jälkeen huomasin pääni alkaneen heilua musiikin tahdissa. Heiluminen siirtyi kroppani läpi oikeaan jalkaani, joka alkoi tampata tahtia.
Kiistattoman porttiteorian mukaisesti tilanne eskaloitui ja lopulta olin eturivissä bilettämässä muiden fanien kanssa. Kaverini yritti huolehtia minusta muistuttamalla, kuinka tarkoituksenani nimenomaan oli olla pitämättä hauskaa. Koitin toimia ennalta sovitun suunnitelman mukaisesti, mutta epäonnistuin pahasti.
Keikka oli timanttinen.
Eri mahdollisuudet eri kaupungeissa
Älä pelkää, en ala viisastella, kuinka pienellä paikkakunnalla kasvaminen on paaaaaljon parempaa, kuin jossain isossa kaupungissa (kuten Pariisissa, Roomassa tai Berliinissä). Verenpaineeni ja sykkeeni räjähtävät galakseihin, kun kuulen nillitystä siitä, ettei kaupungissa kannata kasvattaa lapsia (suurin osa maailman lapsista kasvatetaan kaupungeissa ja heistä tulee ihan normaaleja ihmisiä).
Jos jätetään isot kaupungit sivuun ja verrataan kahta pienempää kaupunkia, kuten esimerkiksi Torniota ja Helsinkiä, on Helsingissä kasvamisessa monia hyviä puolia Tornioon verrattuna. Vaihtoehtojen monipuolisuus on ehdottomasti hyvä puoli. Pienemmällä paikkakunnalla voi helposti jäädä yksin, jos ei ole kiinnostunut samoista asioista, kuin suuri osa muista. En sano, että "outoilu" olisi Helsingissäkään helppoa, mutta väitän, että suuremmalla todennäköisyydellä sieltä löytää samanhenkistä porukkaa kuin Torniosta.
En valita, etteikö Torniossa olisi ollut tarpeeksi mahdollisuuksia harrastaa eri juttuja, mutta väitän, että Helsingissä on paljon enemmän mahdollisuuksia. Tämä on varmasti hyvä niille, jotka tykkäävät kokeilla erilaisia asioita.
 |
| Onneksi nykyään myös pienissä kaupungeissa (alle miljoona asukasta) pystyy harrastamaan vuosi vuodelta lähes yhtä hyvin kuin suurkaupungeissa. |
Olennaiseen keskittyminen
Mikään ei ruoki uteliaisuutta, luovuutta ja kiinnostusta niin hyvin kuin niukkuus. Runsauden keskellä tätä vaikea tajuta.
Teininä uuden musiikin hankkiminen (CD-levyt) oli työn ja tuskan takan, kun vertaan nykyaikaan (Spotify). Jos jotain levyä ei löytynyt Tornion musiikkiliikkeistä tai kirjastosta, piti suunnata kohti Oulun levykauppoja. Tämä onnistui vain viikonloppuisin. Digitaalisen musiikin aikakaudella tilanne on eri, kiitos internetin.
Uskon, että vaikeudet uuden musiikin hankkimiseksi opetti meikämandoliinolle kärsivällisyyttä. Toisaalta, en osaa sanoa, kuinka paljon Spotify on karsinut pois nuoruudessa kerätystä kärsivällisyydestä. Joka tapauksessa muistan edelleen, kuinka kamalaa ja palkitsevaa odotus voi olla.
Samoin niukkuus opetti keskittymään. Kaikkeen ei ollut mahdollisuutta eikä aikaa vaan omat mielenkiinnon kohteet piti valita suhteellisen vähäisen tiedon ja kokeilun perusteella. En edelleenkään väitä, että meidän tulisi karsia ympäriltämme kaikki ylimääräiset vaihtoehdot. Liberaalina ajattelen, että vaihtoehtojen runsaus on hyväksi.
Kaikille tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, joten niukkuudesta on löydettävä hyvät puolet ja niitä on osattava käyttää hyödyksi. Sen sijaan, että olisin jäänyt surkuttelemaan, kuinka newyorkilaisilla tai tokiolaisilla on paljon enemmän mahdollisuuksia, piti minun ottaa irti kaikki mahdollinen siitä, mikä oli saatavilla.
Pakko mennä, kun jotain tapahtuu
Se, että Torniossa oli rajallisesti mahdollisuuksia kokeilla erilaisia harrastuksia, saattoi olla minulle hyväksi (teini-ikäinen Jasso vetelisi keski-ikäistä Jassoa huolella ympäri korvia tällaisista ajatuksista). Harrastusten ja tapahtumien niukkuus pakotti olemaan paikalla aina, kun jotain tapahtui.
Don Johnson Big Band ei ollut ainoa bändi, josta en lähtökohtaisesti pitänyt, mutta jota kävin teinivuosinani katsomassa. Näin huikeat keikat muun muassa The Crashilta, Kemopetrolilta ja Maija Vilkkumaalta. Jossittelu on aina hienoa ja e-r-i-t-t-ä-i-n hedelmällistä, mutta JOS olisin asunut teininä Helsingissä, en varmaankaan olisi käynyt katsomassa eri bändejä samalla spektrillä. Olisin keskittynyt vain ja ainoastaan muutaman bändin ja tiettyjen genrejen seuraamiseen.
Koetko sinä, että niukkuudessa olisi mitään hyvää? Tai onko mielestäsi valinnanvarassa jotain huonoa? Mielestäni runsaus ja mahdollisuus tehdä valintoja on vain ja ainoastaan hyväksi. Stoalaisena pyrin tiedostamaan tilanteet, joissa valintojen määrä on rajallinen. Minkä tahansa valinnan teenkin, pyrin olemaan siihen tyytyväinen. Helppoa se ei ole varsinkaan silloin, jos jollain toisella on ollut paremmat mahdollisuudet valita.
Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Mitä tapahtuu, kun unelma toteutuu?
Ainoa asia, jota kaipaan teini-iästä
Ei kontrollia, ei stressiä
Joo-o, kyllä tunnista tuon, että pienellä paikkakunnalla mennään vaikka millaisiin kummallisiin rientoihin mukaan, kun ei muuta ole. Näin itsellä oli alaikäisenä. Koh Lantalla asustellessa taas kaipasin kovasti kulttuuririentoja (teatteria, keikkoja, näyttelyitä, elokuvia), mutta kun olin pari vuotta Helsingissä sen jälkeen, niin kävin kuitenkin ihan tosi vähän missään näissä. Siitä tiesin, että ihan hyvä minun on asustella maallakin.
VastaaPoistaKiitos kommentista! Eniten olen oppinut itsestäni aina, kun olen muuttanut uuteen paikkaan. Kai sitä silloin antaa itselleen luvan muuttaa rutiinejaan ja mielihalujaan, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin.
Poista