Omien vahvuuksien ja heikkouksien tunnistaminen on helpommin sanottu kuin tehty. Oman toiminnan analysoinnissa objektiivisuus on lähempänä satunnaista onnistumista (ihmisen pahinta vihollista) kuin Gaussin käyrän keskustaa. Uskon kuitenkin, että jokaisen meistä kannattaa yrittää selvittää omat heikkoudet ja vahvuudet.
Olen soittanut kitaraa 10-vuotiaasta asti. Haluaisin kertoa, kuinka jonain maagisena hetkenä kuullessani jonkin tykkibiisin tai nähdessäni jonkin huikean keikkapätkän päätin, että NYT alan soittaa kitaraa (kuten esimerkiksi Toni Wirtanen.) Mutta kun en pysty. Ja vaikka kotona kuunneltiinkiin paljon musiikkia, eivät vanhempani soittaneet mitään soittimia.
Tajusin jo hyvin aikaisessa vaiheessa, ettei minusta tule maailman parasta kitaristia. Ymmärsin oman rajallisuuteni. Olinko liian lahjaton? En osaa sanoa. Mielestäni soittohommissa lahjakkuus on täysin yliarvostettua. Tie hyväksi soittajaksi kulkee vain ja ainoastaan systemaattisen harjoittelun kautta. Lahjakkuus voi kasvattaa kehittymisen kulmakerrointa, mutta muuten sillä ei tee juuri mitään.
Näin koulussa, bändikatselmuksissa ja nuorisokeikoilla monia minua huomattavasti paljon taitavampia kitaristeja. Jostain syystä se ei häirinnyt minua. En käsitä, millä lihaksilla pystyin aikanaan sellaiseen kypsyyteen (nykyään en pystyisi). Huikean soittotaidon sijaan olin täysin tyytyväinen omaan tekniseen repertuaariini.
Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, ettenkö olisi halunnut erottua porukasta. Päinvastoin! Egoni ei olisi ikinä sallinut minun jäävän seinäruusuksi. Minun piti VOITTAA.
Kohti tavoitetta
Soittotaidon sijaan päätin keskittyä esiintymiseen. Sen sijaan, että olisin seisonut lavan nurkassa tilutellen jotain täysin mieletöntä sooloa nopeammin kuin kukaan muu, otin lavan haltuun. Hypin, pyörin ja heilutin tukkaa minkä kerkesin. Kun en kerran voinut tarjota yleisölle illan virtuoosimaisinta soittamista, annoin meininkini puhua puolestaan. Ja yleisö tykkäsi.
Yleisön reaktiot olivat kuin huumetta (tai mistä minä tiedän, kun en ole koskaan huumeita kokeillut, mutta näin nyt vain tavataan sanoa, paitsi ehkä kerran, kun umpisuoleni tulehtui ja puhkesi ja sain jotain morfiinijohdannaista, mutta se tapahtui sairaalassa valvotuissa olosuhteissa, joten sitä ei varmaankaan lasketa huumekokeiluksi) ja sitä piti saada lisää. Keskityin vielä vähemmän soittotaitoni kehittämiseen ja huomattavasti enemmän esiintymisen suunnitteluun.
Olen perso muiden miellyttämiselle. Tahdon, että muut tykkäävät minusta. Esiintyminen oli viisasten kivi. Kaava on varmasti kaikille tuttu. Huomasin, että yleisö arvosti lavashowta -> keskityin enemmän esiintymiseen -> yleisö tykkäsi enemmän -> minun piti saada enemmän -> ja niin edelleen. Olisin voinut pyöriä lavalla vaikka haravanvarren kanssa kitaran sijaan, kunhan yleisö olisi nauttinut.
Analyysin aika
Kun tahdon parantaa jotain, oli se sitten esiintyminen, maratonaika tai blogikirjoitustaidot, mietin, kumpi tuo enemmän lisäarvoa: vahvuuksiin panostaminen vai heikkouksien kehittäminen.
Sitä ennen minun on tietysti pitänyt tehdä jonkinlainen kartoitus nykytilasta. Eikö kuulostakin helpolta ja yksinkertaiselta? Sitä se onkin. Paperilla. Oikeassa elämässä sekä analyysi omista vahvuuksistani ja heikkouksistani voi mennä pahasti vihkoon. Saatikka sitten, että tietäisin, mitä pitää tehdä kehittyäkseni.
