Olen siinä(kin) mielessä ainutlaatuinen henkilö, että tiedän tasan tarkkaan ja aina, kuinka tulee käyttäytyä. Tarkemmin sanottuna, tiedän, kuinka MUIDEN tulee käyttäytyä. Pystyn arvostamaan, mutta ennen kaikkea ARVOSTELEMAAN, muiden käyttäytymistä eri tilanteissa. Voi sitä hyvänolontunteen ja myötähäpeän määrää, kun näen toisen mokaavan. "Itse en ainakaan olisi toiminut noin, en missään nimessä." Kunnes sama tilanne tulee omalle kohdalleni ja toimin vähintään yhtä typerästi, yleensä jopa monta astetta pöljemmin.
Dale Carnegie kirjoittaa kirjassaan "Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa" seuraavasti:
Rauhallisena lauantaiaamuna aamiaisen jälkeisessä endorfiinipöhnässä en voisi olla enempää samaa mieltä Dalen kanssa. Moittimisessa ei ole järjen hiventäkään. Se ei auta, kehitä eikä helpota ketään tai mitään. Ja siitä huolimatta moitin muita useammin kuin kehtaan myöntää.
Onko tarkoituksena alleviivata virhettä vai etsiä ratkaisua? Kumpi on tärkeämpää, saada purettua oma paha olo ulos vai auttaa toista säilyttämään ammattiylpeytensä? Adrenaliinipäissään koen itseni niin voittamattomaksi, että toisen ihmisen ajatteleminen jää valitettavasti laavin rakoon.
Me kaikki teemme virheitä ja niistä pitää pystyä sanomaan asiallisesti. Pilkallinen ja tarkoitushakuinen nolaaminen on kuitenkin asia erikseen. Mitähän mieltä Jeesus oli tästä?
No niin, sieltähän se tuli. Synnitön, tai varmaan Dalen kuvauksen mukaan moitteeton, saa arvostella muita mielensä mukaan. Tosin, jos tällainen henkilö on ylipäänsä olemassa, en usko, että hänen tarvitsee moittimalla moittia yhtään ketään.
Dale Carnegie kirjoittaa kirjassaan "Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa" seuraavasti:
"Moittiminen ei hyödytä ketään, koska se saa toisen puolustuskannalle ja esittämään vakuutuksia tekonsa oikeellisuudesta. Moittiminen on vaarallista, koska se haavoittaa toisen arvaamattoman kallista ylpeyttä, loukkaa omanarvontuntoa ja herättää katkeruutta."
Rauhallisena lauantaiaamuna aamiaisen jälkeisessä endorfiinipöhnässä en voisi olla enempää samaa mieltä Dalen kanssa. Moittimisessa ei ole järjen hiventäkään. Se ei auta, kehitä eikä helpota ketään tai mitään. Ja siitä huolimatta moitin muita useammin kuin kehtaan myöntää.
Täysi vatsa laskee toisten arvostelemisen todennäköisyyttä keskimäärin 83 prosentilla (lähde: Suuri aamiaistutkimus, ajatuspaja Rautaa rajalta, n=1) |
Onko tarkoituksena alleviivata virhettä vai etsiä ratkaisua? Kumpi on tärkeämpää, saada purettua oma paha olo ulos vai auttaa toista säilyttämään ammattiylpeytensä? Adrenaliinipäissään koen itseni niin voittamattomaksi, että toisen ihmisen ajatteleminen jää valitettavasti laavin rakoon.
Me kaikki teemme virheitä ja niistä pitää pystyä sanomaan asiallisesti. Pilkallinen ja tarkoitushakuinen nolaaminen on kuitenkin asia erikseen. Mitähän mieltä Jeesus oli tästä?
Mutta Jeesus meni Öljymäelle. Ja varhain aamulla hän taas saapui pyhäkköön, ja kaikki kansa tuli hänen luoksensa; ja hän istuutui ja opetti heitä. Silloin kirjanoppineet ja fariseukset toivat hänen luoksensa aviorikoksesta kiinniotetun naisen, asettivat hänet keskelle ja sanoivat Jeesukselle: "Opettaja, tämä nainen on tavattu itse teosta, aviorikosta tekemästä. Ja Mooses on laissa antanut meille käskyn, että tuommoiset on kivitettävä. Mitäs sinä sanot?" Mutta sen he sanoivat kiusaten häntä, päästäkseen häntä syyttämään. Silloin Jeesus kumartui alas ja kirjoitti sormellaan maahan. Mutta kun he yhä edelleen kysyivät häneltä, ojensi hän itsensä ja sanoi heille: "Joka teistä on synnitön, se heittäköön häntä ensimmäisenä kivellä." -Johannes 8:1-7, Vuorisaarna
No niin, sieltähän se tuli. Synnitön, tai varmaan Dalen kuvauksen mukaan moitteeton, saa arvostella muita mielensä mukaan. Tosin, jos tällainen henkilö on ylipäänsä olemassa, en usko, että hänen tarvitsee moittimalla moittia yhtään ketään.
Synnintunnustus
Voisin luetella piiiiiitkän listan tilanteita, joissa olen reagoinut virheisiin, sekä omiin että muiden, totaalisen impulsiivisesti. Olen nolannut, selitellyt ja hyökännyt toista kohtaan lukemattomia kertoja tilanteissa, joissa impulsiivisen reagoinnin tuottama lisäarvo on ollut pyöreä nolla. Sen lisäksi olen ollut äärimmäisen hyvä keksimään (teko)syitä käytökselleni. Kiire, stressi, toisen ymmärtämättömyys, huonot ohjeet, tietämättömyys, jne.
Vaikka tulen aivan varmasti reagoimaan jatkossakin eri tilanteisiin impulsiivisesti, pyrin kuitenkin tiedostamaan tunteeni paremmin, jotta voisin keskittyä ongelmanratkaisuun oman pahan olon sijaan. Jos pystyn edes 75% tilanteissa pidättäytymään toisen välittömästä arvostelusta, olen jo voiton puolella.
Helppoa se ei tule olemaan, mutta uskon pystyväni kehittymään. Onneksi ikääntyminen auttaa! Tietynlainen kypsyys (niin ÄRSYTTÄVÄÄ kuin se liian monesti onkin) laittaa hyvällä tavalla epäilemään omaa käytöstä, mutta antaa samalla myös itsevarmuutta ja uskallusta pysähtyä epämiellyttävissä tilanteissa miettimään erilaisia ratkaisuita.
Muutos alkaa peiliin katsomisesta
Dale Carnegie antaa seuraavanlaisen ohjeen:
"Tunnetko jonkun jonka sinä haluaisit muuttuvan ja kehittyvän? Hyvä! Hienoa. Sehän sopii. Mutta miksi et aloittaisi itsestäsi. Jo puhtaasti täysin itsekkäistä syistä se on paljon hyödyllisempää kuin yritys parantaa muita - eikä läheskään yhtä vaarallista."
Teen virheitä ja ne vaikuttavat sekä itseeni että muihin, sille ei voi mitään. Mutta sen sijaan, että pyrin kaikin keinoin välttämään kaikkia mahdollisia virheitä, minun tulisi keskittyä siihen, kuinka itse reagoin virheisiin, joko omiini tai muiden tekemiin.
Kukaan ei herää aamulla ajatellen: "Teenpä tänään oikein kunnon mokan", joten miksi sättiä virheestä, jota ei ole tehty tarkoituksellisesti. Sen sijaan voin kuitenkin aloittaa jokaisen päivän päättämällä, kuinka suhtaudun virheisiin. Mikään virhe ei oikeuta aiheuttamaan toiselle tarkoituksellisesti pahaa mieltä.
Pyrin katsomaan peiliin päivittäin ja tiedostamaan, kuinka en jatkossa keskity muiden arvosteluun. Joinain päivinä onnistun, toisina en, mutta joka päivä yritän parhaani. Sen on riitettävä.
Oletko kokenut nöyryyttävän arvosteluryöpyn tai oletko itse arvostellut toista impulsiivisesti ja hävennyt myöhemmin omaa käytöstäsi? Itse olen ollut rintamalinjan molemmilla puolilla. Kummallaan puolella ei ole ollut mukava olla (voisin kuvitella, että tämä pätee myös oikealla rintamalla). Vaikka kuinka yritän noudattaa stoalaista filosofiaani, ryöpsähtää tunteeni esille liian usein ja aivan väärissä paikoissa. En kuitenkaan voi syyttää käytöksestäni ketään muuta kuin itseäni ja se jos mikä tuntuu raskaalta taakalta.
Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti