Identiteetin määrittäminen ja muiden mielipiteet

Oman identiteettini määrittämisessä olen tietoisesti täysin ulalla ja hukassa. Nykyään koen, että ulkomaille muuttaminen on määrittänyt identiteettiä todella paljon, ehkä jopa liikaa. Kun mukaan lisää vielä kuvitelmat muiden mielipiteistä, ei järjettömiltä ajatuskuluilta voi välttyä.

Muuttaminen pois Suomesta on ollut minulle itsestäänselvyys opiskeluiden alusta lähtien. Kuten niin monella muullakin opiskelijalla, myös minulla ensikosketus ulkomailla asumiseen tapahtui opiskelijavaihdossa. Opintojen loputtua olin satavarma, että muutan jossain vaiheessa ulkomaille. 

Miksi halusin pois? Koska vihasin Suomea? Ei todellakaan, ei alkuunkaan, vaikka osa kavereistani saattoikin tulkita käytökseni näin. Rakastan kotimaatani. Olinko epätoivoinen, koska pelkäsin "laajan" kielitaitoni rapautuvan Härmässä? No eipä näinkään. Tankeroenglantini on riittävä, ruotsilla selviän hengissä ja ranska ja venäjä näyttää hyvältä tutkintodistuksessani.

Christianborg eli Tanskan parlamentti.

Epätoivon lähde

Muistan jo tuolloin ajatelleeni, että miksi Suomessa asuminen ei riitä minulle. Samalla vaivalla voivottelin, etten osannut määritellä mitään tiettyä maata, kulttuuria tai kielialuetta, johon olisin halunnut. Nuohan olisivat olleet järkeviä ja selkeitä syitä ja joiden eteen olisin voinut tehdä jotain. "Haluan pois" on yhtä kypsästi ajateltu ja toimittu, kuin menisi ravintolaan ja tarjoilijan udellessa, että mitä saisi olla, vastaisin "haluan ruokaa".

Yksi merkittävä tekijä halussani muuttaa ulkomaille johtui siitä, että olin puhunut muutosta kaikille kavereilleni niin pitkään kuin jaksoin muistaa. Yhtäkkiä hoksasin, ettei omilla haluillani enää ollutkaan niin paljoa merkitystä, kuin kuvittelin. Tilanne muuttui niin, että merkitystä oli sillä, että minun piti olla sanojeni mittainen. Ehkä edelleen halusin muuttaa pois Suomesta, mutta sanojeni takana seisominen ajoi minua hyökyaallon lailla tekemään asian eteen jotain. En usko, että kukaan kavereistani odotti minun jäävän Suomeen.

Tavoitteet määrittelevät arvoja ja toisin päin

Sen sijaan, että olisin voinut nauttia ulkomaille siirtymisestä, nautin enemmän siitä, etten ollut tuottanut pettymystä kavereilleni jäämällä Suomeen. Olin helpottunut, että kaiken sen mesoamisen jälkeen vihdoin pääsin lähtemään. Suomeen jääminen olisi tuntunut epäonnistumiselta ja häpeälliseltä. Miten olisin kehdannut olla kavereideni kanssa, jos olisin jäänytkin Suomeen?

Tuo oli ja on edelleen täysin järjetön ajatuskulku. Kavereitani ei olisi voinut vähempääkään kiinnostaa, onnistuuko ulkomaillelähtöni vai ei. Hehän ovat minun kavereitani. Ainoa, mikä heitä minussa kiinnostaa, on se, että olen onnellinen. Arvojen mukainen toiminta johti siihen, että ulkomaille siirtyminen määritti omaa identiteettiäni aivan liikaa.

Identiteetin todelliset ajurit

Välillä vaikuttaa, että identiteettini on kuvitelma siitä, mitä kaverini minusta ajattelevat. Mitä sitten vaikken olisikaan päässyt siirtymään uuteen maahan? Ei yhtään mitään. Ja samalla aivan kaikki.

Identiteetin rakentaminen vain yhden osan mukaan ei ole tervettä. Oli sitten kyse ruokavaliosta, harrastuksesta tai kavereista, mikään näistä ei yksinään saa olla ainoa identiteettiä määrittävä tekijä. Olisinko ollut onnellisempi, jos olisin tunnistanut, että ulkomaille muuttamisen todellisena motiivina oli itse keksimäni ja kuvittelemani syy "olla tuottamasta pettymystä kavereilleni"? Uskon näin, koska olen jälkiviisastelun mestari.

Mutkan kautta annoin asuinpaikkani määrittää liikaa elämääni. Sen sijaan minun olisi pitänyt arvottaa myös muita identiteettini liittyviä asioita. Koska muutun vuosien mukaan, myös tavoitteideni pitäisi muuttua. Saatoin tehdä itselleni karhunpalveluksen hirttäytymällä vuosia aiemmin tekemääni päätökseen.

Jossittelun kautta voittoon?

Jossittelu on kuitenkin turhaa. Voin vaikuttaa vain nykyhetkeen ja tulevaan. Mihin vanhentuneeseen tavoitteeseen olen tällä hetkellä hirttäytyeenä? Jaa-a. Senkun tietäisi. Kerron viiden vuoden päästä, kun kirjoitan jälleen vastaanlaisen jossittelukirjoituksen.

Oletko itse huomannut tehneesi jotain vain sen vuoksi, että satuit joskus niin päättämään? Nautitko siitä? Itselleni tuottaa suurta päänvaivaa tiedostaa, mistä erilaiset tavoitteeni ja haluni johtuvat. Niin järjetöntä kuin se onkin, kuvittelen olevani velkaa kymmenen vuotta vanhalle Jassolle. Vuosia vanhat unelmat, toiveet ja tavoitteet ohjaavat käytöstäni vaikka en ole aivan varma, onko se hyväksi minulle. Tavoitteita pitää olla, se on selvää. Mutta jos hirttäydyn niihin takiaisen tavoin kiinni vuosikausiksi niin, että hakkaan päätä seinään ilman mitään lisäarvoa, ei siinä ole enää mitään hyvää minulle eikä lähipiirilleni. Minun pitää asettaa tavoitteita, mutta samalla niistä pitää osata päästää irti. Kuinka? En tiedä, kerro sinä minulle.

Aiheeseen liittyvät muut postaukset:
Henkilökuvaa rakentamassa - miten luoda ainutlaatuisuuden illuusio
Pelko - elämän suurin ajuri
Kielen opiskelusta
Kuinka paljon on riittävästi?
Positiivista voimaa muiden mielipiteistä
Tunnistatko mielesi rajoitteet? Arvovalinnat muuttuvat ajoittain
Eläinproteiinin välttely on yksi tapa lähestyä vegaaniutta
Oikea suhtautuminen suunnitteluun helpottaa elämää
Ei kontrollia, ei stressiä
Miten tavoite eroaa unelmasta?
Olen vapaa-ajalla mieluummin utelias kuin tavoitteellinen