Pimeän puolen pelko
En kuitenkaan voi pelätä riskejä. Pelkäämisen sijaan yritän välttää ehdottomuuksia. Ehdottomuuksien välttäminen on minulle todella vaikeaa, sillä olen pohjimmiltani periaatteen mies.
Meille periaatteen miehille, naisille ja muunsukupuolisille joustot ovat ihan kivoja mukavina päivinä, mutta tiukan paikan tullen asiat ovat mustavalkoisia, joko-tai tai tupla-tai-kuitti. Tiedostan oman ajatteluni vinouman ja teen kovasti töitä päästäkseni eroon siitä, mutta helppoa se ei ole.
Niin joo, piti puhua pelosta. En pelkää tehdä analyysiä asioiden nykytilasta. Pyrin kuitenkin samalla tiedostamaan, että analyysini voi olla täysin väärä. Huomaan sen yleensä siinä vaiheessa, kun alan tehdä analyysini perusteella muutoksia. Sen sijaan, että jäisin märehtimään tekemääni virhettä, pyrin jättämään virheet taakse, oppimaan niistä, tekemään uuden analyysin ja yrittämään uudestaan.
En ole vielä kovinkaan hyvä jättämään virheitä taakseni. Jään liian usein märehtimään mokiani ja säälimään itseäni. Se on järjetöntä. Märehtiminen ja itsesääli ei auta pätkääkään. Eivätkä ne kiinnosta ketään muutakaan. Niistä ei ole mitään hyötyä. Ja silti lankean niihin useammin kuin kehtaan myöntää.
Kumpaan sinä keskityt useammin, omiin vahvuuksiisi vai heikkouksiin? Oletko tiedostanut jonkin kaavan ajattelutavassasi? Itselläni oma näkökulma vahvuuksiini ja heikkouksiini riippuu päivästä. Toivottavasti iän ja kokemuksen tuoma varmuus auttaa minua selkeämpään ajatteluun.
Olen soittanut kitaraa 10-vuotiaasta asti. Haluaisin kertoa, kuinka jonain maagisena hetkenä kuullessani jonkin tykkibiisin tai nähdessäni jonkin huikean keikkapätkän päätin, että NYT alan soittaa kitaraa (kuten esimerkiksi Toni Wirtanen.) Mutta kun en pysty. Ja vaikka kotona kuunneltiinkiin paljon musiikkia, eivät vanhempani soittaneet mitään soittimia.
Tajusin jo hyvin aikaisessa vaiheessa, ettei minusta tule maailman parasta kitaristia. Ymmärsin oman rajallisuuteni. Olinko liian lahjaton? En osaa sanoa. Mielestäni soittohommissa lahjakkuus on täysin yliarvostettua. Tie hyväksi soittajaksi kulkee vain ja ainoastaan systemaattisen harjoittelun kautta. Lahjakkuus voi kasvattaa kehittymisen kulmakerrointa, mutta muuten sillä ei tee juuri mitään.
Näin koulussa, bändikatselmuksissa ja nuorisokeikoilla monia minua huomattavasti paljon taitavampia kitaristeja. Jostain syystä se ei häirinnyt minua. En käsitä, millä lihaksilla pystyin aikanaan sellaiseen kypsyyteen (nykyään en pystyisi). Huikean soittotaidon sijaan olin täysin tyytyväinen omaan tekniseen repertuaariini.
Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, ettenkö olisi halunnut erottua porukasta. Päinvastoin! Egoni ei olisi ikinä sallinut minun jäävän seinäruusuksi. Minun piti VOITTAA.
 |
| Tilulilua Haparandabladetista. |
Kohti tavoitetta
Soittotaidon sijaan päätin keskittyä esiintymiseen. Sen sijaan, että olisin seisonut lavan nurkassa tilutellen jotain täysin mieletöntä sooloa nopeammin kuin kukaan muu, otin lavan haltuun. Hypin, pyörin ja heilutin tukkaa minkä kerkesin. Kun en kerran voinut tarjota yleisölle illan virtuoosimaisinta soittamista, annoin meininkini puhua puolestaan. Ja yleisö tykkäsi.
Yleisön reaktiot olivat kuin huumetta (tai mistä minä tiedän, kun en ole koskaan huumeita kokeillut, mutta näin nyt vain tavataan sanoa, paitsi ehkä kerran, kun umpisuoleni tulehtui ja puhkesi ja sain jotain morfiinijohdannaista, mutta se tapahtui sairaalassa valvotuissa olosuhteissa, joten sitä ei varmaankaan lasketa huumekokeiluksi) ja sitä piti saada lisää. Keskityin vielä vähemmän soittotaitoni kehittämiseen ja huomattavasti enemmän esiintymisen suunnitteluun.
Olen perso muiden miellyttämiselle. Tahdon, että muut tykkäävät minusta. Esiintyminen oli viisasten kivi. Kaava on varmasti kaikille tuttu. Huomasin, että yleisö arvosti lavashowta -> keskityin enemmän esiintymiseen -> yleisö tykkäsi enemmän -> minun piti saada enemmän -> ja niin edelleen. Olisin voinut pyöriä lavalla vaikka haravanvarren kanssa kitaran sijaan, kunhan yleisö olisi nauttinut.
Analyysin aika
Kun tahdon parantaa jotain, oli se sitten esiintyminen, maratonaika tai blogikirjoitustaidot, mietin, kumpi tuo enemmän lisäarvoa: vahvuuksiin panostaminen vai heikkouksien kehittäminen.
Sitä ennen minun on tietysti pitänyt tehdä jonkinlainen kartoitus nykytilasta. Eikö kuulostakin helpolta ja yksinkertaiselta? Sitä se onkin. Paperilla. Oikeassa elämässä sekä analyysi omista vahvuuksistani ja heikkouksistani voi mennä pahasti vihkoon. Saatikka sitten, että tietäisin, mitä pitää tehdä kehittyäkseni.
 |
| Uskon tulevani paremmaksi säästäjäksi ja sijoittajaksi lukemalla erilaisia talouteen liittyviä kirjoja. |
Pimeän puolen pelko
En kuitenkaan voi pelätä riskejä. Pelkäämisen sijaan yritän välttää ehdottomuuksia. Ehdottomuuksien välttäminen on minulle todella vaikeaa, sillä olen pohjimmiltani periaatteen mies.
Meille periaatteen miehille, naisille ja muunsukupuolisille joustot ovat ihan kivoja mukavina päivinä, mutta tiukan paikan tullen asiat ovat mustavalkoisia, joko-tai tai tupla-tai-kuitti. Tiedostan oman ajatteluni vinouman ja teen kovasti töitä päästäkseni eroon siitä, mutta helppoa se ei ole.
Niin joo, piti puhua pelosta. En pelkää tehdä analyysiä asioiden nykytilasta. Pyrin kuitenkin samalla tiedostamaan, että analyysini voi olla täysin väärä. Huomaan sen yleensä siinä vaiheessa, kun alan tehdä analyysini perusteella muutoksia. Sen sijaan, että jäisin märehtimään tekemääni virhettä, pyrin jättämään virheet taakse, oppimaan niistä, tekemään uuden analyysin ja yrittämään uudestaan.
En ole vielä kovinkaan hyvä jättämään virheitä taakseni. Jään liian usein märehtimään mokiani ja säälimään itseäni. Se on järjetöntä. Märehtiminen ja itsesääli ei auta pätkääkään. Eivätkä ne kiinnosta ketään muutakaan. Niistä ei ole mitään hyötyä. Ja silti lankean niihin useammin kuin kehtaan myöntää.
Kumpaan sinä keskityt useammin, omiin vahvuuksiisi vai heikkouksiin? Oletko tiedostanut jonkin kaavan ajattelutavassasi? Itselläni oma näkökulma vahvuuksiini ja heikkouksiini riippuu päivästä. Toivottavasti iän ja kokemuksen tuoma varmuus auttaa minua selkeämpään ajatteluun.
Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Mitä tapahtuu, kun unelma toteutuu?
Ainoa asia, jota kaipaan teini-iästä
Yksinkertainen mittari takaa tehokkaan tuloksen
Vertailua muihin ja itseeni
Positiivista voimaa muiden mielipiteistä
Mikä on olennaista maratonilla?
Pelko - elämän suurin ajuri
Mindfulnessin hyödyt
Antaa menneiden olla
Mitä tapahtuu, kun unelma toteutuu?
Ainoa asia, jota kaipaan teini-iästä
Yksinkertainen mittari takaa tehokkaan tuloksen
Vertailua muihin ja itseeni
Positiivista voimaa muiden mielipiteistä
Mikä on olennaista maratonilla?
Pelko - elämän suurin ajuri
Mindfulnessin hyödyt
Antaa menneiden olla
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti